Levyarvio: King Crimson – In The Court Of The Crimson King

King Crimsonin juuret juontavat Giles, Giles and Fripp –trioon, joka soitti psykedeelistä ja vahvasti huumorisävytteistä poppia. Trion muodosti rumpali Michael Giles (s. 1942), hänen veljensä basisti Peter Giles (s.1944) ja kitaristi Robert Fripp (s.1946). Kolmikko julkaisi vuonna 1968 albumin The Cheerful Insanity of Giles, Giles and Fripp, joka oli täysi kaupallinen pannukakku.

Pian ensimmäisen levyn jälkeen multi-instrumentalisti (lähinnä puhaltimet ja koskettimet) Ian McDonald (s.1946) liittyi bändiin. Laajennettu Giles, Giles and Fripp yritti vielä tehdä toisen albumin laulaja Judy Dyblen (joka oli McDonaldin tyttöystävä tuohon aikaan) kera, mutta koska kiinnostusta levy-yhtiöiden suunnasta ei juuri ollut, laittoi bändi lopulta pelin poikki. Pian tämän jälkeen Michael Giles, Robert Fripp ja Ian McDonald perustivat King Crimsonin ja värväsivät mukaan Frippin vanhan ystävän basisti-laulaja Greg Laken (1947-2016) Peter Gilesin tilalle. Lopullisen kokoonpanon täydensi vielä sanoittaja/yleisvisionääri Peter Sinfield (s. 1943).

kingcrimson_1969.jpg
Robert Fripp, Ian McDonald, Michael Giles ja takana ylhäällä Greg Lake.

Kasassa oli harvinaisen iskukykyinen joukko. Ei ollut lainkaan tyypillistä tuohon aikaan, että koko rockbändin jäsenistö oli soittajina niin korkealla tasolla kuin King Crimsonissa. Tyypillistä oli, että bändeissä oli yksi tai kaksi suht taitavaa muusikkoa ja muut pysyttelivät taustalla soittaen ehkä rutiinilla, mutta vailla mitään erityistä kipinää. King Crimsonin ensimmäisessä kokoonpanossa sen sijaan kuka tahansa jäsenistä oli kyvykäs ottamaan paikkansa valokeilassa missä tahansa. Ylettömän sooloilun ja egoilun sijasta ryhmä kuitenkin osasi puhaltaa myös saumattomasti yhteen ja soittaa kimuranttien sävellystensä ehdoilla.

Levyn äänitykset alkoivat todenteolla kesällä 1969. Levyä yritettiin tehdä pariinkin otteeseen Moody Bluesin kanssa työskennellen tuottaja Tony Clarken johdolla, mutta King Crimson ei ollut tyytyväinen alustaviin äänityksiin ja Clarke passitettiin kotiin. King Crimson sai lopulta tuohon aikaan suht poikkeuksellisesti mahdollisuuden tuottaa levyn itse täysin oman visionsa mukaisesti.

In The Court Of The Crimson King -levy alkaa räjähtävästi bändin yhdessä säveltämällä ”21st Century Schizoid Manilla”, joka lienee King Crimsonin tunnetuin kappale. Heti ensimmäisellä kappaleella King Crimson tavallaan määrittelee uusiksi sen, mitä kaikkea rock-musiikissa voi oikeastaan tehdä, ja loi samalla tavallaan templaatin progressiiviselle rockille. Biisi käynnistyy mystisten tuuliefektien suhinalla, kunnes Robert Frippin soittama ja Greg Laken keksimä raskas kitarariffi iskee armottomasti päälle kuin ilmoittaen kuulijalle, että nyt on luvassa jotain aivan uutta. Vaikutelmaa täydentävät välittömästi Greg Laken väkivaltaiset vokaalit, jotka on säröytetty epäinhimillisen robottimaisiksi. Efekti on yhä vaikuttava, ja voi vain kuvitella, kuinka tyrmistyttävä se on ollut vuonna 1969. Laken filtteröity ääni sylkee ulos vimmaisia sodan ja kapitalismin vastaisia säkeitä, jotka ovat täynnä vihaa ja pettymystä valtaapitäviä kohtaan. Vietnamin sota on epäilemättä inspiroinut säkeet kuten

Blood rack barbed wire

Polititians’ funeral pyre

Innocents raped with napalm fire

Twenty first century schizoid man

mutta yleisesti ottaen sanoitukset pysyvät juuri sopivan abstrakteina ja silti niin vahvasti kuvia kuuntelijan mielikuvitukseen piirtävinä, että ne ovat säilyttäneet voimansa täydellisesti tähän päivään asti.

in-the-court
Levyn ikoniseksi muodostuneen kannen maalasi Barry Godber.

Yksi Schizoid Manin kuuluisimpia kohtia on tietysti nopean aggressiiviset unisono-osuudet, joissa Fripp ja McDonald soittavat kilpaa nopeita juoksutuksiaan ja Giles rumpaloi notkean vimmaisesti. McDonald pyrki soittamaan saksofonia mahdollisimman aggressiivisesti ja meni jopa niin pitkälle, että soitti soolonsa mahdollisimman hankalissa asennoissa venkoillen saadakseen sointiin lisää tuskaisuutta. McDonaldin soitossa onkin onnistuneen riipivää ornettecolemaisuutta, ja kontrasti hänen usein varsin leppoisiin sävellyksiinsä on valtava. Tämä mies sentään liittyi aikanaan pehmo-rockbändi Foreigneriin…!

Schizoid Man onnistuu yhdistämään raskaan ja vimmaisen rockin voiman ja jazzin hienovaraisen teknisyyden täydellisen saumattomaksi ja ainutlaatuiseksi yhdistelmäksi, joka tulisi vaikuttamaan progressiivisiin muusikoihin vielä vuosikymmeniäkin myöhemmin.

Schizoid Manin jälkeen tunnelmat muuttuvat totaalisesti leppoisan Ian McDonaldin säveltämän ”I Talk To The Windin” myötä. Pastoraalinen kappale on kuin viimeinen vilkaisu taaksepäin viattomiin hippi-aikoihin ”Schizoid Manin” sähköisen myrskyn jälkeen. Kappaleessa keskeisessä roolissa on McDonaldin huilu ja Greg Laken melankolinen lauluääni. Kappale on luultavasti ollut inspiraation lähde moneen Genesiksen utuisimpaan kappaleeseen.

Seuraavana vuorossa on surumielisen kaunis ja kohtalokas ”Epitaph”, joka on ”Schizoid Manin” ohella levyn hienointa antia. ”Epitaphia” pidetään bändin yhteisenä sävellyksenä, vaikka sekä McDonald että Lake ovat yrittäneet omia itselleen muita suurempaa kunniaa sen eri osista. ”Epitaphissa” myyttisen mittakaavan saanut soitin Mellotron tekee ensiesiintymisensä levyllä kappaleen käynnistyessä uljaasti ujeltavilla Mellotron-jousilla. Mellotronilla tuotetut jousiäänet erottuvat keinotekoisuudessaan positiivisella tavalla oikeista jousista niin, että tuosta soundista tuli aivan oma käsitteensä ja merkittävä osa monien King Crimsonin jalanjäljissä seuranneiden progebändien soundia. (Mellotron on tavallaan analoginauhoja hyödyntävä ”sampleri”, jota soitetaan koskettimilla reaaliajassa) Mellotron-painotteisen intron taustalla Gilesin rummut takovat painokkaasti kuin nauloja ihmiskunnan arkkuun naputellen. Vaikka Giles itse ei ollut tyytyväinen levyn rumpusoundeihin, minusta ne sopivat lähes kautta levyn musiikkiin todella hyvin. Epitaphin suvantokohdissa Frippin akustisen kitaran näppäily saa tilaa rumpujen hiljentyessä, kunnes Mellotron ottaa taas pääroolin.

Oikeastaan ”Epitaphilla” on kolme suht tasaväkistä päätähteä, jotka ovat Mellotron, Peter Sinfieldin sanoitukset ja niitä laulava Greg Laken lauluääni. Sinfieldin ”Epitaphiin” kirjoittamat apokalyptiset sanoitukset tasapainoilevat syvällisen kohtalokkuuden ja lapsekkaan teiniangstin välissä pelastautuen kuitenkin lopulta sankarillisesti plussan puolelle. Apuna on paitsi tyylikäs sanoituksia hienovaraisesti tukeva musiikki, etenkin Greg Laken todella majesteettinen laulusuoritus. Laken suoritus on kaikessa kohtalokkuudessaan upea, ja voi suorastaan todeta, että hän syntyi laulamaan juuri tuon kappaleen. On mahdotonta keksiä, kuka homman olisi voinut hoitaa tyylikkäämmin. Jos levyn aloitusraita Schizoid Man tarjosi tuleville progebändeille jonkinmoisen esikuvan mitä tulee energisen rockin ja kompleksisuuden yhdistämiseen, niin Epitaph puolestaan on täydellinen malliteos eeppiseksi progeballadiksi. Sana ”balladi” toki kuuluu tässä kohtaa ehkä lainausmerkkeihin.

