Pienemmät purot -sivusto aloitti toimintansa vuoden 2019 syksyllä. Alusta alkaen sivuston toimintaan on liittynyt kiinteästi myös saman niminen Facebook -ryhmä (itseasiassa ryhmä sai alkunsa hieman ennen sivustoa). Yli 1200 jäsenen ryhmässä keskustellaan aktiivisesti Pienemmät purot -sivuston sisällöstä ja yleisesti progressiivisesta musiikista.
Ryhmässä on järjestetty satoja äänestyksiä joissa ryhmän jäseniä on pyydetty arvioimaan levyjä yhdestä-viiteen tähtiasteikolla. Äänestyksiin on liittynyt muutama sääntö. 1. Äänestyksiä järjestetään vain levyistä jotka on arvostelu/esitelty huolellisesti joko sivustolla tai ryhmässä. 2. Levyn tulos lasketaan mukaan virallisiin äänestystuloksiin vain jos ääniä kertyy vähintään 20 kappaletta. Toistaiseksi suurin annettu äänimäärä yhdessä levyäänestyksessä on ollut 113 ääntä (Pink Floydin The Wall).
Kolmas hieman epävirallisempi sääntö selittää pitkälti sitä millaisia levyjä tulet löytämään tuloslistalta. Sivuston teema on ”progressiivinen musiikki” eli äänestyksiin päätyneet levyt ovat tietenkin valikoituneet pääosin niin että ne mahtuvat tuon, kieltämättä joustavan, kattotermin alle. Mukana on siis lähinnä progea, jazzia, taidemusiikkia ja hieman taiteellisesti orientoituneita pop-levyjä. Harva genre on kuitenkaan suoraan poissuljettu ja äänestyksiin mahdollista päästä mukaan lähes levy kuin levy jos joku ryhmän jäsen sen asianmukaisesti esittelee.
Tämän hetkisiä tuloksia ohjaa jossain määrin myös Vuosi vuodelta -sarja. Merkittävä osa äänestyksistä pohjautuu Vuosi vuodelta -sarjassa esiteltyihin levyihin eli sarjassa toistaiseksi läpikäydyt vuodet ovat vahvasti yliedustettuina. Tämä asia tulee korjaantumaan pikku hiljaa tulevaisuudessa kun Vuosi vuodelta -sarja etenee. Tämä artikkeli tulee siis vanhenemaan hyvin pian kun sijoitukset menevät uusien äänestyksien myötä uusiksi.
Pidemmittä puheitta; tässä Pienemmät purot -yhteisön mielestä parhaat levyt sijoilla 50-74
74. Deep Purple: In Rock (1970)
Äänien keskiarvo: 4.344 / 5
1960-luvun lopulle tyypilliseen tapaan myös Deep Purple imi vaikutteita ympäristöstään ja pyrki kehittämään soittamaansa musiikkia uudenlaiseksi. Yhtyeen ensimmäisillä levyillä selkeimmät vaikutteet tuntuivat olevan peräisin klassisesta musiikista, mutta tammikuussa 1969 julkaistu Led Zeppelinin debyyttilevy sai kitaristi Ritchie Blackmoren vakuuttumaan siitä, että yhtyeen tyylin pitäisi muuttua raskaammaksi. Sitä raskautta oli alkanut löytyä jo Deep Purplen kolmannelta albumilta, mutta valitettavasti laulaja Rod Evans ei pystynyt mukautumaan uuteen tyyliin. Keväällä 1969 Blackmore, kosketinsoittaja Jon Lord ja rumpali Ian Paice päättivät ryhtyä etsimään uutta laulusolistia samaan aikaan kun Lord pakersi kuumeisesti Concerto For Group And Orchestran parissa…
73. Talk Talk: Spirit Of Eden (1988)
Äänien keskiarvo: 4.346 / 5
Spirit Of Eden on Talk Talkin neljäs studioalbumi.
Harvalla yhtyeellä on niin kiinnostava ja radikaali kehityskaari kuin vuonna 1981 perustetullta Talk Talkilla. Laulaja Mark Hollisin luotsaama Talk Talk aloitti uransa syntsapopilla jonka lähin vertailukohta oli muodikkaat mutta pinnalliset Duran Duranin kaltaiset bändit. Lopulta yhtye päätyi kahdella viimeisellä albumillaan tekemään jotain hyvin omalaatuista. Syntetisaattoreista, rumpukoneista ja tarttuvista kertosäehokemista siirryttiin täysin käsin soitettuun ja pitkälti improvisoituun puoliabstraktiin musiikkiin jossa oli vaikutteita jazzista, avantgardesta, ambientista, progesta ja ties mistä.
Yhtyeen neljättä levyä Spirit Of Edeniä pidetään aivan syystä yhtyeen radikaaleimpana harppauksena tuntemattomaan, mutta aivan yhtäkkisestä siirtymästä ei kuitenkaan ollut kyse…
72. Kate Bush: Never For Ever (1980)
Äänien keskiarvo: 4.347 / 5
Never For Ever on Kate Bushin kolmas studioalbumi.
On hieman ironista että levy-yhtiö EMI oli kärsivällisesti antanut Kate Bushin kypsyä vuosia ennen ensimmäisen levynsä The Kick Insiden julkaisua(1978) joka oli paitsi taiteellinen menestys niin myös taloudellinen hitti, mutta painosti sitten Bushia julkaisemaan seuraavan levynsä pikavauhtia. The Kick Insiden seuraaja Lionheart olikin sitten pettymys ja koostui pääosin jämäkappaleista jotka eivät olleet mahtuneet debyytille.
Lionheartin jälkeen Bush otti uransa ohjat aiempaa tiukemmin käsiinsä ja siitä lähtien kukaan ei ole enää pystynyt käskemään häntä tekemään mitään mitä hän ei haluaisi tehdä. Never For Ever oli Bushille näytön paikka jolla hänen piti lunastaa oma uusi itsenäisempi roolinsa.
71. John Coltrane: Giant Steps (1960)
Äänien keskiarvo: 4.35 / 5
Robotit osaavat tätä nykyä tehdä kaikenlaista. Niiden uskotaan tulevaisuudessa hoitavan vanhukset, nyt jo ne tarjoavat intiimiseuraa yksinäisille. Tekoäly tekee kognitiivista terapiaa ahdistuneille iPhonella. Eräs robotiikan merkkihetkiä oli japanilainen robotti, joka soitti John Coltranen Giant Steps –levyn nimikappaleen sooloineen päivineen https://www.youtube.com/watch?v=OjONQNUU8Fg.
Giant Steps on jazz-kirjallisuuden merkkipaaluja. Se on muodostunut koetinkiveksi jazzin harrastajille; sitä ei soita pelkällä musikaalisuudella ellei ole jonkun sortin Mozart. Vaaditaan ponnistelua: nopeuden ja harmonisen notkeuden kehittämistä. Ei riitä, että osaa soittaa asteikot ja arpeggiot kuin vettä valaen. Pitää osata päästä soinnusta ja kadenssista toiseen.
70. Camel: Snow Goose (1975)
Äänien keskiarvo: 4.352 / 5
The Snow Goose on Camelin kolmas studiolevy.
Camelin edellisen vuoden erinomainen levy Mirage nosti yhtyeen osakkeita hieman, mutta bändi tarpoi kuitenkin edelleen progressiivisen rockin C-sarjassa mitä suosioon tuli. Kaukana yesien, elpien ja pinkfloydien takana.
Mitä seuraavaksi? Camelilla oli konseptialbumi-kortti vielä katsomatta ja eri vaihtoehtojen (mm. Herman Hessen Siddhartaa harkittiin) pohdinnan jälkeen yhtye päättyi sovittamaan musiikiksi Paul Callicon pienoisromaanin The Snow Goose: A Story of Dunkirk. Oikeuksia Callicon tekstien suoraan käyttöön ei kuitenkaan saatu (samasta syystä levyn alkuperäinen virallinen nimi oli The Music Inspired By The Snow Goose) ja yhtye päätti tehdä albumista kokonaan instrumentaalisen.
69. Univers Zero: Ceux Du Dehors (1981)
Äänien keskiarvo: 4.354 / 5
Ceux Du Dehors on Univers Zeron kolmas studioalbumi.
