The Rotter’s Club on vuonna 1972 perustetun Hatfield And The Northin toinen studioalbumi.
Hatfield And The Northin perusti vuonna 1972 mm. Deliveryssa ja Matching Molessa soittanut kitaristi Phil Miller (1949-2017) ja Gongin ex-rumpali Pip Pyle (1950-2006). Muutaman nopeasti bändissä käväisseen muusion jälkeen yhtyeen kokoonpanon täydensi Caravanista tuttu basisti/vokalsti Richard Sinclair ja Eggin kosketinsoitinvirtuoosi Dave Stewart. Tämä Canterbury-skenen ensimmäinen ”supergroup” teki erinomaisen debyytti-levynsä vuonna 1974.
Debyytti oli todellakin loistava, mutta 13 kuukautta myöhemmin samalla kokoonpanolla tehty The Rotters’ Club petraa tuosta levystä oikeastaan kaikin tavoin. Biisit ovat hieman parempi, soitto entistä taitavampaa, soundit muhkeammat ja jopa levyn kansi on tällä kertaa paitsi esteettisesti kaunis niin myös varsin nokkela ja hauska.
The Rotters’ Clubin musiikki on harvinaislaatuinen yhdistelmä musiikillista kompleksisuutta, lempeitä melodisia hetkiä ja huumoria. Frank Zappa liikkuu kompleksisuuden ja huumorin osalta jossain määrin samalla suunnalla kuin Hatfieldit, mutta hänen ilkeä ja monia ihmisryhmiä kohtaan suorastaan vihamielinen huumorinsa tulee mielestäni liian usein itse musiikin tielle. Näin ei käy Hatfieldien kohdalla ja samalla heidän tyylissään on jotain todella sympaattista ja lämmintä (näitä määreitä tuskin edes Zappa-fanit yhdistävät Frankiin…).
The Rotters’ Clubille ominaista on nimenomaan ystävällinen ja lämmin tunnelma. Silloinkin kun musiikki on monimutkaisimmillaan kuuntelijalle välittyy bändin suunnalta lähinnä silmäniskulla ryyditetty kannustus: “Joo, tiedätään, onhan tämä aika kimuranttia, vaan äläpä hätäile, rentoudu vain niin kaikki menee hyvin”.
The Rotters’ Club on tasaisen vahva kokonaisuus alusta loppuun, mutta nostan levyltä esiin muutaman kohokohdan. Levy alkaa napakasti albumin ehkä popeimmalla kappaleella ”Share It” joka tuo mieleen Caravanin parhaimmat pop-rallit. Toinen levyn helpompaa laitaa edustava kappale joka ansaitsee maininnan on Sinclarin kaunis ja haikea ”Didn’t Matter Anyway” joka leijailee keveästi eteenpäin melankolisen melodian myötä ja hienon Hastingsin huilusooloilun maustamana.
Kimurantimmalta puolelta nostettakoon ensimmäisenä esiin heti ”Share Itin” perään kuultava Phil Millerin sävellys ”Lounging There Trying”. Kappale perustuu pitkälti Millerin pitkän ja monimutkaisen kitaramelodian varaan. Tavallaan voi sanoa että Miller sooloilee läpi kappaleen, mutta jotenkin sana ”soolo” tuntuu vähättelyltä sen suhteen mitä Miller tekee kappaleessa. Millerin pitkä kiemurteleva kitarasoolo on suorastaan nerokasta työtä. Tuntuu että mies pysty lentämään kitarallaan vaivattomasti aivan mihin suuntaan tahansa ja Millerin harmoniantaju on jotain aivan ainutlaatuista. Hänen soittonsa on samaan aikaan villiä, mutta silti tyylikästä.
”Nobody played guitar like Phil Miller. He was a fearsome improviser: having carved out a piece of musical territory, he would investigate its more abstruse harmonic possibilities like a man cataloguing alien life forms.”
– Dave Stewart”As a guitarist he was one of kind. Really. A unique sense of melody, improvised or composed. I always liked the way that the boisterous, belligerent Pip would write seductive, dreamy pieces while Phil, the quiet man, came up with the tough stuff to make your skeleton quake.”
– John Greaves (Henry Cow, National Health)
Jos Miller loistaa biisissä ”Lounging There Tryingissa” niin ”The Yes No Interludessa” Dave Stewart päästetään irti koskettimineen. Stewart ottaa kaiken irti syntetisaattoreistaan ja uruistaan rytmisesti (staccato-kohdissa taitaa paistaa jopa Stewartin vanha rakkaus Igor Stravinskya kohtaan) jännästi groovaavassa kappaleessa. Myös rumpali Pip Pyle ja basisti Richad Sinclair on biisissä liekeissä. Biisissä kuulaan myös upea saksofonisoolo Jimmy Hastingsilta. Biisissä vierailee myös Henry Cow’n Tim Hodgkinson (klarinetti) ja Lindsay Cooper (fagotti).
Levyn päättää Stewartin eeppinen neljään osaan jaettu yli 20 minuuttia pitkä ”Mumps”. Tälläisen mittakaavan kappaleessakaan Hatfieldit eivät sorru mihinkään sinfoniselle progelle usein tyypilliseen paisutteluun vaan kappale on enemmänkin hienovaraisen kompleksi. Kappale alkaa The Northettes ”tyttökuoron” (eli Barbara Gaskin, Amanda Parsons, Ann Rosenthal) sanattomalla vokalisoinnilla varsin oudin kuuloisten sointujan päällä lyhyessä introssa ”Your Majesty Is Like a Cream Donut” (Quiet).
Introsta siirrytään riehakkampaan ja pitkään yli 12 minuuttiseen ”Lumps” sektioon jossa kuullaan upeita sooloja niin Stewartilta kuin Milleriltä. Sinclairin monimutkaiset bassokuviot ovat myös ihastuttavaa kuultavaa! Myös The Northettesit palaavat siellä täällä ja heidän vokalisointinsa toimii kauniisti musiikin tukena.
”Lumpsin” loppupuolella Sinclair päästetään myös laulamaan lyhyesti minkä jälkeen tunnelma muuttuu hetkeksi hieman jazzahtavammaksi Hastingsin maukkaan saksofoni-soolon (onko Hastings soittanut eläessään mitään tyylitöntä? No ei!) myötä josta siirrytään hieman harmillisesti feidauksen kautta kolmanteen osioon ”Prenut”. Kyseistä osiota luonnehtii Pylen hillitty mutta rytmitykseltään vinksahtanut, jännitettä rakentava rumpukomppi, The Northettesin eteeriset vokaalit ja hieman spacerockmaisesti leijaileva tunnelma. Osio voisi melkein olla peräisin Gongin levyltä. Lopulta jännite purkautuu Stewartin Hammond-sooloon ja uljaaseen nostatukseen joka on lähinnä mahtipontisuutta mitä Hatfieldeilta voi kuulla. Lopuksi kuullaan vielä ikään kuin kertaus kappaleen introsta eli ”Your Majesty Is Like a Cream Donut” (Loud), mutta voimakkaamman instrumentaation kera kuten nimestäkin voi päätellä.
”There was no better flute player in England at the time than Jimmy Hastings. He was another (toim. huom. Dave Stewartin lisäksi) person with perfect pitch”
– Phil Miller
The Rotters’ Club on alusta loppuun täynnä kerrassaan hienoa musiikkia upeilta muusikoilta. Harmi että bändin tie jäi niin lyhyeksi. Yhtye lopetti The Rotter’s Clubin jälkeen niistä tavanomaisista syistä joihin hieman kummallisempien proge-bändien tie yleensäkin päättyi eli taloudellisiin hankaluuksiin. Onneksi bändi sai tavallaan jatkoa muutamaa vuotta myöhemmin National Health -nimisen yhtyeen muodossa jossa Stewart, Miller ja Pyle yhdistivät jälleen voimassa.
Vaikka Hatfieldin And The Northin tie jäi lyhyeksi on sen perintö vahva ja pysyvä. The Rotters’ Clubia voi hyvin pitää nimittäin jopa definitiivisenä Canterbury-levynä jossa yhdistyy saumattomasti kaikki tuon progressiivisen rockin ala-genren parhaat puolet. Richard Sinclair on kertonut että Hatfield And The Northin musiikki haastavuudessaan vaati nelinkertaisen panostuksen verrattuna entiseen bändiinsä Caravaniin, mutta oli myös neljä kertaa hauskempaa ja tyydyttävämpää. Kuuntelijana en sentään uskaltaisi väittää että The Rotters’ Club on neljä kertaa parempaa kuin Caravan parhaimmillaan, mutta mestariteoksesta on joka tapauksessa kyse. The Rotters’ Club on yksi kaikkien aikojen hienoimmista levyistä genreen katsomatta.
R.I.P. Pip Pyle (1950-2006) ja Phil Miller (1949-2017)
Parhaat biisit: ”Share It”, ”Lounging There Tryingissa”, ”The Yes No Interlude”, ”Mumps”, ”Didn’t Matter Anyway”
(Muusikkojen sitaatit Mike Barnesin kirjasta A New Day Yesterday: UK Progressive Rock & The 1970s)
Arvosana: *****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
toinen studioalbumi.
Hatfield And The Northin perusti vuonna 1972 mm. Deliveryssa ja Matching Molessa soittanut kitaristi Phil Miller (1949-2017) ja Gongin ex-rumpali Pip Pyle (1950-2006). Muutaman nopeasti bändissä käväisseen muusion jälkeen yhtyeen kokoonpanon täydensi Caravanista tuttu basisti/vokalsti Richard Sinclair ja Eggin kosketinsoitinvirtuoosi Dave Stewart. Tämä Canterbury-skenen ensimmäinen ”supergroup” teki erinomaisen debyytti-levynsä vuonna 1974.
Debyytti oli todellakin loistava, mutta 13 kuukautta myöhemmin samalla kokoonpanolla tehty The Rotters’ Club petraa tuosta levystä oikeastaan kaikin tavoin. Biisit ovat hieman parempi, soitto entistä taitavampaa, soundit muhkeammat ja jopa levyn kansi on tällä kertaa paitsi esteettisesti kaunis niin myös varsin nokkela ja hauska.
The Rotters’ Clubin musiikki on harvinaislaatuinen yhdistelmä musiikillista kompleksisuutta, lempeitä melodisia hetkiä ja huumoria. Frank Zappa liikkuu kompleksisuuden ja huumorin osalta jossain määrin samalla suunnalla kuin Hatfieldit, mutta hänen ilkeä ja monia ihmisryhmiä kohtaan suorastaan vihamielinen huumorinsa tulee mielestäni liian usein itse musiikin tielle. Näin ei käy Hatfieldien kohdalla ja samalla heidän tyylissään on jotain todella sympaattista ja lämmintä (näitä määreitä tuskin edes Zappa-fanit yhdistävät Frankiin…).
The Rotters’ Clubille ominaista on nimenomaan ystävällinen ja lämmin tunnelma. Silloinkin kun musiikki on monimutkaisimmillaan kuuntelijalle välittyy bändin suunnalta lähinnä silmäniskulla ryyditetty kannustus: “Joo, tiedätään, onhan tämä aika kimuranttia, vaan äläpä hätäile, rentaudu vain niin kaikki menee hyvin”.
The Rotters’ Club on tasaisen vahva kokonaisuus alusta loppuun, mutta nostan levyltä esiin muutaman kohokohdan. Levy alkaa napakasti albumin ehkä popeimmalla kappaleella ”Share It” joka tuo mieleen Caravanin parhaimmat pop-rallit. Toinen levyn helpompaa laitaa edustava kappale joka ansaitsee maininnan on Sinclarin kaunis ja haikea ”Didn’t Matter Anyway” joka leijailee keveästi eteenpäin melankolisen melodian myötä ja hienon Hastingsin huilusooloilun maustamana.
Kimurantimmalta puolelta nostettakoon ensimmäisenä esiin heti ”Share Itin” perään kuultava Phil Millerin sävellys ”Lounging There Trying”. Kappale perustuu pitkälti Millerin pitkän ja monimutkaisen kitaramelodian varaan. Tavallaan voi sanoa että Miller sooloilee läpi kappaleen, mutta jotenkin sana ”soolo” tuntuu vähättelyltä sen suhteen mitä Miller tekee kappaleessa. Millerin pitkä kiemurteleva kitarasoolo on suorastaan nerokasta työtä. Tuntuu että mies pysty lentämään kitarallaan vaivattomasti aivan mihin suuntaan tahansa ja Millerin harmoniantaju on jotain aivan ainutlaatuista. Hänen soittonsa on samaan aikaan villiä, mutta silti tyylikästä.
”Nobody played guitar like Phil Miller. He was a fearsome improviser: having carved out a piece of musical territory, he would investigate its more abstruse harmonic possibilities like a man cataloguing alien life forms.”
– Dave Stewart”As a guitarist he was one of kind. Really. A unique sense of melody, improvised or composed. I always liked the way that the boisterous, belligerent Pip would write seductive, dreamy pieces while Phil, the quiet man, came up with the tough stuff to make your skeleton quake.”
– John Greaves (Henry Cow, National Health)
Jos Miller loistaa biisissä ”Lounging There Tryingissa” niin ”The Yes No Interludessa” Dave Stewart päästetään irti koskettimineen. Stewart ottaa kaiken irti syntetisaattoreistaan ja uruistaan rytmisesti (staccato-kohdissa taitaa paistaa jopa Stewartin vanha rakkaus Igor Stravinskya kohtaan) jännästi groovaavassa kappaleessa. Myös rumpali Pip Pyle ja basisti Richad Sinclair on biisissä liekeissä. Biisissä kuulaan myös upea saksofonisoolo Jimmy Hastingsilta. Biisissä vierailee myös Henry Cow’n Tim Hodgkinson (klarinetti) ja Lindsay Cooper (fagotti).
Levyn päättää Stewartin eeppinen neljään osaan jaettu yli 20 minuuttia pitkä ”Mumps”. Tälläisen mittakaavan kappaleessakaan Hatfieldit eivät sorru mihinkään sinfoniselle progelle usein tyypilliseen paisutteluun vaan kappale on enemmänkin hienovaraisen kompleksi. Kappale alkaa The Northettes ”tyttökuoron” (eli Barbara Gaskin, Amanda Parsons, Ann Rosenthal) sanattomalla vokalisoinnilla varsin oudin kuuloisten sointujan päällä lyhyessä introssa ”Your Majesty Is Like a Cream Donut” (Quiet).
Introsta siirrytään riehakkampaan ja pitkään yli 12 minuuttiseen ”Lumps” sektioon jossa kuullaan upeita sooloja niin Stewartilta kuin Milleriltä. Sinclairin monimutkaiset bassokuviot ovat myös ihastuttavaa kuultavaa! Myös The Northettesit palaavat siellä täällä ja heidän vokalisointinsa toimii kauniisti musiikin tukena.
”Lumpsin” loppupuolella Sinclair päästetään myös laulamaan lyhyesti minkä jälkeen tunnelma muuttuu hetkeksi hieman jazzahtavammaksi Hastingsin maukkaan saksofoni-soolon (onko Hastings soittanut eläessään mitään tyylitöntä? No ei!) myötä josta siirrytään hieman harmillisesti feidauksen kautta kolmanteen osioon ”Prenut”. Kyseistä osiota luonnehtii Pylen hillitty mutta rytmitykseltään vinksahtanut, jännitettä rakentava rumpukomppi, The Northettesin eteeriset vokaalit ja hieman spacerockmaisesti leijaileva tunnelma. Osio voisi melkein olla peräisin Gongin levyltä. Lopulta jännite purkautuu Stewartin Hammond-sooloon ja uljaaseen nostatukseen joka on lähinnä mahtipontisuutta mitä Hatfieldeilta voi kuulla. Lopuksi kuullaan vielä ikään kuin kertaus kappaleen introsta eli ”Your Majesty Is Like a Cream Donut” (Loud), mutta voimakkaamman instrumentaation kera kuten nimestäkin voi päätellä.
”There was no better flute player in England at the time than Jimmy Hastings. He was another (toim. huom. Dave Stewartin lisäksi) person with perfect pitch”
– Phil Miller
The Rotters’ Club on alusta loppuun täynnä kerrassaan hienoa musiikkia upeilta muusikoilta. Harmi että bändin tie jäi niin lyhyeksi. Yhtye lopetti The Rotter’s Clubin jälkeen niistä tavanomaisista syistä joihin hieman kummallisempien proge-bändien tie yleensäkin päättyi eli taloudellisiin hankaluuksiin. Onneksi bändi sai tavallaan jatkoa muutamaa vuotta myöhemmin National Health -nimisen yhtyeen muodossa jossa Stewart, Miller ja Pyle yhdistivät jälleen voimassa.
Vaikka Hatfieldin And The Northin tie jäi lyhyeksi on sen perintö vahva ja pysyvä. The Rotters’ Clubia voi hyvin pitää nimittäin jopa definitiivisenä Canterbury-levynä jossa yhdistyy saumattomasti kaikki tuon progressiivisen rockin ala-genren parhaat puolet. Richard Sinclair on kertonut että Hatfield And The Northin musiikki haastavuudessaan vaati nelinkertaisen panostuksen verrattuna entiseen bändiinsä Caravaniin, mutta oli myös neljä kertaa hauskempaa ja tyydyttävämpää. Kuuntelijana en sentään uskaltaisi väittää että The Rotters’ Club on neljä kertaa parempaa kuin Caravan parhaimmillaan, mutta mestariteoksesta on joka tapauksessa kyse. The Rotters’ Club on yksi kaikkien aikojen hienoimmista levyistä genreen katsomatta.
R.I.P. Pip Pyle (1950-2006) ja Phil Miller (1949-2017)
Parhaat biisit: ”Share It”, ”Lounging There Tryingissa”, ”The Yes No Interlude”, ”Mumps”, ”Didn’t Matter Anyway”
(Muusikkojen sitaatit Mike Barnesin kirjasta A New Day Yesterday: UK Progressive Rock & The 1970s)
Arvosana: *****
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti