Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1979 – Sijat 1-10

  1. Henry Cow: Western Culture (UK) *****
  2. Robert Fripp: Exposure  (UK) *****
  3. Pink Floyd: The Wall (UK) *****
  4. Pekka Pohjola: Visitation (FI) *****
  5. Terje Rypdal / Miroslav Vitous / Jack DeJohnette: s/t (Int.) *****
  6. Univers Zero : Hérésie (BE) ****½
  7. U.K.: Danger Money (UK) ****½
  8. Mike Oldfield: Exposed (UK) ****½
  9. U.K. : Night After Night (UK) ****½
  10. Peter Hammill: pH7 (UK) ****

Katso vuoden 1979 parhaat levyt sijoilla 11-22 täältä


1. Henry Cow: Western Culture

henry_cow_western_cultureWestern Culture on Henry Cow’n viides studiolevy.

Vuonna 1968 Cambridgen yliopistossa perustettu Henry Cow (nimi napattiin taidemusiikkia säveltäneeltä Henry Cowellilta) oli tehnyt ennen Western Culturea viisi vakavaa ja tinkimätöntä avant-proge -levyä. Tämä yhtyeen viimeinen albumi saattaa hyvinkin olla yhtyeen musiikillisesti haastavin teos.

Western Culture on tavallaan kuolinmessu sekä länsimaiselle kulttuurille (vahvasti vasemmalle kallellaan ollut Henry Cow ei nähnyt sen tulevaisuutta 70-luvun lopulla valoisana), mutta myös Henry Cow’lle itselleen sillä yhtye oli päättänyt lopettaa toimintansa jo vuonna 1978 Hopes And Fears -levyn sessioiden myötä. Hopes And Fearsista oli pitänyt tulla Henry Cow’n viides studioalbumi, mutta taiteelliset ristiriidat rikkoivat yhtyeen ja levy julkaistiin lopulta Fred Frithin, Chris Cutlerin ja Dagmar Krausen uuden yhtyeen Art Bearsin albumina. Tässä vaiheessa myös Henry Cow päätettiin lopettaa kunhan yhtye täyttäisi velvollisuutensa jo sovittujen konserttien suhteen. Yhtye päätti tehdä vielä myös yhden viimeisen studiolevyn…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

2. Robert Fripp: Exposure

robert_fripp_exposureExposure on kitaristi/säveltäjä Robert Frippin ensimmäinen sooloalbumi.

Robert Fripp nousi kerta heitolla vuonna 1969 syntymässä olleen progressiivisen rockin yhdeksi merkittävimmistä hahmoista perustamansa King Crimsonin debyyttialbumin In The Court Of The Crimson Kingin myötä. In The Court Of The Crimson King on luultavasti vaikutusvaltaisin yksittäinen levy mitä tulee progressiivisen rockin kehitykseen. Levy oli myös myyntimenestys ja hetken aikaa vaikutti siltä että King Crimsonista voisi tulla yksi aikakautensa suurista rock-yhtyeistä. Menestyksen tuomat paineet olivat kuitenkin osalle Crimsonin jäsenistä liikaa yhtyeen alkuperäinen kokoonpano hajosi pian levyä seuranneen USA:n kiertueen jälkeen.

King Crimson jäi Robert Frippin käsiin ja hän ohjasti sitä näkemyksellisesti aina uutta etsien ja kokeillen. Ensimmäisen kokoonpanon suosiota Crimson ei enää saavuttanut, mutta se otti vankan aseman yhtenä genrensä kunnioitetuimpana ja innovatiivisimpana yhtyeenä jossa soitti aina aikansa parhaat Britti-muusikot…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

3. Pink Floyd: The Wall

pink_floyd_the_wallThe Wall on  vuonna 1965 perustetun Pink Floydin 12. studioalbumi.

70-luvun loppua lähestyttäessä Pink Floydin itseoikeutetun visionäärin, basisti/vokalisti Roger Watersin, tyytymättömyys rock-sirkusta kohtaan oli noussut sille tasolle että oli tullut aika pystyttää muuri yhtyeen ja yleisön väliin.

Kipinä The Wall -levylle syttyi Watersin mukaan vuoden 1977 Animals-levyä promotoineen In The Flesh -kiertueen päätöskonsertissa Montrealissa. Vuosien varrella massiivisiin stadionkonsertteihin pikku hiljaa yhä enemmän ja enemmän leipiintynyt Water poltti tuona iltana lopullisesti päreensä kyllästyttyään omasta mielestään huonosti käyttäytyneen fanin touhuihin. Waters houkutteli meluisan ja riehakkaan teini-ikäisen fanin lavan eteen ja sylkäisi jättimäisen räkäklimpin suoraan tämän lipun ostajan kasvoille.

Myöhemmin teostaan järkyttynyt Waters ymmärsi että Pink Floyd, tai ainakin hän itse henkilökohtaisesti, oli vieraantunut yleisöstään. Heidän välilleen oli noussut… muuri. Waters sai oudon, mutta nerokkaan ajatuksen: mitä jos hän todella pystyttäisi muurin yleisön ja bändin väliin? Se tarjoaisi mahtavat ja omaperäiset puutteet aivan uudenlaiselle rock-show’lle…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

fb_cta

4. Pekka Pohjola: Visitation

pekka_pohjola_visitationVisitation on Pekka Pohjolan neljäs sooloalbumi.

70-luvun loppupuolisko oli entiselle Wigwam -basisti Pekka Pohjolalle hedelmällistä ja kiireistä aikaa.

Vuonna 1976 hän liittyi Tasavallan Presidentistä tutun rumpali Vesa Aaltosen kanssa ruotsalaiseen Made In Sweden nimiseen funkahtavaa progea soittaneeseen Made In Swedeniin. Pohjolan ja Aaltosen kanssa yhtye teki suht miellyttävän albumin Where Do We Begin. Näihin aikoihin Made In Swedenille tarjottiin töitä myös kovassa nousussa olleen pop-yhtye Abban taustabändinä, mutta Pohjolan sanoin ”proge-ylpeys” esti tarttumasta mahdollisuuteen. Made In Swedenistä Pohjola erosi kesällä 1977.

Pohjola aloitti kuitenkin Made In Swedenin muusikoiden kanssa myös seuraavan sooloalbuminsa teon kunnes Tubular Bellsillä maailman maineeseen noussut Mike Oldfield kutsui hänet Englantiin tekemään levyä omaan hyvin varusteltuun kotistudioonsa. Oldfieldin tuottamana syntynyt Keesojen lehto esitteli Pohjolan musiikin pelkistetymmin sovitettuna sähkökitaran ottaessa aiemmilla levyillä keskeisissä rooleissa olleiden puhaltimien paikan. Keesojen lehto on hieno levy vaikka siinä hetkittäin näkyy hieman liikaakin kitaristi/tuottaja Oldfieldin käden jälki…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

5. Terje Rypdal / Miroslav Vitous / Jack DeJohnette: s/t

rypdal_vitous_dejohnetteTerje Rypdalin, Miroslav Vitousin ja Jack DeJohnetten nimien alla kulkeva nimetön levy on tämän jazz-tähtien muodostaman trion ensimmäinen yhteinen levytys.

Tsekkoslovakiassa syntynyt kontrabasisti Miroslav Vitous oli Weather Reportin perustaja jäsen. Weather Report oli merkittävää pioneerityötä tehnyt jazz-rock -yhtye joka saavutti myös varsin suurta suosiota. Vitous viihtyi yhtyeessä kolmen studiolevyn verran ja erosi bändistä vuonna 1973 kokiessaan musiikin muuttuneen liian kaupalliseksi.

Amerikkalainen Jack DeJohnette tunnetaan ehkä parhaiten siitä että hän soitti muutaman vuoden ajan Miles Davisin yhtyeessä osallistuen mm. legendaarisen Bitches Brew -levyn tekemiseen. DeJohnette soitti myös vuonna 1970 Vitousin ensimmäisellä soololevyllä Infinite Search ja heidän yhteistyönsä oli alkanut jo DeJohnetten ensimmäisellä omalla levyllä The DeJohnette Complex vuonna 1969. 70-luvun puolivälistä alkaen DeJohnette työskenteli yhä enemmän ECM-yhtiölle ja teki etenkin kitaristi John Abercrombien kanssa useita levyjä.

Norjalainen kitaristi Terje Rypdal tunnetaan ECM-yhtiölle tehdyistä kuulaista jazzin, rockin ja taidemusiikin välillä navigoivista sooloalbumeistaan. Rypdal aloitti uransa vuonna 1968 levyllä Bleak House, mutta jo toisella levyllään vuonna 1971 hän siirtyi ECM:lle jolle hän on lopulta levyttänyt pitkän uransa kaikki levyt.

Tämä Rypdalin, Vitousin ja DeJohnetten ensimmäinen yhteinen levytys muistuttaa eniten Rypdalin soololevyjä, mutta kaksi muuta muusikko tuovat toki vahvasti oman tyylinsä mukaan keitokseen. Levyn kuudesta kappaleesta kaksi on merkitty Rypdalin nimiin, kaksi Vitousin ja kaksi viimeistä raitaa on tulkittu kolmikon yhteisiksi sävellyksiksi.

Levy käynnistyy komeasti Rypdalin sävellyksellä ”Sunrise”. DeJohnetten hyperaktiivinen, mutta kepeä rumpalointi potkii biisiä eteenpäin. Hän luo symbaaleilla kappaleelle eteerisen pulssin jonka päällä Vitous vuoroin näppäilee kontrabassoaan koristeellisesti tai vingauttaa jousella särmikkäitä ääniä. Rypdalin kuulaasti soiva sähkökitara kaartelee poikkeuksellisen rytmiryhmänsä ympärillä kuin jonkinlainen uljas petolintu saalista etsien. DeJohnetten rumpalointi muuttuu dynaamisemmaksi loppua kohden. Kahdeksan minuuttisen kappaleen jännite kestää upeasti koko kestonsa ajan. ”Sunrise” on yksi suurimmista biisi-suosikeistani ”jazzin” saralta. Kerrassaan mahtavaa musiikkia!

Albumin toinen kappale, joka sekin on Rypdalin sävellys, ”Den Forste Sne” on tunnelmaltaan seesteisempi ja tarjoilee kauniin haikeita sävyjä. DeJohnetten rumpalointi siinäkin on tosin riemastuttavan hyperaktiivista, mutta samalla myös tyylikkään kepeää. Rypdalin sähkökitara ottaa kappaleessa keskeisen roolin ja hän lohtii työvälineestään todella kauniita säveliä ja soundeja.

Levyn kolmas kohokohta on koko kolmikon nimiin merkitty ”Flight” jossa Vitous soittaa aggressiivisesti jousella bassoa. Koko levyssä äärimmäisen tyydyttävää ja kiinnostavaa onkin se miten musiikki on yleensä ilmavaa ja kevyen kuulasta, mutta kulman takana odottaa aina jotain viiltävää ja särmikästä.

Kun joukko mestarimuusikoita kokoontuu tai kootaan yhteen ei lopputulos aina välttämättä ole osiensa summa, mutta Rypdal, Vitous ja DeJohnette tavoittavat omalla yhteisellä levyllään jotain maagista ja kokonaissaldo jää reilusti plussan puolelle. Rypdalin, Vitousin ja DeJohnetten ensimmäinen yhteinen levy on täynnä supertyylikästä tunnelmointia sopivalla särmällä varustettuna. Kokonaisuuden täydentää jopa ECM-levylle poikkeuksellisen hienot soundit. Kolmikko julkaisi toisen levynsä To Be Continued (1981) paria vuotta myöhemmin. Erinomainen erinomainen levy sekin vaikkei aivan tämän debyytin tasolle ylläkään.

Parhaat biisit: ”Sunrise”, ”Den Forste Sne”, ”Flight”

*****

6. Univers Zero : Hérésie

UniversZero-HeresieHérésie on vuonna 1974 perustetun belgialaisen Univers Zeron toinen studioalbumi.

Univers Zero osallistui maaliskuussa 1978 Henry Cow’n rumpali Chris Cutlerin perustaman Rock In Opposition -organisaation ensimmäisille festivaaleille Lontoossa ja oli samalla yksi viidestä yhtyeestä joka liittyi osaksi RIO-liiketttä (termiä ”RIO” käytetään nykyään usein synonyymina avant-proge -genrelle). Samoihin aikoihin Henry Cow’n entinen saksofonisti Geoff Leigh käväisi yhtyeessä muutaman kiertueen ajan, mutta oli häipynyt jo kuvioista kun Hérésieta ryhdyttiin äänittämään.

Hérésie äänitettiin keväällä 1978 hieman uudistuneella kokoonpanolla verrattuna yhtyeen vuonna 1977 ilmestynyt debyyttiin. Mukana oli yhä Roger Trigaux (kitara, piano, urut, urkuharmooni), Michel Berckmans (oboe, fagotti), Patrick Hanappier (viulu, alttoviulu) ja Daniel Denis (rummut, perkussiot). Emmanuel Nicaise, Marcel Dufrane olivat jääneet pois joukosta ja kontrabasisti Christian Genetin korvaa aggressiivisemmalla otteella soittava Guy Segers.

Rock In Opposition -kriteerit

Musical group should be:

A) That of musical excellence. This depending on our collective evaluation of same – a source of much fruitful discussion.

B) That of working actively outside the music business.

C) That of having a social commitment to Rock

Univers Zero soittaa edelleen Hérésiella omalaatuista ja hyvin tummasävyistä kamarimusiikkia joka yhdistyy rockmaiseen vimmaan. Sinänsä Univers Zero matkaa Hérésiella jopa esikoislevyään kauemmas rock-musiikista.  Rockin sijasta levyn sävellyksissä kuuluu vaikutteita niin keskiaikaisesta musiikista kuin modernin taidemusiikin atonaalisuudesta. Musiikki on pääosin akustista, mutta se kuulostaa silti hämmästyttävän massiiviselta ja voimakkaalta. Sointia dominoi Berckmansin puhaltimet ja Hanappierin viulut, mutta Denisin vuoroin orkestraalisen hienostuneesti soivat ja vuoroin brutaalin primitiivisesti kolisevat rummut näyttelevät myös hyvin tärkeää roolia. Trigauxin soittamaan urkuharmooniin ei välttämättä aina ymmärrä kiinnittä huomiota, mutta sen aavemainen ja nuhaisa surina on lopulta hyvin merkittävä osa Hérésien soundia.

Univers Zero sukeltaa vain kolme pitkää sävellystä sisältävällä Hérésiellä yhä syvemmälle pimeyteen. Levyn musiikki on äärimmäisen ankaraa, synkkää ja painostavaa. Hérésie tarjoilee hidasta kehittelyä (etenkin järkelemäisessä Denisin 25 minuuttia kestävässä ”La Faulx” -sävellyksessä) ja painajaismaisen synkkiä tunnelmia. Uutena elementtinä on aavemainen ja ajoittain efektoitu vokalisoint. Kappaleen tunnelma on järisyttävän raskas ja painostava.

Surumarssina alkava Denisin ja Trigauxin yhdessä säveltämä yli 13 minuuttinen ”Jack The Ripper” on levyn helpoiten lähestyttävää antia, mutta sekin on lyijyn raskasta kuultavaa. Toisaalta se on myös dynaaminen ja varsin dramaattinen kappale. Hitaan alun jälkeen vauhdikkaaksi ja aggressiiviseksi muuntautuva ”Jack The Ripper” sisältää huimia virtuoosimaista yhteissoittoa sisältäviä jaksoja joissa ollaan hyvin lähellä tunnelmaa jota voisi kuvailla: ”jos Igor Stravinsky tekisi rock-musiikkia”.  Hanappier pistävät viuluosuudet on helppo kuvitella Viiltäjä-Jackin veitsen iskuiksi.