Vuonna 1974 perustettu belgilainen avantproge-bändi Univers Zero julkaisi nimettömän debyyttinsä vuonna 1977. Tuo levy oli uraauurtava julkaisu synkeän kamarimusiikkihenkisen rock-musiikin kaanonissa. Levyn musiikki oli hyvin tummasävyistä ja monimutkaista. Yhtyeen toisella albumilla Hérésie (1979) tämä kehityssuunta vietiin jo melkeinpä äärimmäisyyksiin ja levy on suorastaan painostavan rankka ja synkeä kuuntelukokemus. Ja siis pelkästään hyvällä tavalla! Edes kaltaiseni paatunut avant-peikko ei kuitenkaan ole valmis kuuntelemaan Hérésietä ihan minä päivänä tahansa. Univers Zero oli tavallaan hyvin lyhyessä ajassa maalannut itsensä nurkkaan. Mihin jatkaa Hérésiestä…
68. Area: Arbeit Macht Frei (1973)
Äänien keskiarvo: 4.354 / 5
Arbeit macht frei on Milanossa vuonna 1972 perustetun Arean debyyttilevy.
Koko kuusihenkinen bändi (bassossa PFM:stä paremmin tunnettu Patrick Djivas) soittaa erittäin taitavasti, mutta tarzanmaisella intensiteetillä kailottava egyptissä syntyneen ja kasvaneen Demetrio Stratos on levyn ehdoton tähti. Ja vaikka hän välillä kirjaimellisesti kailottaa kuin viidakon kuningas niin se ei tarkoita että hänen suorituksessaan olisi mitään hallitsematonta. Päin vastoin Stratos on virtuoosimainen laulaja jonka äänenkäyttö on värikästä, omaperäistä ja äärimmäisen taitavaa. Vain 34 vuotiaana kuollut Stratos pystyi mm. tuottamaan useamman äänen kerrallaan. Stratosin omalaatuisista kyvyistä tuottaa ääntä on tehty jopa tutkimuksia yliopistotasolla…
67. Frank Zappa: Hot Rats (1969)
Äänien keskiarvo: 4.355 / 5
Hot Rats on Frank Zappan (1940–1993) toinen studioalbumi (kuudes, jos The Mothers Of Inventionin kanssa tehdyt lasketaan mukaan), ja monet pitävät sitä hänen parhaana levynään. Minä mukaan lukien.
Hot Rats saattaa hyvinkin olla monimutkaisinta rock-musiikkia, jota vuoteen 1969 mennessä oli tehty. Levyn kompleksisissa kappaleissa on paljon vaikutteita jazzin suunnalta, mutta sitä on silti vaikea liittää suoraan jazzrockin genreen. Ehkä osittain siksi, että kappaleet ovat enimmäkseen niin tarkkaan sävellettyjä. Erityisesti bändin puhallinsoittaja Ian Underwoodin (s. 1939) huolitellusti sovitetut osuudet kertovat tästä. Underwood soittaa useissa kappaleissa lukuisia eri puhallinosuuksia (huilu, saksofoni, klarinetti) päällekkäinäänitysten kautta. Hän on hetkittäin levyllä suoranainen yhden miehen puhallinorkesteri…
66. Univers Zero: Uzed (1984)
Äänien keskiarvo: 4.365 / 5
Uzed on Univers Zeron neljäs studioalbumi.
Syystä tai toisesta yhtyeen edellisen kokopitkän levyn Ceux du Dehorsin ja Uzedin välissä Univers Zeron kokoonpano muuttui täydellisesti rumpali Daniel Denisiä lukuunottamatta. Suurin osa Ceux du Dehorsin kokoonpanosta oli vielä mukana vuonna 1983 ilmestyneellä Crawling Wind EP:llä, mutta Uzedilla Michel Berckmansin oboe ja fagotti ovat vaihtuneet Dirk Descheemaekerin klarinetteihin ja sopraanosaksofoniin ja Andy Kirkin urkuharmooni ja piano Jean-Luc Plouvierin syntetisaattoreihin ja sähkökitaraan. Myös basisti Guy Segers vaihtui Chris Genetiin joka soitti jo yhtyeen nimettömällä debyyttilevyllä.