”Epitaphin” jälkeen siirrytään hieman utuisempiin tunnelmiin. Haahuileva ”Moonchild” on levyn väheksytyin kappale ja sinänsä ihan syystä, vaikkei se mikään fiasko olekaan, kuten jotkut tuntuvat ajattelevan. Kappale koostuu alle kolmiminuuttisesta ”normaalista” laulusta. Itse lauluosuus kappaleessa on Robert Frippin säveltämä, ja lopussa siirrytään koko bändin vapaaseen improvisaatioon, joka kestää lähes kymmenen minuuttia. Itse pidän free jazzista ja improvisoidusta musiikista, mutta ymmärrän hyvin, ettei ”Moonchild” ole kaikkien makuun. Improvisaatio ei ole kovinkaan iskevä vaan enemmänkin haahuileva kaikkine kilkutteluineen ja pienine äänineen, mutta aina hetkittäin se saavuttaa jotain varsin hienoa, jota on vaikea pukea sanoiksi. Rohkea kokeilu (joka tulisi saamaan runsaasti jatkoa Crimsonin tulevaisuudessa) vaikka osittain se olikin vain sen motivoima, ettei bändi kokenut sillä olevan tarpeeksi sävellettyä materiaalia levyä varten. Se, että In The Court Of The Crimson King usein äänestetään maailman parhaiden levyjen joukkoon, vaikka se sisältää ”Moonchildin” kaltaisen lähes universaalisti hyljeksityn kappaleen, kertoo aika paljon albumin muun materiaalin tasosta.

king-crimson-inlay.jpg
Vinyylijulkaisun sisäkannet.

Hiljaisessa ”Moonchildissa” on myös se etu, että se antaa voimaa seuraajalleen ja levyn päätösraidalle ”The Court of the Crimson Kingille”. Värikkäästi ja rikkaasti sovitettu kappale on Ian McDonaldin sävellys. Biisi sisältää monia näppäriä yksityiskohtia ja kiinnostavan, jollain tavalla häiritsevän tunnelman, jota Sinfieldin fantasiasanoitukset tukevat. Toisaalta on todettava, että siinä missä Sinfieldin aiemmat sanoitukset levyillä esoteerisuudestaan huolimatta tuntuivat kertovan myös painavaa asiaa tosimaailmasta, niin ”The Court of the Crimson Kingin” lyriikat tuntuvat vain pinnalliselta, vaikkakin mielikuvitukseltaan rikkaalta, fantasiaskenaarion kuvaukselta. Myös itse kappaleen rakenne on hieman itseään toistava ja yllätyksetön. Aivan loppua lukuun ottamatta. Aivan lopussa, kun kappaleen luulee jo päättyneen, päälle iskevä Gilesin rumpu-kooda on nimittäin upea!

In The Court Of The Crimson King -levy on hämmentävän vahva ja kypsä suoritus nuorilta muusikoilta, joiden keskimääräinen ikä oli vain noin 23 vuotta. Levyssä ehkä kaikista merkille pantavinta on se, miten totaalisesti se ignoroi bluesin vaikutuksen aikana, jolloin sen vaikutus oli lähes kaikenkattava rock-musiikissa. Bluesin sijasta King Crimson hamuaa vaikutteita etenkin jazzin, folkin ja taidemusiikin puolelta ilman, että he varsinaisesti siteeraisivat suoraan mitään näistä genreistä. Bändi onnistuu uskomattomalla tavalla sulattamaan nuo ainekset aivan uudenlaiseksi keitokseksi. Keitokseksi, jota aikanaan alettiin kutsumaan progressiiviseksi rockiksi. Olisi ehkä liioittelua väittää, että King Crimson keksi progressiivisen rockin, mutta väittäisin, että In The Court Of The Crimson Kingia voi kuitenkin kutsua hyvällä omatunnolla ensimmäiseksi täysin kypsäksi progealbumiksi.

Levyn vaikutus on ollut valtava varsinkin progressiivisen rockin puolella, mutta Schizoid Manista ovat hakeneet innoitusta myös monet metallibändit. Trespass-levyään (1970) mökillä säveltäessään Genesis kuulemma kuunteli In The Court Of The Crimson King -levyn puhki ja Yesin väki taas totesi nähdessään yhtyeen livenä noihin aikoihin, että rima on nostettu selkeästi seuraavalle tasolle ja että heidän olisi treenattava jatkossa huomattavasti enemmän mukana pysyäkseen. Yksittäisistä Yesin kappaleista ”Heart Of The Sunrise” on aivan selkeästi velkaa ”Schizoid Manille”.

In The Court Of The Crimson King nousi Briteissä viidennelle sijalle albumilistalla (Crimsonin paras listasijoitus ikinä), ja bändi oli vahvassa nosteessa intensiivisten livekeikkojenkin myötä. Intensiteetti vaan kävi nuorille muusikoille liiankin kovaksi, ja Amerikan kiertueen jälkeen Ian McDonald ja Michael Giles päättivät lähteä bändistä. Tämä oli tietenkin kova isku yhtyeelle, ja koko King Crimsonin tulevaisuus oli vaarassa. Fripp, Sinfield ja Lake päättivät kuitenkin jatkaa, ja seuraavana vuonna myös McDonald ja Giles palasivat ”vierailijoina” työstämään jatkoa Crimson-saagalle – In The Wake Of Poseidonin. Tämän jälkeen King Crimsonin tulevaisuus oli tukevasti Robert Frippin otteessa.

Parhaat biisit: ”21st Century Schizoid Man” ja ”Epitaph”

Arvosana: *****

(Toisen näkemyksen levystä voi lukea täältä.)

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI


Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

9 thoughts on “Levyarvio: King Crimson – In The Court Of The Crimson King

Add yours

  1. Niin, Epitaph. Siitä harvoin kuulee onnistuneita coverointeja (vert. suom. Hautojen yö. tosin Tapio Kämppi väittää tuosta kuulleensa Hektorin ”vaikuttavan” livetulkinnan).
    Ensinnäkin styge paljastaa, että Greg Lake ei ollut saanut pelkästään klassisen kitaran ja musiikkiteorian oppia, vaan myös klassisen äänen muodostuksen taitoa. Yleensähän tämän järkäleen ns. Fripp-soinnun varaan rakennettua magiaa, ja samalla koko soinnutusta sorvataan tukemaan easy-laulua.
    Minulla on hyvin alkeellisia partituureja 1970-luvulta.
    Jos olisi jonkinlainen progeseminaari, olen ajatellut joskus, asiaa voisi demonstroida.
    Miksei muitakin juttua.

    Tykkää

    1. Tietääkseni Lake ei ollut kyllä opiskellut musiikkiteoriaa. Emerson joutui opettamaan tietyt haastavimmat ELP:n biisit Lakelle ”kädestä pitäen” ja nuotti nuotilta koska Lake ei nuotteja osannut lukea.

      Ja Lake ei tietenkään myöskään soittanut kitaraa Epitaphissa, mutta sitä et ehkä tarkoittanutkaan?

      Tykkää

      1. Kyllä kävi – samat opit Frippin kanssa, sama opettaja kitarassa. Tästä keskusteltiin. Ei edes salaisuus.
        Joku oli sanonut häntä ”nuotiokitaristiksi”. Ja Emerson puhui kaikenlaista kakkaa, mutta myös Lake hänestä, takaisin.

        Tykkää

      2. No tämän tiedon on vahvistanut myös Carl Palmer. Lake kävi tosiaan samalla kitaranopettajalla kuin Fripp, mutta eihän kitaratunnit ole sama asia kuin musiikkiteoriantuntemus. Lake ei osannut lukea nuotteja kuten ei moni muukaan taitava kitaristi (mm. Steve Howe).

        Tykkää

      3. Voin katsoa lähteen, jossa hän itse kertoo tuosta asiasta.
        vaikka siis äänenmuodostuskaan, joka oli asia, ei edellytä teorian osaamista.

        Tykkää

      4. Joo äänenmuodostushan Lakella oli tietty hallussa. Tosin uudessa Syd Smithin King Crimson -kirjassa Lake toteaa että häntä hieman hävettää kuunnella Crimsonin alkuaikojen lauluaan kun hän kuulee siinä niin selvästi vajavaisen tekniikkansa. No minä en kuule. 🙂

        Tykkää

  2. En minäkään kuule asiaa noin päin
    – työn lomassa tässä soi Emerson, Lake & Palmer – Tollwood Festival 1997, mies on siinä jo menettänyt maagisen tatsin äänestään,
    oliko hän sitten tuosta ylpeä? (Fanfare For The Common Man soi hienosti) Myös yksityisesti, mitä hän asioistaan kertoi, löivät korvalle toinen toistaan.
    Kuitenkin katson, että klassiseen traditioon nojaavan kitaran kanssa ei voi päästä niin pitkälle kuin nyt vaikka the sage ilman että omaa jonkun asteista teorian tuntemusta, vaikka olisi absoluuttien sävelmuisti.
    Mun mielestä.
    Se taas että bändeissä tapahtuu tätä ”opettamista” basistille, tuttua, ja vähä arka aihe.
    Mun mielestä se enemmän johtuu siitä, että nuotit kuitenkin loppupeleissä jäävät melko suuntaa antaviksi ja viitteellisiksi, jos kyseessä on niinkin synkoppisia juttuja kuin mitä proge haastavimmillaan oli.

    Tykkää

      1. Enpä tiedä, rytmillisesti.
        Itse muistan tuollaisen Van Morrison Moondancen, että nuotin perusteella sen stygen yksinkertainen bassoriffi ei lähtenyt svengaamaan – eikä kai oikein näyttämiselläkään, piti panna soimaan.
        Isoisäni oli kapellimestari; joskus tuskaili ja parituureja just tässä kontekstissa (ja saattoi kirjoittaa uusiksi).

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: