Deep Purple alkoi äänittää kolmatta albumiaan tammikuussa 1969. Vauhti oli ollut melkoinen, sillä yhtye soitti ensimmäisen keikkansa huhtikuussa 1968. Lokakuusta lähtien yhtye oli kiertänyt Yhdysvaltoja. Keikoilla Deep Purplen musiikki oli muuttunut raskaammaksi ja muutos kuului myös tällä albumilla. Yhtyeen ensimmäisen kokoonpanon kolmesta albumista Deep Purple on selvästi raskain. Valitettavasti laulaja Rod Evansin ääni ei oikein toiminut uudenlaisella materiaalilla.
Avausraita ”Chasing Shadows” on levyn kansitekstien mukaan saanut alkunsa Ian Paicen rytmi-ideasta. Rumpujen lisäksi Paicen arsenaaliin kuuluvat tällä kappaleella timbales, marakasit ja lehmänkello. Nick Simperin bassokulku kannattelee kappaletta, mutta Ritchie Blackmoren osuus tuottaa ainakin minulle pienen pettymyksen. Jon Lordin Hammondsoolo on sellainen, jollaisia häneltä on opittu odottamaankin. Ehkäpä kappaleen haluttiin olevan nimenomaan Ian Paicen näytösnumero. Sanoituksissa kerrotaan Jon Lordin painajaisunesta.
Jon Lordin kirjoittama ”Blind” jää mieleen oikeastaan ainoastaan siinä käytetyn cembalon ansiosta. Sen käyttö tuo tietysti kappaleelle vanhanaikaista tunnelmaa, mutta kun kyseessä muuten tuntuu olevan melko tavanomainen popbiisi, kuulostaa lopputulos lähinnä oudolta. Ian Paicen rumpufillit ja Ritchie Blackmoren säröinen soolo pitävät huolen siitä, että lähinnä Lordin cembalo tuntuu olevan väärässä paikassa. Jon Lord on kirjoittanut sanoitukset myös tälle kappaleelle. Teksti vaikuttaa lähinnä runolta, joka on sitten yritetty mahduttaa musiikin joukkoon. Varsinkin kappaleen väliosassa Evans tuntuu kamppailevan saadakseen sanat sovitettua musiikin rytmiin. Kun kappale lopulta on loppumassa, jää Lord yksin soittamaan barokkityylistä sormiharjoitusta.
Kolmatta levyä tehdessään Deep Purple luopui lainamateriaalista lähes kokonaan. Ainoa poikkeus oli Donovanin ”Lalena”, joka onkin yksi levyn onnistuneimmista kappaleista. Jazzsävytteisellä kappaleella Lord loistaa ja Blackmore soittaa lyyrisesti. Kappale sopii erinomaisesti myös Evansin äänelle – mielestäni yksikään toinen Deep Purplen tulevista vokalisteista ei olisi pystynyt esittämään Lalenaa yhtä vakuuttavasti.
Deep Purplen ykköskokoonpano etsi tyyliään ja teki siinä sivussa pari tyyliltään ainutkertaiseksi jäänyttä kappaletta. Mielestäni yhtyeen omituisimman kappaleen titteli kuuluu antaa alle kaksiminuuttiselle instrumentaalille ”Fault Line”. Pohjalla kuullaan rumpuja ja pianoa takaperin, sen päällä Nick Simperin bassokulkua ja Blackmoren sooloilua. Jostain syystä minulle tulee tästä kappaleesta aina mieleen Syd Barrettin jälkeinen, musiikillisesti itseään etsinyt Pink Floyd ja vaikkapa jokin niistä elokuvamusiikkia sisältäneistä levyistä. Todennäköisesti Pink Floydin pojat olisivat kuitenkin jättäneet teoksensa julkaisematta. ”Fault Line” oli tällä levyllä ainoastaan introna seuraavalle kappaleelle.
Kaikenlaista muuta kokeiltuaan Deep Purplen pojat päättivät lopulta soittaa suoraa rockia. Koko viisikon tekemäksi merkitty ”The Painter” taitaa olla rakenteeltaan ykköskokoonpanon yksinkertaisin kappale. Kansiteksteissä kerrotaan, että kappale soitettiin studiossa livenä. Kappale olikin yhtyeelle tuttu, sillä se oli soitettu jo aiemmin BBC:n sessioissa nimellä ”Hey Bop A Re Bop”. Lordin ja Blackmoren soitto on jälleen ilo korville ja Nick Simperin vanhanaikaiseksi väitetty soittotyyli sopii tällaiselle kappaleelle hyvin.
Myös ”Why Didn’t Rosemary?” kuuluu albumin onnistuneisiin kappaleisiin. Jos Jon Lord oli levyn ykköspuolella musiikillinen keskushahmo, niin tällä kappaleella Ritchie Blackmore näyttää oikeastaan ensimmäisen kerran todelliset taitonsa. Tämänkaltaista soittoa tultiin kuulemaan myöhemminkin. Periaatteessa yksinkertainen rakenne antaa paremmin tilaa kitarasoolon rakentelulle. Hieman teennäisissä kansiteksteissä on kuitenkin kerrottu, että lauletut säkeistöt ovat 14 tahdin mittaisia ja kitarasoolot 17 tahdin mittaisia. Rod Evansin sanoitukset ovat saaneet innoituksensa Roman Polanskin elokuvasta Rosemaryn painajainen (Rosemary’s Baby). ”Why didn’t Rosemary ever take the pill?”
Levy-yhtiö Tetragrammaton oli luonnollisesti pyytänyt Deep Purplea äänittämään singleille soveltuvaa materiaalia. Yhtye päätyi äänittämään uuden, pelkästään singlenä julkaistun kappaleen ”Emmaretta”, jonka aiheena oli tuolloin suositussa Hair-musikaalissa esiintynyt Emmaretta Marks. Myös singlen kääntöpuolelle äänittiin uusi kappale ”A Bird Has Flown”, joskin Englannissa sen tilalle tuli ”Wring That Neck” The Book Of Taliesynilta. Tältä albumilta löytyvä ”Bird Has Flown” on uusi, pidempi versio, jota dominoivat Lordin urut ja Blackmoren wah wah -kitara. Sanoituksiaan myöten synkältä kuulostava kappale on tyylikäs, eikä Rod Evansin laulusuoritus ole ollenkaan hullumpi. Kappaleesta on olemassa myös kakkoskokoonpanon BBC:lle äänittämä versio, josta Ian Gillan tekee tulkinnallaan huomattavasti raskaamman.
Albumin päättää kolmiosainen ”April”, jonka kerrotaan kansiteksteissä olevan tavallaan kolmiosainen konsertti. Jon Lord astuu tällä kappaleella jälleen askelen eteenpäin rockin ja klassisen musiikin yhdistämisessä. Aivan alussa kuullaan Bach-tyylinen urkuintro, jonka jälkeen Ritchie Blackmore alkaa soittaa akustisella kitaralla pientä melodiaa. Jon Lord myötäilee melodiaa Hammondeilla ja yllättäen myös sähkökitara tulee mukaan. Neljän minuutin kuluttua kappale muuttuu kuitenkin täysin toisenlaiseksi. Lordin säveltämällä ja sovittamalla osalla instrumentteina käytetään kansitekstien mukaan kahta huilua, kahta oboeta, englannintorvea, kahta klarinettia, kahta viulua, alttoviulua ja kahta selloa. Klassista kamarimusiikkia muistuttavan dramaattisen ja hieman surumielisen osan jälkeen kappale muuttuu vielä kerran, ehkäpä ykköskokoonpanon raskaimmaksi esitykseksi. Jon Lordin ja Blackmoren soittaessa riitasointuja Rod Evans laulaa huhtikuun surullisuudesta. Vähän yli 12-minuuttinen kappale feidataan lopulta Blackmoren soittaessa sooloa ja kuoron laulaessa taustalla. Levyn päätös on kieltämättä vaikuttava.
Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1969
Vuonna 1969 Deep Purplen taivaalle oli kuitenkin alkanut ilmestyä synkkiä pilviä. Tetragrammatonin holtiton taloudenhoito oli ajanut yhtiön konkurssin partaalle. Alkuvuodesta äänitettyä albumia ei ehditty saada julkaistuksi Yhdysvalloissa ennen kiertuetta. Lopulta se päätyi amerikkalaisiin kauppoihin kesällä, jolloin yhtyeellä oli jo uusi kokoonpano. Julkaisun kanssa töppäiltiin muutenkin. Kansikuvaksi valittu osa Hieronymus Boschin (noin 1450-1516) triptyykistä Maallisten ilojen puutarha – jonne muuten Deep Purplen jäsenetkin ovat eksyneet – painettiin erehdyksessä mustavalkoisena, eikä virhettä korjattu. Kaiken lisäksi amerikkalaiset pitivät kansikuvaa moraalittomana, joten sitä ei edes ollut esillä monissa kaupoissa. Rahapulasta kärsinyt levy-yhtiö ei muutenkaan pystynyt panostamaan levyn markkinointiin, joten albumi vain käväisi Billboadrin Top 200 -listalla.
Atlantin tällä puolen tämä albumi julkaistiin vasta syyskuussa, jolloin Deep Purple oli jo valmistautumassa Concerto For Group And Orchestran esittämiseen uudella kokoonpanolla Ian Gillanin ja Roger Gloverin kanssa. Harvestin julkaisemassa albumissa oli yhtiölle tyypilliseen tapaan avattavat kannet, mutta harvoin on sisäkannen käyttö ollut yhtä turhauttavaa. Purppuranväriselle pohjalle on ainoastaan kirjoitettu kansitekstejä kahdelle palstalle.
Yhtyeen sisällä oli ristiriitoja. Tällä kolmannella albumilla kuulee selvimmin, ettei Rod Evansin laulutapa enää sopinut uudelle materiaalille. Ritchie Blackmore ja Nick Simper taas olivat selvimmin vastustamassa Jon Lordia, kun tämä veti yhtyeen musiikkiin yhä enemmän vaikutteita klassisesta musiikista. Lopulta tämän albumin jälkeen ainoastaan Blackmore, Lord ja Ian Paice jatkoivat yhdessä. Rod Evans tyytyi potkuihinsa, vietti muutaman vuoden ajan hiljaiseloa Yhdysvalloissa ennen kuin hän palasi musiikin pariin kulttisuosiota nauttivan Captain Beyondin laulajana. Nick Simper taas perusti Warhorsen, jonka kaksi ehdottomasti tutustumisen arvoista studioalbumia sisältävät jonkin verran myöhempää Deep Purplea muistuttavaa Hammondvetoista rockia. Potkuistaan Simper taitaa olla edelleen katkera.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Kappaleet
- ”Chasing Shadows” Ian Paice, Jon Lord 5:34
- ”Blind” Lord 5:26
- ”Lalena” (Donovan cover) Donovan Leitch 5:05
- ”Fault Line” (instrumental) Ritchie Blackmore, Nick Simper, Lord, Paice 1:46
- ”The Painter” Blackmore, Rod Evans, Lord, Simper, Paice 3:51
- ”Why Didn’t Rosemary?” Blackmore, Evans, Lord, Simper, Paice 5:04
- ”Bird Has Flown” Lord, Evans, Blackmore 5:36
- ”April” Blackmore, Lord 12:10
Tuottaja: Derek Lawrence
Levy-yhtiö: Tetragrammaton
Pienemmät Purot 