Miehistö ja instrumentaatiovaihdosten johdosta uudistuneen Univers Zeron sointi on aiempaa kirkkaampi ja modernimpi. Aiempien levyjen synkkä ja ajoittain suorastaan keskiaikaisen kuuloinen soundi on enemmän ajassa kiinni vaikkei Didier de Roosin erinomaisesti äänittämän levyn soundi todellakaan edusta mitään tyypillistä kasarityyliä…
65. Peter Gabriel: Passion (1989)
Äänien keskiarvo: 4.37 / 5
Peter Gabriel nousi 60/70-luvun vaihteessa rockdiggareiden tietoisuuteen Genesiksen koukeroisen musiikin lomaan outoja tarinoita kertovana ja laulavana kaverina. Tuohon aikaan Gabriel saattoi järkyttää jopa yhtyetovereitaan pukeutumalla yllättäen punaiseen mekkoon ja kettunaamaroin konserttilavalle noustessaan. Genesis kävikin ennen pitkää aina omaa tietään kulkevalle Gabrielille liian rajoittavaksi ympäristöksi ja hän jätti yhtyeen The Lamb Lies Down On Broadway -levyn (1974) jälkeen.
70-luvun lopulla Gabriel aloitteli pikku hiljaa soolouraansa. Hänen neljä ensimmäistä levyään olivat täynnä omaperäistä ja usein hyvin innovatiivista taiderokkia. Ne saivat osakseen musiikkilehdistön ja asianharrastajien arvostuksen, mutta mitään koko kansan musiikkia ne eivät olleet vaan Gabrielia olisi voinut kuvailla lähinnä suht suuren profiilin kulttiartistiksi…
64. Gong: You (1974)
Äänien keskiarvo: 4.371 / 5
You on vuonna 1968 perustetun Gongin viides studiolevy ja Radio Gnome -trilogian viimeinen osa.
Gong jatkaa Youlla samalla kokoonpanolla joka soitti myös edellisellä levyllä Angel’s Egg (1973). Tämä oli hyvin poikkeuksellista Gongin kohdalla, ja tämä pieni jatkuvuus selvästi teki yleensä niin kaoottiselle bändille hyvää sillä You on yhtyeen ensimmäinen 100% onnistuminen.
Youlla bändi saavuttaa hienon tasapainon yhtyeen perustaneen vokalisti/kitaristi/visionääri Daevid Allenin (1938-2015) humoristisen ja psykedeelisen sekoilun ja toisaalta muun bändin tässä vaiheessa ajaman virtuoosimaisen jazz-rock -suuntauksen välillä…
63. Univers Zero: Hérésie (1979)
Äänien keskiarvo: 4.375 / 5
Hérésie on vuonna 1974 perustetun belgialaisen Univers Zeron toinen studioalbumi.
Univers Zero osallistui maaliskuussa 1978 Henry Cow’n rumpali Chris Cutlerin perustaman Rock In Opposition -organisaation ensimmäisille festivaaleille Lontoossa ja oli samalla yksi viidestä yhtyeestä joka liittyi osaksi RIO-liikettä (termiä ”RIO” käytetään nykyään usein synonyymina avantproge -genrelle). Samoihin aikoihin Henry Cow’n entinen saksofonisti Geoff Leigh käväisi yhtyeessä muutaman kiertueen ajan, mutta oli häipynyt jo kuvioista kun Hérésieta ryhdyttiin äänittämään.
62. Théo ja Valentin Ceccaldi: Constantine (2020)
Äänien keskiarvo: 4.381 / 5
Ranskalaiset veljekset Théo (viulu) ja Valentin (sello, bassokitara) Ceccaldi ovat olleet kovassa nousussa eurooppalaisessa avantgarde-jazz -skenessä jo useamman vuoden ajan. Heihin törmää siellä täällä mitä moninaisimmissa projekteissa. Yleensä levyt joilla veljekset soittavat (yhdessä tai erikseen) sisältävät intensiivistä instrumentaalimusiikkia joka liikkuu jossain jazzin ja taidemusiikin välissä ja lopputulos on usein jotain määrittelemätöntä. Ceccaldi-veljeksien projekteista tunnetuin yksittäinen lienee rumpali Sylvain Darrifourcqin johtama avantproge-trio In Love With joka on konsertoinut Suomessakin muutamaan otteeseen.
Veljesten uusin yhteinen levy Constantine jatkaa heidän linjatonta linjattomuuttaan siinä mielessä että sitä on todellakin lähes mahdotonta ujuttaa minkään tietyn genren alle. Intensiteetistä on kuitenkin hieman tingitty sillä tällä kertaa ote on ainakin hetkittäin huomattavasti rennompi veljesten projekteissa keskimäärin. Musiikissa on mukana jopa häivähdys pop-sävyjä sen monien eri vaikutteiden seassa. Vokaalejakin on tällä kertaa mukana. Itseasiassa ne ovat jopa keskeisessä roolissa noin puolella levyn kappaleista…
61. Henry Cow: Western Culture (1979)
Äänien keskiarvo: 4.386 / 5
Western Culture on Henry Cow’n viides studiolevy.
Vuonna 1968 Cambridgen yliopistossa perustettu Henry Cow (nimi napattiin taidemusiikkia säveltäneeltä Henry Cowellilta) oli tehnyt ennen Western Culturea viisi vakavaa ja tinkimätöntä avant-proge -levyä. Tämä yhtyeen viimeinen albumi saattaa hyvinkin olla yhtyeen musiikillisesti haastavin teos.
Western Culture on tavallaan kuolinmessu sekä länsimaiselle kulttuurille (vahvasti vasemmalle kallellaan ollut Henry Cow ei nähnyt sen tulevaisuutta 70-luvun lopulla valoisana), mutta myös Henry Cow’lle itselleen sillä yhtye oli päättänyt lopettaa toimintansa jo vuonna 1978 Hopes And Fears -levyn sessioiden myötä. Hopes And Fearsista oli pitänyt tulla Henry Cow’n viides studioalbumi, mutta taiteelliset ristiriidat rikkoivat yhtyeen ja levy julkaistiin lopulta Fred Frithin, Chris Cutlerin ja Dagmar Krausen uuden yhtyeen Art Bearsin albumina. Tässä vaiheessa myös Henry Cow päätettiin lopettaa kunhan yhtye täyttäisi velvollisuutensa jo sovittujen konserttien suhteen. Yhtye päätti tehdä vielä myös yhden viimeisen studiolevyn…
60. Van Der Graaf Generator: Still Life (1976)
Äänien keskiarvo: 4.388 / 5
Still Life on vuonna 1967 perustetun Van der Graaf Generatorin kuudes studioalbumi.
Van der Graaf Generator uudistui radikaalisti vuonna 1975 muutaman vuoden tauon jälkeen syntyneellä Godbluff -levyllä. Godbluff aloitti runsaan vuoden jakson jolloin yhtyeen luovuuden liekki paloi ehkä kirkkaampana kuin koskaan aiemmin. Kaiken primus motor oli tietenkin vokalisti Peter Hammill joka sävelsi huikeaa materiaalia vielä huikeammalla tahdilla. Godbluffin sessioissa syntyi kuusi upeaa kappaletta joista kaksi säästettiin lopulta seuraavalle levylle joka nimettiin Still Lifeksi.
Yli jääneet kappaleet harras ja majesteettinen ”Pilgrims” ja energisen raivokas ”La Rossa” eivät suinkaan olleet mitään b-luokan materiaalia vaan ne jätettiin seuraavalle levylle vain siitä syystä että Godbluffille lopulta valikoituneet neljä kappaletta muodostivat niin saumattoman kokonaisuuden ettei sitä ollut syytä rikkoa lisäkappaleilla…
59. King Crimson: Starless and Bible Black (1974)
Äänien keskiarvo: 4.389 / 5
Starless and Bible Black on King Crimsonin kuudes studioalbumi ja toinen ns. Wetton/Bruford-trilogian levyistä.
King Crimson oli siirtynyt edellisvuoden Larks’ Tongues In Aspic levyllä uuteen aikakauteen. Uuden King Crimsonin musiikki oli aiempaa raskaampaa ja kulmikkaampaa. Melodiat olivat riitasointuisempia ja rytmit monimutkaisempia. Starless and Bible Black rakentaa edeltäjänsä päälle ollen vähintään yhtä korskean kirskuva ja uhmakas levy.
Yhtyeen kokoonpano pysyi muuten samana, mutta villi perkussionisti Jamie Muir oli jättänyt bändin uskonnollisen herätyksen jälkeen. Muir lähti munkiksi buddhalaiseen luostariin ja jätti joksikin aikaa musiikin kokonaan taaakseen. Jäljelle jäi siis kitaristi/perustajajäsen Robert Fripp, basisti/laulaja John Wetton, viulisti/kosketinsoittaja David Cross ja rumpali Bill Bruford. Muirin villikorttimaista vaikutusta Crimsonin musiikkiin tulee hetkittäin hieman ikävä, mutta Bruford omaksui Muirin kokeilevasta tyylistä paljon elementtejä omaan soittoonsa ja paikkaa tilannetta kiitettävästi…
58. David Bowie: Station To Station (1976)
Äänien keskiarvo: 4.395 / 5
Station To Station on vuonna 1967 ensimmäisen levynsä julkaisseen David Bowien kymmenes studioalbumi.
Bowien edellinen levy Young Americans (1975) oli puhdasverinen soul-albumi. Tai niin puhdasverinen kuin valkoiselta britti-vokalistilta voi odottaa. Bowie itse kutsuikin, vain puolittain onnistunutta, kokeiluaan ”plastic souliksi”. Station To Station on vastareaktio Young Americansin siloitellulle soulpopille ja toisaalta selvä siirtymäkauden levy joka antaa esimakua Bowien tulevaisuudesta.
Station To Station on amerikassa äänitetty levy, mutta samalla se aloitti Bowien siirtymän eurooppalaisempaan rock-tyyliin. Soul ja funk kyllä kuuluvat kyllä levyllä yhä useammassakin kappaleessa, mutta samaan aikaan musiikkiin hiipii myös vaikutteita krautrockista, progesta ja jopa länsimaisesta taidemusiikista. Station To Station on amerikkalaisten ja eurooppalaisten vaikutuksien törmäyspiste ja sitä seuraavilla levyillä vaaka kallistui yhä enemmän Euroopan suuntaan…
57. Pekka Pohjola: Kätkävaaran lohikäärme (1980)
Äänien keskiarvo: 4.397 / 5
Kätkävaaran lohikäärme on Pekka Pohjolan viides hänen oman nimensä alla julkaistu levy.
Kätkävaaran lohikäärme ei ole Pohjolan sooloalbumi vaan Pekka Pohjola Groupin ensimmäinen ja viimeinen studiolevy. Pekka Pohjola Group taasen oli suoraa jatkumoa jazz-rock -yhtye The Groupille jossa Pohjola soitti Vesa Aaltosen, Olli Ahvenlahden ja Seppo Tynin kanssa. Kätkävaaran lohikäärme on yleensä retrospektiivisesti laskettu Pohjolan soololevyjen joukkoon ja itsekin tulen tässä tekstissä käsittelemään levyä ikään kuin osana Pohjolan soolokatalogia. Tämä on mielestäni perusteltua sillä vaikka Kätkävaaran lohikäärme poikkeaa tyylillisesti jossain määrin hänen muista levyistään on sen materiaali silti lähes täysin Pohjolan yksinään säveltämää ja etenkin sen melodiakieli on nimenomaan taattua Pohjolaa…
56. Tangerine Dream: Phaedra (1974)
Äänien keskiarvo: 4.398 / 5
Phaedra on vuonna 1970 perustetun saksalaisbändi Tangerine Dreamin viides albumi.
Vaikutusvaltainen britti-DJ John Peel valitsi Tangerine Dreamin edellisen albumin Atemin (1973) vuoden albumiksi millä oli merkittävä vaikutus siihen että kovassa nosteessa ollut Richard Bransonin tuore levy-yhtiö Virgin kiinnitti yhtyeen laadukkaaseen artisti-katraaseensa. Virginilta saamalla ennakollaan Tangerine Dream osti mm. Moog-syntetisaattorin ja tällä tulikin olemaan suuri vaikutus bändin uuteen soundiin.
Levyllä soittaa Tangerine Dreamin se ehkäpä klassisin kokoonpano Edgar Froese, Christopher Franke ja Peter Baumann. Kolmikko oli tehnyt yhdessä jo kaksi levyä aiemmin, mutta Phaedralla palaset loksahtivat lopullisesti paikalleen…
55. King Crimson: Discipline (1981)
Äänien keskiarvo: 4.408 / 5
Discipline on King Crimsonin kahdeksas studioalbumi.
Vuonna 1969 perustettu King Crimson päätyi pian esikoislevynsä In The Court Of The Crimson Kingin jälkeen kitaristi Robert Frippin luotsaamaksi. Crimson julkaisi vaihtelevine kokoonpanoineen seitsemän studiolevyä kunnes päätti Fripp yllättäen päätti hajottaa yhtyeen “pysyvästi” vuonna 1974 julkaistun Red -levyn jälkeen. Vuonna 1974 rockin kuuntelijat saattoivat ehkä Frippin uhoon uskoa, mutta kuten olemme sittemmin oppineet ei rock-maailmassa mikään ole pysyvää. Myös King Crimson palasi seitsemää vuotta myöhemmin syyskuun 22. päivä.
Red-ajan kokoonpanon paluusta oli neuvoteltu jo vuonna. 1977. Fripp suunnitteli League Of Gentlemen -nimistä yhtyettä jossa hänen, Bill Brufordin ja John Wettonin rinnalla olisi soittanut viulisti/kosketinsoittaja Eddie Jobson. Lopulta Fripp kuitenkin perääntyi hankkeesta…
54. Mike Oldfield: Tubular Bells (1973)
Äänien keskiarvo: 4.409 / 5
Tubular Bells on multi-instrumentalisti Mike Oldfieldin ensimmäinen sooloalbumi.
Vain 19 vuotiaan yhden miehen orkesterin Mike Oldfieldin kahdesta pitkästä instumentaalikappaleesta koostuva Tubular Bells on paitsi yksi kaikkien aikojen hienoimmista debyyttilevyistä niin myös yksi progressiivisen rockin suurimmista menestystarinoista.
Oldfieldin ura musiikkiammattilaisena sai alkunsa hänen ollessa vasta 15-vuotias. Yhdessä viisi vuotta vanhemman siskonsa Sally Oldfieldin kera vuonna 1968 The Sallyangie nimen alla julkaistu Children Of The Sun folk-levy ei ole laadultaan kovin kummoinen, mutta nuoren Oldfieldin Bert Jansch – ja John Renbourn -vaikutteinen akustinen kitarointi oli kuitenkin jo lupaavaa…
53. After Crying: Megalázottak és megszomorítottak (1992)
Äänien keskiarvo: 4.413 / 5
Jatkamme Bartokin jälkeen pustalla veljeskansan kulttuurin perkaamista. After Cryingin levyn vaikeasti suuhun mahtuva nimi kääntyy suomeksi ”He ovat nöyryytettyjä ja surullisia”. Melko melankolista materiaali onkin. Luonnehtisin levyä termillä ”arkitehtoninen”. Se on tarkkaan valituista elementeistä huolellisesti rakentuva kokonaisuus, joka rakentuu vähitellen. 20-minuuttisen avausraidan alkupuoliskoa hallitsee vähäeleisen luonnollisen mollin I-III-IV-VI kadenssin varaan rakentuva sointukulun ympärille rakennettu sellosoolo. Luonnollinen molli luo arkaaista ilmapiiriä, jota haetaan vielä selvästi kolme minuuttisella kakkosraidalla, jossa on jousisovituksineen ja kirkkolauluineen vanhan musiikin piirteitä. Itse avausraita rakentuu loppua kohti melko intensiiviseksi kun mukaan tulee jazz-henkisiä puhaltimia.
Lyhyiden kakkos- ja kolmosraidan jälkeen neljäntenä seuraa 11-minuuttinen nimikappale, jossa on 11/8 ja 7/8 rytmeineen selkeimmin progressiivisen rockin tunnelmaa, muuten levyä runsaine jousisovituksineen, vähäisine lauluineen ja puuttuvine backbeateineen on vaikea luonnehtia rock-musiikiksi…
52. Marillion: Clutching At Straws (1987)
Äänien keskiarvo: 4.413 / 5
Clutching At Straws on Marillionin neljäs studioalbumi.
Marillionin menestyi progellaan 80-luvun standardeilla melko hyvin jo debyyttilevystään A Script For A Jester’s Tear (1983) alkaen, mutta yhtyeen todellinen läpimurto valtavirtaan tapahtui muutaman hittibiisin siivittämänä kolmannella levyllä Misplaced Childhood (1985). Misplaced Childhood myi pari miljoonaa kappaletta ja nosti Marillionin suosion areena-mittaluokkaan.
Yhtyeen sisällä kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin. Jännitteet vokalisti Fishin ja muun yhtyeen välillä kasvoivat kasvamistaan. Selitys näihin jännitteisiin vaihtelee kertojasta ja näkökulmasta riippuen, mutta jopa Fish on myöntänyt että hän astui klassiseen rokkitähden ansaan: päähän nousi paitsi päihteet niin myös kusi.
Fishin ego paisui valtavaksi ja alkoholin ja laittomien nautintoaineiden buustamana (myös media antoi yleisesti kuvan että Fish = Marillion) hän alkoi kuvittelemaan olevansa ainoa syy Marillionin menestykseen. Mikä on tietenkin hieman hupaisaa kun muistetaan se tosiasia että mitä yhtyeen musiikkiin tulee hänen panoksensa ulottui lähinnä laulumelodiohin….
51. Van Der Graaf Generator: Godbluff (1975)
Äänien keskiarvo: 4.417 / 5
Godbluff on vuonna 1967 perustetun Van der Graaf Generatorin viides studioalbumi.
Van der Graaf Generator hajosi mestarillisen Pawn Hearts -levyn jälkimainingeissa kesällä 1972. Syynä päätökseen oli yleinen loppuun palaminen ja taloudelliset ongelmat. Vaikka yhtye oli lyönyt läpi kunnolla etenkin Italiassa jäivät yhtyeen jäsenille asti heruneet menestyksen hedelmät niukoiksi ja bändi pysyi hädintuskin leivän syrjässä kiinni.
Hajoamisen jälkeen VdGG:n jäsenet vierailivat ahkerasti Peter Hammillin soololevyillä eli erityistä kitkaa jäsenten välille ei ollut syntynyt. Vuonna 1975 nelikkoa Hammill (vokaalit, kitara, sähköpiano), David Jackson (huilu, saksofonit), Hugh Banton (urut, bassopedaalit, bassokitara) ja Guy Jackson (rummut) alkoi jälleen kutkuttamaan soittaminen yhdessä oikeassa bändissä. Oli aika yrittää uudestaan. Lyhyiden neuvotteluiden jälkeen levysopimus uusittiin Charisman kanssa ja bändi suuntasi Rockfield studioille äänittämän paluulevyään…
50. Hatfield And The North: The Rotters’ Club (1975)
Äänien keskiarvo: 4.421 / 5
The Rotter’s Club on vuonna 1972 perustetun Hatfield And The Northin toinen studioalbumi.
Hatfield And The Northin perusti vuonna 1972 mm. Deliveryssa ja Matching Molessa soittanut kitaristi Phil Miller (1949-2017) ja Gongin ex-rumpali Pip Pyle (1950-2006). Muutaman nopeasti bändissä käväisseen muusion jälkeen yhtyeen kokoonpanon täydensi Caravanista tuttu basisti/vokalsti Richard Sinclair ja Eggin kosketinsoitinvirtuoosi Dave Stewart. Tämä Canterbury-skenen ensimmäinen ”supergroup” teki erinomaisen debyytti-levynsä vuonna 1974.
Debyytti oli todellakin loistava, mutta 13 kuukautta myöhemmin samalla kokoonpanolla tehty The Rotters’ Club petraa tuosta levystä oikeastaan kaikin tavoin. Biisit ovat hieman parempi, soitto entistä taitavampaa, soundit muhkeammat ja jopa levyn kansi on tällä kertaa paitsi esteettisesti kaunis niin myös varsin nokkela ja hauska…
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Sijat 75-100
Sijat 25-49
Lisää luettavaa
Lue lisää arvosteluja täällä
Pienemmät Purot 