Trigaux teki ”Jack The Ripperistä” vielä raskaamman ja pidemmän version oman yhtyeensä Presentin vuoden 2009 levylle Barbaro (ma non troppo).

Sveitsissä Sunrise studiolla, joka oli muutaman vuoden ajan RIO-bändien (mm. Art Bearsin kaikki kolme levyä ja Henry Cow’n Western Culture äänitettiin siellä) suoranainen tukikohta, äänitetty levy kuulostaa muhkean voimakkaalta ja dynaamiselta. Etenkin vuonna 2010 Cuneiformin julkaisema remiksattu versio kuulostaa todella hyvältä. Levyn remasterointiin ja remiksaukseen käytettiinkin aikaa peräti kuukausi joka on moninkertaisesti pidempi aika kuin mitä levyn alkuperäisiin äänityssessioihin käytettiin vuonna 1979! Sama uudelleenjulkaisu sisältää myös bonuksena erinomaisen 12 minuuttisen ”Chaos hermétique” kappaleen vuodelta 1975.

Hérésie on debyyttiä hieman vahvempi ja itsevarmemman kuuluinen levy ja se onkin paitsi yksi Univers Zeron parhaista levyistä niin myös yksi merkittävimmistä 70-luvun avant-proge -levyistä. Hérésien maine yhtenä kaikkien aikojen synkimmistä levyistä ei myöskään ole kovasti liioittelua. Hérésie ei ole kevyttä tai helppoa kuunneltavaa, mutta se tarjoilee tinkimättömän ja intensiivisen kokemuksen joka oikeassa mielentilassa on äärettömän palkitseva kokemus.

Parhaat biisit: ”La Faulx”, ”Jack The Ripper”’

****½


Vuoden 1978 parhaat levyt löydät täältä


7. U.K.: Danger Money

uk_dangermoneyDanger Money on U.K.:n toinen studioalbumi.

Supergroup U.K.:n alkuperäinen kokoonpano hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin pian vuonna 1978 ilmestyneen debyyttialbumin jälkeen. Rumpali Bill Bruford ja kitaristi Allan Holdsworth tahtoivat tehdä jazzahtavampaa musiikkia kun taas kosketinsoittaja/viulisti Eddie Jobson ja basisti/vokalisti John Wetton suosivat rockimpaa linjaa. Yhtyeen pääasiallisina säveltäjinä Jobson ja Wetton jäivät voitolle ja Bruford sekä Holdsworth lähtivät yhtyeestä.

Brufordin ja Holdsworthin siirryttyä takavasemmalle (työstämään Brufordin levyä One Of A Kind) Jobsonilla ja Wettonilla oli edessään hankala tehtävä etsiä korvaajat näille mestarimuusikoille…

Lue koko arvostelu täältä >

****½

8. Mike Oldfield: Exposed

mike_oldfield_exposedExposed on Mike Oldfieldin ensimmäinen livealbumi.

Mike Oldfieldista tuli vuonna 1973 ilmestyneen Tubular Bellsin myötä yksi maailman tunnetuimmista muusikoista ja hänen konserteilleen olisi ollut kova kysyntä. Oldfield ei kuitenkaan levy-yhtiönsä painostuksesta huolimatta suostunut esiintymään livenä kahta Tubular Bellsiä promotoinutta Lontoon keikkaa enempää. Syitä oli toisaalta se ettei Oldfieldin mielestä hänen musiikkiaan ollut mahdollista esittää riittävän laadukkaasti konserttiympäristössä tavallisen rock-bändin voimin, mutta vielä keskeisempänä syynä oli Oldfieldin kehno mielenterveydellinen tilanne. Paniikkihäiriöistä ja ahdistuksesta kärsinyt Oldfield ei yksinkertaisesti ollut henkisesti siinä kunnossa että hän olisi pystynyt konsertoimaan.

Kaikki tämä kuitenkin muuttui vuonna 1978 kesken Incantations -levyn äänityksen. Oldfield osallistui tuolloin shokkiterapiaa tarjoilevaan Exegesis-seminaariin (lisää aiheesta Incantations-arvostelussa) joka muutti hänen persoonallisuutensa totaalisesti. Exegesis-seminaarin voimaannuttamana Oldfield päätti myös lähteä ensimmäistä kertaa kiertueelle oman musiikkinsa kanssa. Oldfield toteutti kiertueensa suureellisella otteella ja kokosi taakseen noin viidenkymmenen hengen yhtyeen joka oli inspiroitunut sekoitus orkesterimuusikoista, jazz-miehiä, folk-muusikoita ja rokkareita.

Myös Suomen oma kenraalibasso Pekka Pohjola kutsuttiin mukaan yhtyeeseen. Suomalaisittain kiinnostavaa on että porukkaan kuului myös Simo Salminen. Kyseessä ei ole Pertti Pasasen spedeilyistä tuttu koomikko/pellehyppääjä vaan jazz-muusikko joka oli vuodesta 1978 alkanut tehdä uraa trumpetistina USA:ssa soittaen mm. Buddy Richin orkesterissa. Oldfieldin bändin Salminen päätyi luonnollisesti Pohjolan suosituksesta. Pohjolan ja itsensä Oldfieldin ohella kiertuekokoonpanon ”rock-bändiin” kuului kaksi kitaristia, rumpali (Pierre Moerlen), kolme perkussionistia (Benoit Moerlen, Mike Frye ja David Bedford, bodhranin soittaja, kaksi kosketinsoittajaa sekä vokalisti Maddy Prior.

Tour Of Europeksi nimetyllä kiertueella kuultiin noin 60 minuuttiin tiivistetty Incantations sekä tietenkin koko Tubular Bells kokonaisuudessaan. Tour Of Europe -kiertue oli taiteellinen menestys, mutta taloudellinen katastrofi. Vaikka lähes kaikki keikat olivat loppuunmyytyjä oli isolla bändillä kiertäminen yksinkertaisesti aivan liian kallista. Jonkun matikkapää petti projektissa pahasti tai sitten Oldfield ei vaan välittänyt. Takkiin tuli lopulta noin miljoonan punnan verran mikä oli aika ronski määrä rahaa vuonna 1979. Jopa Tubular Bellsin rikastuneelle miehelle. Alunperin kiertueesta ei oltu suunniteltu julkaistavan livelevyä, mutta levy päätettiin tehdä kiertueen tappioiden maksamiseksi. Virginin kanssa tehtiin diili jossa Oldfield julkaisee ivelevyn ja kiertuevelat kuitataan kyseisen rieskan royalteilla. Velkojen kuittaamiseen meni noin kymmenen vuotta. Alunperin Exposed julkaistiin rajoitettuna 100 000 levyn painoksena, muttta albumi myi niin ripeään tahtiin että se otettiin lopulta pysyväksi osaksi Oldfieldin katalogia.

(Exposed -kiertue kuvattiin myös filmille ja kuvamateriaalista julkaistiin konsertti-dvd vuonna 2005. DVD on kiehtovaa katsottavaa vaikkei kuvaus olekaan priimaa. Suuri bändi tarjoaa paljon katseltavaa, mutta valitettavasti kansallissankarimme Pekka Pohjola vilahtaa kuvassa vain muutaman kerran. Itse tähti Oldield on valkoisessa pellavapuvussaan hyvin vakavaa poikaa läpi koko konsertin keskittyessä omiin osuuksiinsa otsa rypyssä.)

Repertuaarina Tour Of Europella oli musiikkia Oldfieldin viimeisimmältä studiolevyltä Incantationsilta sekä tietenkin Tubular Bellsilta. Lisäksi kuullaan tehokas, ja studioversionsa selkeästi peittova, tulkinta veikeästä discoa ja progea yhdistelevät ”Guiltysta”.

Incantations on tiivistettiin kiertueella 46 minuuttiin (alkuperäinen studioversio on yli 70 minuuttia) mikä johtaa muutamiin melko töksähtäviin siirtymiin osien välillä. Muuten Incantationsin sovitukset ovat suht suht uskollisia studioversioille tosin loppuvaikutelma on sinfoniaorkesterin mukana olosta huolimatta rokkaavampi ja riehakkaampi.

Tubular Bells kuullaan kokonaisuudessaan, mutta sitä uudistetaan ”Incantationsia” isommalla kädellä. Tubular Bellsin versio on todella kiinnostava. Se onnistuu olemaan toisaalta rokkaavampi kuin alkuperäinen studioversio, mutta toisaalta myös orkestraalisempi käyttäen hetkittäin komeasti suuren yhtyeen voimaa hyväkseen. Pääosin tulkinta on todellakin orkestraalinen myös siinä mielessä että vaikka bändissä on todella taitavia muusikoita ei heidän yksilösuoritukset juuri nouse kokonaisuudesta esiin. Poikkeuksena tietenkin orkesterin solistisena instrumenttina toimiva Mike Oldfieldin sähkökitara. Oldfield loihtiikin kitarastaan tuttuun tyyliin joukon hienoja sooloja jotka ovat välillä alkuperäisille uskollisia ja välillä jotain aivan uutta. Musikaalisia ne ovat aina.

Exposedin kruunaa todella onnistuneet soundit. Iso bändi soi elävästi, erottelevasti ja dynaamisesti.

Progressiivisen rockin piirissä on tehty lukuisia kokeiluja sinfoniaorkesterin ja rock-bändin yhdistelemisessä, mutta harvoin näitä kahta elementtiä on yhdistetty yhtä tehokkaasti kuin Tour Of Europella Mike Oldfieldin ja David Bedfordin (hän teki jousisovitukset) toimesta. Kiertueen komeasti taltioiva Exposed on todellista orkestraalista rockia ja toimii myös erinomaisena summauksena Mike Oldfieldin 70-luvulle. Exposedin jälkeen Oldfield karsi livekokoonpanonsa maltillisempaan noin 10 henkeen ja suuntasi myös musiikillisesti kepeämmille vesille.

Parhaat biisit: ”Tubular Bells (Part 1)” ja ”Tubular Bells (Part 2)”

****½

9. U.K. : Night After Night

uk_night_after_nightNight After Night on U.K.:n ensimmäinen livealbumi.

U.K.:sta tuli trio yhtyeen debyyttilevyttä juhlistaneen kiertueen jälkeen kun rumpali Bill Bruford ja kitaristi Allan Holdsworth jättivät yhtyeen taiteellisten erimielisyyksien johdosta. Tämä hidasti U.K.:n vauhtia yllättävän vähän sillä basisti/vokalisti John Wetton ja kosketinsoittaja/viulisti Eddie Jobson uuden rumpalivärväyksensä Terry Bozzion kera onnistuivat maalikuussa 1979 julkaisemallaan studiolevy Danger Moneylla yli odotusten. Danger Money hylkäsi suuren osan ensimmäisen levyn jazz-rock vaikutteista suunnaten enemmän ELP-henkisen sinfonisen progen suuntaan. Danger Money siirsi yhtyettä Tavallaan turvallisempaan ja perinteisempään suuntaan, mutta omalla tontillaan kyse on erinomaisesta albumista.

Pian Danger Moneyn jälkeen uusi trio-muotoinen U.K. suuntasi kiertueelle. Night After Night äänitettiin kesällä 1979 Japanissa puolivälissä kiertuetta. Livelevyt olivat tuohon aikaan Japanissa erittäin suosittuja ja idea konserttilevyyn tulikin suoraan U.K.:n Japanin levy-yhtiöltä. Alkuperäinen suunnitelma oli julkaista se vain Japanissa, mutta lopulta levystä tuli niin hyvä että se sai globaalin julkaisun. Night After Night julkaistiin lopulta syyskuussa 1979 vain puoli vuotta Danger Moneyn jälkeen…

Lue koko arvostelu täältä >

****½


Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä


peter_hammill_ph710. Peter Hammill: pH7

pH7 on Peter Hammillin kahdeksas studioalbumi.

pH7 tuntuu selvältä rinnakkaisteoksena edeltäjälleen The Future Now’lle (1978). Itseasiassa The Future Now’ta, pH7:aa ja sitä seurannutta A Black Boxia (1980) pidetään usein tyylillisenä trilogiana vaikka viimeksi mainittu osittain omille poluilleen jo erkaneekin.

pH7 on edeltäjäänsä seesteisempi ja herkempi albumi vaikka se sisältää myös omat hurjat hetkensä. Akustinen kitara nousee usein keskeiseen rooliin rouheasti soivien syntetisaattorien rinnalle. Kuten The Future Now on myös pH7 lähes kokonaan Hammillin yksinään omassa kotistudiossaan Sofa Soundissa kasaama levytys. Van der Graaf Generatorista tutut viulisti Graham Smith ja puhallinsoittaja David Jackson tosin vierailevat osassa levyn kappaleita.

Levy alkaa yllättävän kevyesti ja suorastaan lempeästi. Aloitusraita ”My Favourite” käynnistyy kuulostaen hieman kuin keskiaikaisen trubaduurin balladilta, mutta kasvaa sitten barokkimaisemmaksi kevyiden orkestraatioiden avulla ja tuo lopulta mieleen hieman Over-levyn orkestraalisimmat hetket.

Lempeän ”My Favouriten” jälkeen tunnelma muuttuu radikaalisti kun alkeellisten rumpukoneiden industriaalinen syke vie ”Careering” kappaleen myötä levyä kokeellisimmille vesille. Nykivien rytmien kyljessä kuullaan ihanan kidutetun kuuloista saksofoni-skronkkausta Jacksonilta jota Hammill vielä tukee väkivaltaisesti surisevalla syntetisaattorilla.

Heti perään kuullaan levyn hienon kappale eli biologista – ja kemiallista sodankäyntiä ruotiva ”Porton Down” joka kertoo hyytävän tarinansa röhkivien ja pörisevien syntetisaattorien ja Hammillin rujon puhelaulun voimin. Todella väkevä kappale.

Uljaan fanfaarimaisesti soiva ”Mirror Image”, jossa Hammill laulaa hetkittäin falsetilla, jatkaa levyn A-puoliskon komeaa putkea joka valitettavasti katkeaa seuraavaan kappaleeseen.

Kehitysvammaisuutta käsittelevä ”Handicap And Equality” on nimittäin yksi Hammillin uran kömpelöimmistä hetkistä. Alunperin varmasti hyvää tarkoittavat sanoitukset tuntuvat ainakin nykypäivän näkökulmasta alentuvilta vammaisia kohtaan. Kappaleen jättämä päällimmäinen tunne on lähinnä valtava vaivaannus. Musiikillisesti puoliakustisesti soiva biisi on ihan miellyttävä, mutta itse en vaan pääse sanoitusten kömpelyydestä oli. Harvinainen epäonnistuminen Hammillilta sillä saralla.

Levyn B-puolisko ei yllä ensimmäisen puolikon tasolle, mutta sekin sisältää komeita hetkiä kuten marssimaisesti rytmittelevä ja Hammillin kulmikasta, mutta kerrassaan hurmaavaa, sähkökitarointia sisältävä ”Imperial Walls” sekä dramaattisesti soiva ”Mr X (Gets Tense)”.

ph7 ei ole aivan yhtä tasoka kokonaisuus kuin edeltäjänsä The Future Now, mutta sen kokeellinen ja vahvasti teksturaalinen yhdistelmä new wavea ja art rockia on kuitenkin kerrassaan lumoava.

Parhaat biisit: ”My Favourite”, ”Careering”, ”Porton Down”, ”Mirror Images”, ”Imperial Walls”, ”Mr X (Gets Tense)” ja ”Faculty X”

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: