Vuosi vuodelta -sarjan ensimmäinen osa.
Vuosi 1969 on kiinnostava musiikkivuosi ja kiinnostava vuosi ylipäätänsä. Optimistinen hippiaika oli saavuttanut eräänlaisen lakipisteensä Woodstock-festivaalin myötä ja samalla tullut oikeastaan myös tiensä päähän. Krapula alkoi iskemään päälle. Utopia ei ollutkaan toteutumassa vaan edessä oli synkempi 70-luku jolloin Vietnamin sota jatkaisi eskaloitumistaan ja öljykriisi kurjistuttaisi miljoonien ihmisten päivittäistä elämää.
Kokeellisemman musiikin puolella oli kehittymässä kaksi laajaa uutta suuntausta: progressiivinen rock jossa korostui tekninen taituruus ja toisaalta musiikillisten vaikutteiden eklektisyys. Kaikki olisi sallittua. Jos muusikko halusi sekoittaa samaan kappaleeseen vaikutteita 1600-luvun klassisesta musiikista ja viimeisintä syntetisaattoriteknologiaa ripauksella jazzia, niin se oli ihan ok. Mikä hämmästyttävintä monet näistä sinänsä oudoista kappaleista ja levyistä myivät todella paljon. 70-luvulla progressiivinen rock, tai ainakin sen suurimmat artistit, olivat hetken aikaa mainstreamia.
Toinen merkittävä suuntaus oli jazz-rock. Rock ja jazz lähestyivät toisiaan omista suunnistaan. Kiinnostavaa on että USA:ssa kyse oli lähinnä siitä että jazz-muusikot lisäsivät musiikkinsa rockia ja Euroopassa täsmälleen toisinpäin: rockmuusikot (jotka olivat yleensä keskimääräistä koulutetumpia ja vähintään keskiluokkaan kuuluvia) lisäsivät sekoitukseen vahvan annoksen jazzia. Jazz-rockista ei tullut aivan yhtä suurta ilmiötä kuin progressiivisesta rockista suurimmillaan, mutta myös isoimmat tuon puolen artistit myivät levyjä kunnolla ja esiintyivät isoilla areenoilla.
Omalla listallani on lähinnä albumeita jotka tasapainoilevat jossain progressiivisen rockin, jazz-rockin ja jazzin välissä. Poikkeuksena lähinnä The Beatlesin Abbey Road, joka oli suurin piirtein täydellinen rock/pop-levy ja samaan aikaan merkittävä esikuva myös monille proge-muusikoille. Moni listani artisteista oli jo joko tehnyt merkittävän uran tai tulisi sen tekemään ja vaikuttamaan samalla lukuisiin nuorempiin muusikoihin. Yksikään listalleni yltänyt artisti tai bändi ei ollut mikään väliaikainen tähdenlento.
Top 9:
- King Crimson: In the Court of the Crimson King (UK) *****
- Miles Davis: In a Silent Way (US) *****
- The Beatles: Abbey Road (UK) ****½
- Miles Davis: Filles de Kilimanjaro (US) ****½
- Colosseum: Valentyne Suite (UK) ****½
- The Soft Machine: Volume Two (UK) ****½
- Pharoah Sanders: Karma (US) ****½
- Frank Zappa: Hot Rats (US) ****
- Yes: s/t (UK) ****
Bubbling under:
- Pink Floyd: Ummagumma (UK) ***½
- John McLaughlin: Extrapolation (UK) ***½
- Jethro Tull: Stand Up (UK) ***½
- Scott Walker: Scott 4 (US) ***½
- Frank Zappa & The Mothers of Invention : Uncle Meat (US) ***½
- Can: Monster Movie (DE) ***½
- Jack Bruce : Songs for a Tailor (UK) ***½
1.King Crimson : In The Court Of The Crimson King
King Crimsonin juuret juontavat Giles, Giles and Fripp –trioon, joka soitti psykedeelistä ja vahvasti huumorisävytteistä poppia. Trion muodosti rumpali Michael Giles (s. 1942), hänen veljensä basisti Peter Giles (s.1944) ja kitaristi Robert Fripp (s.1946). Kolmikko julkaisi vuonna 1968 albumin The Cheerful Insanity of Giles, Giles and Fripp, joka oli täysi kaupallinen pannukakku.
Pian ensimmäisen levyn jälkeen multi-instrumentalisti (lähinnä puhaltimet ja koskettimet) Ian McDonald (s.1946) liittyi bändiin. Laajennettu Giles, Giles and Fripp yritti vielä tehdä toisen albumin laulaja Judy Dyblen (joka oli McDonaldin tyttöystävä tuohon aikaan) kera, mutta koska kiinnostusta levy-yhtiöiden suunnasta ei juuri ollut, laittoi bändi lopulta pelin poikki. Pian tämän jälkeen Michael Giles, Robert Fripp ja Ian McDonald perustivat King Crimsonin ja värväsivät mukaan Frippin vanhan ystävän basisti-laulaja Greg Laken (1947-2016) Peter Gilesin tilalle. Lopullisen kokoonpanon täydensi vielä sanoittaja/yleisvisionääri Peter Sinfield (s. 1943).
Kasassa oli harvinaisen iskukykyinen joukko. Ei ollut lainkaan tyypillistä tuohon aikaan, että koko rockbändin jäsenistö oli soittajina niin korkealla tasolla kuin King Crimsonissa. Tyypillistä oli, että bändeissä oli yksi tai kaksi suht taitavaa muusikkoa ja muut pysyttelivät taustalla soittaen ehkä rutiinilla, mutta vailla mitään erityistä kipinää. King Crimsonin ensimmäisessä kokoonpanossa sen sijaan kuka tahansa jäsenistä oli kyvykäs ottamaan paikkansa valokeilassa missä tahansa…
(Toisen näkemyksen levystä voi lukea täältä.)
2. Miles Davis: In a Silent Way
Vuonna 1969 43-vuotias Miles Davis (1926–1991) oli jo tunnustettu jazz-legenda, jolla oli ansioluettelossa jäätävä määrä arvostettuja albumeita, ja hän oli luonut jo muutamankin kokonaan uuden suuntauksen jazzin saralla. 60-luvun lopulla Miles halusi kuitenkin jälleen tehdä jotain aivan uutta. Hän oli katsonut jo jonkin aikaa kateellisena, kuinka uudet rock-bändit olivat saavuttaneen kulttuurisen valtavirta-aseman ja kuinka nämä popparit olivat samalla rikastuneet ennennäkemättömällä tavalla. Miles tahtoi osansa tästä menestyksestä ja näki, että yksi avaimista muutokseen oli musiikkinsa sähköistäminen. Miles Davisin kaksi edellistä albumia Miles In The Sky (1968) ja Filles de Kilimanjaro (1969) olivat jo flirttailleet kevyesti sähköisten instrumenttien käytön kanssa, mutta In A Silent Waylla ne lopullisesti integroitiin keskeiseksi osaksi bändin sointia
In A Silent Wayn kokoonpano oli pääosin samoin kuin edeltäjänsä Filles de Kilimanjaron lopullisessa kokoonpanossa (Kilimanjaron kokoonpano vaihtui hieman kesken sessioiden), eli saksofonissa Wayne Shorter (s.1933), rummuissa Tony Williams (1945–1997), bassossa Dave Holland (s.1948) ja sähköpianoissa Chick Corea (s.1941) sekä Herbie Hancock (s.1940). Miles Davis kutsui kuitenkin mukaan sessioihin nuoren brittikitaristi John McLaughlinin (s.1942) sekä kosketinsoittaja Joe Zawinulin (1932–2007), jonka hän samalla pyysi tuovan mukaan ”jotain soitettavaa”. Ja Zawinulhan toi. Nimittäin sävellyksensä, josta muodostui levyn nimikappaleen ”In A Silent Way/It’s About That Time” alkuosa eli ”In A Silent Way”. Zawinulin mukaan tosin loppupuoliskokin oli pitkälti hänen säveltämänsä, vaikka kappale meni Miles Davisin nimiin. Kuten vierailevien säveltäjien työlle oli hänen levyillään usein tapana käydä.
In A Silent Way on ensimmäinen Miles Davisin levy, joka rakennettiin studiossa pop-levyjen tapaan leikkaamalla ja liimaamalla lopulliset kappaleet kasaan eri otoista. Tuottaja Teo Macero meni jopa niin pitkälle, että kappaleissa toistetaan sellaisenaan kopioita jo aiemmin kuulluista osioista. Homma toimii nerokkaasti musiikin kannalta, mutta soundeihin ilmeisesti juuri nämä studiomanipulaatiot ovat tuoneet tavanomaista enemmän hieman häiritsevää nauhakohinaa. Ilmeisesti Macerolla oli myös keskeinen vaikutus siihen, että molemmat levyn kappaleet noudattava ainakin löyhästi klassisen musiikin kolmiosaista sonaattimuotoa, joka perinteisesti muodostuu esittelyjaksosta, kehittelyjaksosta ja kertausjaksosta.
Levy alkaa 18-minuuttisella ”Shhh/Peacefulilla”, joka on meditatiivisen kaunis, mutta silti itsepintaisen ja lähes hypnoottisen oloisesti eteenpäin kulkeva kappale. Tony Williams nakuttaa ja sutii lähes koko kappaleen ajan hi-hatin ja symbaalien avulla tasaista ja simppeliä rytmiä bändin taustalle, johon eri solistit sitten sommittelevat sooloja ja teemoja. John McLaughlinin hienovaraisella, mutta silti kipakalla, puhtaalla, ilman säröä soitetulla sähkökitaralla on kappaleessa tärkeä rooli.
Zawinulin sävellys ”In A Silent Way” muuttui merkittävästi Miles Davisin käsittelyssä, hänen yksinkertaistaessaan sitä poistaen teemasta sointuvaihdoksia ja tehden rytmeistä rokkaavammat. Zawinul ei ollut muutoksiin tyytyväinen ja levyttikin myöhemmin kappaleen alkuperäisversion kolmannelle soololevylleen Zawinul (1971). No viis Zawinulista, Davisin käpälöimä versio on upea. Kappale alkaa utuisan kauniisti ja tunnelmallisesti tuoden hieman mieleen Davisin kymmenisen vuotta aiemmin ilmestyneen klassikkolevyn Kind Of Bluen (1959). Puolentoista minuutin jälkeen kappale muuttuu rytmisemmäksi ja Davis soittaa kappaleen toisen teeman tymäkällä trumpettisoundilla. Tässäkin kappaleessa Tony Williams joutuu nakuttamaan aika simppeleitä ja yksinkertaisia kuvioita. Mitäköhän hän ajatteli roolistaan? Itse olisin kaivannut hieman elävämpää rumpalointia (johon Willams olisi luonnollisesti pystynyt, jos Davis olisi sellaista tahtonut), mutta hyvinhän homma toki toimii näinkin. Ja toisaalta sitten kun Williams pitkän nakuttelun jälkeen hetkeksi päästetään kunnolla irti, on se toki entistä palkitsevampaa.
On muuten hieman hämmentävää, että levyllä soittaa peräti kolme kosketinsoittajavirtuoosia: Corea ja Hancock sähköpianoissa ja Zawinul uruissa. Kolmikon työskentely ei kuitenkaan ajaudu missään vaiheessa keskinäiseksi kilpasoitoksi, vaikka jokainen heistä aikanaan 70-luvulla tulisi johtamaan omia jazzrock-bändejään soittaen niissä välillä miljoona nuottia sekunnissa -tyylillä. In A Silent Waylla koko kolmikko kuitenkin osoittaa kunnioitettavaa itsehillintää soittaen hillitysti ja toisiaan kuunnellen. Varsinaisia kosketinsoitinsooloja ei levyllä oikeastaan edes kuulla.
In A Silent Way on tyylikäs levy, ja itse ajattelen sitä aina tavallaan Kind Of Bluen räyhäkkäämpänä pikkuveljenä. Viileän sininen tunnelma on pitkälti sama, vaikka sävy on ehkä hieman tummempi ja musiikissa on toki moni asia muuttunut. Paitsi että In A Silent Way oli tärkeä suunnannäyttäjä juuri kehittymässä olleelle jazz-rock-genrelle, näkisin myös, että se on vaikuttanut vahvasti myös ns. third streamin (jazzin ja klassisen musiikin yhdistävä löyhä genre) kehitykseen. Manfred Eicherin vuonna 1969 perustaman ECM Recordsin jazz-levyt tuntuvat olevan myös huomattavan usein velkaa ainakin jossain määrin tälle Miles Davisin siniselle jalokivelle.
3. The Beatles: Abbey Road
Abbey Road on vuonna 1960 perustetun The Beatlesin 12. studioalbumi. Abbey Road on itseasiassa viimeinen levy, jonka bändi teki yhdessä, vaikka käytännössä Let It Be, jonka materiaali oli äänitetty suurimmaksi osaksi ennen Abbey Roadia, julkaistiinkin vielä sen jälkeen ennen kuin The Beatles laittoi virallisesti pillit pussiin.
Ja millainen albumi se onkaan! Tuntuu että Abbey Roadilla kaikki kliksahtaa kohdilleen paremmin kuin yhdelläkään The Beatlesin albumilla aiemmin, ja kokonaisuus on vahvempi kuin koskaan.
Levy alkaa upeasti makeasti keinahtelevasti groovaavalla John Lennonin (1940–1980) säveltämällä ”Come Together”:lla. Kappale on simppeli, mutta todella koukuttava. Seuraavana vuorossa on kitaristi George Harrisonin (1943–2001) kaunis ”Something”, joka oli myös albumin ensimmäinen sinkkujulkaisu. Hienovarainen kappale kasvaa kertosäkeessä komeasti jousien tukemana ja saattaa hyvinkin olla Harrisonin paras kappale ikinä. Sen toisen tämän levyn Harrison-biisin ohella… Kolmantena levyllä kuullaan Paul McCartneyn sävellys ”Maxwell’s Silver Hammer”, jota Lennon vihasi niin paljon, ettei edes suostunut soittamaan kappaleella. Ei lastenlaulumainen kappale kuitenkaan huono ole, vain aavistuksen rasittava. Sovitukseltaan biisi on mukavan monipuolinen ja sisältää kiinnostavia soundeja (mm. Moog). Ja vaikka Lennon kutsui biisiä ”Paulin mummomusiikiksi”, kappale sisältää sanoituksiensa osalta aika synkkiäkin hetkiä:
Bang! Bang! Maxwell’s silver hammer
Came down upon her head
Bang! Bang! Maxwell’s silver hammer
Made sure that she was dead
Levy jatkuu toisella McCartneyn sävellyksellä ”Oh! Darling”, joka on melko vähäpätöinen doo-wop-henkinen rokkiraita ja levyn turhinta antia. McCartneyn laulusuoritus on kyllä hieno, vaikka siinä jotain hieman väkinäistä onkin.
Rumpali Ringo Starrin (s.1940) säveltämä ja laulama ”Octopus’s Garden” palauttaa levyn fiftari-tunnelmista jälkeen hieman lastenlaulumaisiin tunnelmiin. Ringon kappale on hauska ja eskapistinen biisi leppoisasta päivästä meren alla. Biisiin on saatu studiokikkailujen avulla myös soundien puolesta mukava vedenlainen tunnelma.
Lennonin ”I Want You (She’s So Heavy)”:n myötä levy siirtyy huomattavasti aikuismaisempiin tunnelmiin kappaleen kuvatessa pakkomielteistä rakkautta vain muutaman toistuvan lauseen voimalla. Melkein kahdeksanminuuttinen kappale käynnistyy 6/8-tahtilajissa soitetulla arpeggio-kitarakuviolla ja siirtyy sitten junnaamaan suht raskaasti tasaista 4/4 rytmiä. Kappale on The Beatlesin toiseksi pisin biisi, ja sen sanotaan usein olleen jonkinmoinen inspiraation lähde näihin aikoihin syntyneelle heavy rock -genren yhtyeille. Amerikkalainen R&B -muusikko Billy Preston vierailee kappaleessa soittamassa Hammond-urkuja.
Levyn toisen puoliskon aloittaa George Harrisonin toinen kappale ”Here Comes The Sun”, joka on kuin tuulahdus raikasta ilmaa ”I Want You:n” raskauden jälkeen. Akustisella kitaralla kepeästi käynnistyvä kappale vaikuttaa päällisin puolin varsin simppeliltä pikku laululta, mutta on itseasiassa yllättävänkin hienostunut sävellys hienovaraisine tahtilajin vaihdoksineen ja sointumuutoksineen. Mutta ennen kaikkea kappale on tarttuva, tyylikäs ja optimistisessa valoisuudessaan yksinkertaisesti hurmaava. Upea, upea biisi!
Lennonin ”Because” alkaa hieman ahdistavan oloisella kitarakuviolla, jonka päälle rakennetaan varsin monimutkainen vokaalisovitus, jossa kolmen vokalistin (Lennon, McCartney, Harrison) äänet triplataan muodostamaan yhdeksänääninen lauluharmonia. Kolmikko laulaa upeasti, ja vokaalien äänitys on huippuluokkaa. Kappaleessa kuullaan Moog-syntetisaattorin kumisevan torviäänen ohella myös niinkin eksoottista instrumenttia kuin sähkö-cembaloa, jota soitti tuottaja George Martin (1926–2016).
Kuten The Beatlesin levyt usein Abbey Road sisältää hyvin erityyppisiä kappaleita, mutta jotenkin ne tuntuvat muodostavan tällä kertaa poikkeuksellisen koherentin kokonaisuuden. Jopa niin, että en välttämättä innostu yksittäisinä kappaleina läheskään kaikista biiseistä, mutta yhdessä ne muodostavat jotain varsin vastustamatonta. Ehkä ainakin osittain George Martinin tuotannon ansiosta, joka on hienostuneempaa kuin kertaakaan aiemmin. Levy kuulostaa yhä todella hyvältä. Ja ajattomalta. Apulaisäänittäjänä levyllä toimi muuten nuori Alan Parsons joka tuli myöhemmin niittämään mainetta paitsi Pink Floydin äänittäjänä myös oman bändinsä kera.
Noin 15-minuuttinen ”Medley” sisältää 8 pientä kappaletta, jotka McCartney ja George Martin yhdistivät yhdeksi, ei saumattomaksi kokonaisuudeksi, mutta hieman sinne päin kuitenkin. ”Medleyn” kaikki osiot eivät olisi pärjänneet omillaan, mutta osana tätä kokonaisuutta nekin liitävät hienosti.
Medleyn kohokohtia on McCartneyn vauhdikas ”You Never Give Me Your Money”, Lennonin unelias ”Sun King” ja erityisesti kokonaisuuden kaksi viimeistä osaa eli McCartneyn orkesterin ja neljän Beatlen ”kuoron” sisältävä ”Carry That Weight” sekä reippaasti rokkaava lopetus ”The End”.
”The Endissä” Ringo soittaa harvinaisen rumpusoolon (15 sekuntia kestävän), jonka hän sanoo olleen heavy-bändi Iron Butterflyn ”In-A-Gadda-Da-Vida” -eepoksen inspiroima. Ringon rumpubreikki on ehkä lyhyt, mutta itseasiassa aika hauska ja toimiva. Kappaleessa kuullaan myös kolmen kitaristin, eli Lennon, McCartney ja Harrison -kolmikon vuoropuhelu, jossa kukin kitaristi soittaa kaksi tahtia vuorollaan. Kitararevittelyjen jälkeen alkaa aivan uskomattoman kaunis lauluosuus, joka lauletaan vain kerran ja jonka sanoitukset olisivat olleet täydellinen päätös The Beatlesin tarinalle:
And in the end
The love you take
Is equal to the love you make
Mutta itseasiassa ne eivät ole edes päätös tälle levylle, vaan pienen tauon jälkeen kuullaan levyhistorian ensimmäinen piiloraita eli ”Her Majesty”, joka on alle puolen minuutin mittainen music hall -hassuttelu. Kappale päätyi mukaan levylle puolivahingossa. Alun perin sen piti olla Medleyn keskellä, mutta kappale ei toiminut siellä, ja McCartney käski tuhoamaan äänityksen, mutta äänittäjä John Kurlander pelasti kappaleen ja liitti sen levyn loppuun, joka oli sitten lopulta bändiä miellyttävä ratkaisu.
Abbey Road saattaa hyvinkin olla The Beatlesin paras levy. Kokonaisuus on todella vahva, lähes kaikki biisit loistavia, sovitukset ovat täynnä nerokkaita pikku yksityiskohtia, ja Martinin tuotanto on hiotumpaa kuin koskaan aiemmin. Abbey Roadin oli tarkoitus olla The Beatlesin viimeinen levy, ja uran huipentumalta se monella tapaa vaikuttaakin, mutta lopulta kävi niin, että aiemmin aloitettu Let It Be -levyprojekti elvytettiin ja tuo pääosin ennen Abbey Roadia äänitetty levy julkaistiin vuonna 1970 bändin viimeisenä studiolevynä. Tavallaan harmi, mutta onhan silläkin levyllä hetkensä.
Parhaat biisit: ”Come Together”, ”Something”, ”Here Comes The Sun, Because”, ”You Never Give Me Your Money”, ”Carry That Weight” ja ”The End”
4. Miles Davis: Filles de Kilimanjaro
Filles de Kilimanjaro on edeltäjänsä Miles In The Skyn (1968) kanssa siirtymävaiheen albumi, jossa Miles Davis jatkaa varovasti kokeiluaan lisätä sähköisiä instrumentteja yhtyeensä sointiin.
Filles de Kilimanjaro on viimeinen albumi, jossa soittaa koko hänen ”toinen suuri kvintettinsä”, eli saksofonisti Wayne Shorter, kosketinsoittaja Herbie Hancock, sähköbasisti Ron Carter ja rumpali Tony Williams. Kesken levyn äänityksien Dave Holland, joka soitti akustista bassoa, korvasi Carterin, ja Hancockin tilalle tuli sähköpianoa soittava Chick Corea.
Levy alkaa komeasti nopeatempoisella ja alle kuusiminuuttisella ”Frelon Brunilla”, jossa erityisesti Tony Williamsin hyperaktiivinen soitto on upeaa kuultavaa, ja Ron Carterin hillityn voimakas basso tukee häntä upeasti. Aivan mahtava rytmiryhmä! Seuraava kappale, 14-minuuttinen ”Tout de suite”, on kiinnostavasti polveileva viisiosainen kappale, jossa William pysähtyy välillä nakuttamaan itsepintaisesti toistuvaa rytmiä, jonka päällä Herbie Hancockin Rhodes sooloilee pehmeästi.
Kolmas kappale, Miles Davisin ja Gil Evansin nimiin kreditoitu ”Petit machins”, on luultavasti levyn monimutkaisin. Kappaleen alussa Davisin trumpetin kuljettama melodia on monimutkainen, ja voimakas teema soitetaan 11/4-tahtilajissa. Wayne Shorter soittaa upean soolon kappaleen alkupuolella Davisin trumpetti-intron perään.
Filles de Kilimanjaro ei ole samalla tavalla mullistava levy kuin jotkut Miles Davisin merkkiteokset, kuten myöhemmin samana vuonna ilmestynyt In A Silent Way, mutta materiaali on kauttaaltaan todella vahvaa, ja bändi soittaa hillityn tyylikkäästi kautta linjan. Hieno levy.
Parhaat biisit: ”Frelon brun” ja ”Petit machins”
5. Colosseum: Valentyne Suite
Valentyne Suite on Colosseumin toinen studioalbumi, ja se ilmestyi marraskuussa 1969 vain vajaata vuotta myöhemmin kuin yhtyeen debyytti Those Who Are About to Die Salute You (maaliskuu 1969). Colosseumin perusti vuonna 1968 rumpali Jon Hiseman (1944–2018) ja saksofonisti Dick Heckstall-Smith (1934–2004), jotka olivat molemmat aiemmin soittaneet yhdessä New Jazz Orchestrassa ja semi-legendaarisessa The Graham Bond Organisationissa (bändissä on soittanut mm. Jack Bruce, Ginger Baker, John McLaughlin…). Graham Bond oli varsin perso päihteille, ja meno yhtyeessä oli kaoottista, mikä osaltaan ajoi Hisemanin ja Heckstall-Smithin perustamaan omaa yhtyettä. Toinen syy oli halu tehdä ”monimutkaisempaa ja vakavampaa” musiikkia. The Graham Bond Organisation oli laadukkaista soittajistaan huolimatta kuitenkin suht perinteistä rhythm & bluesia, ja etenkin Hisemanin ambitiot olivat paljon korkeammalla…
6. The Soft Machine: Volume Two
Volume Two on vuonna 1966 perustetun brittiläisen The Soft Machinen toinen studioalbumi. Soft Machinen (The tippui myöhemmin nimestä pois) perusti vuonna 1966 Canterburyssa nelikko Robert Wyatt (s.1945), Kevin Ayers (1944–2013), Daevid Allen (1938–2015) ja Mike Ratledge (s.1943). Daevid Allen (joka myöhemmin perusti oman usvaisen progebändinsä Gongin) ei ehtinyt mukaan bändin debyyttilevylle, vaan sen äänitti triona jäljelle jäänyt kolmikko. Vuonna 1968 ilmestynyt nimetön debyytti on viehättävä psykedeelinen rock-albumi, jossa kamppailevat keskenään Kevin Ayersin pop-taipumukset ja Wyattin ja Ratledgen kokeellisemmat impulssit. Pian debyytin jälkeen Ayers turhautui hänestä liian monimutkaiseksi muuttuneeseen musiikkiin ja häipyi vähäksi aikaa kokonaan musiikkibisneksestä, kunnes palasi myöhemmin rakentamaan omaa soolouraansa vaihtelevalla menestyksellä.
Ayersin lähdettyä rumpali/vokalisti Robert Wyatt ja kosketinsoittaja Mike Ratledge värväsivät hänen tilalleen basisti Hugh Hopperin (1945–2009), joka oli aikoinaan soittanut Wyattin kanssa Wilde Flowersissa ja toiminut myös Soft Machinen roudarina pitkällä USA:n kiertueella, jossa bändi lämmitteli Jimi Hendrixia. Ratledgen ja Wyattin tavoin myös Hopper oli suuntautunut vahvasti jazziin ja kokeelliseen musiikkiin. Tämän myötä pop-elementti hiipui selkeästi pois bändin musiikista, vaikka se vielä Wyattin dadaistisissa vokaaliosuuksissa omalla tavallaan elikin. Soundillisesti Hugh Hopperin muhkeasti pörisevä fuzz-basso oli myös tärkeä ja voimakas lisä bändin musiikkiin. Soittoteknisestikin erittäin taitava Hopper oli hieno rekrytointi bändiin, sillä nyt kasassa oli soittotaidoiltaan tasaisen virtuoosimainen ryhmä.
Volume Twolla musiikki on vimmaista, monimutkaista ja kaoottista. Ja välillä suorastaan absurdin kuuloista etenkin Wyattin dadaistisen ja taas toisaalta välillä hyvinkin maanläheisen huumorin ja sanoituksien osalta (Wyatt laulaa mm. aakkoset etu- ja takaperin ja toisaalta myös bändin arkisista kokemuksista Jimi Hendrixin lämppärinä). Jatkuvasti päälle vyöryvät äänimassat toki omalta osaltaan lisäävät absurdiuspisteitä ja tekevät kuuntelukokemuksesta välillä varsin hämmentävän. Genren määrittely albumin kohdalla on lähes mahdotonta. Periaatteessa kyse on jazzin ja psykedelian sävyttämästä progressiivisesta rockista, mutta tällaista progressiivista rockia kukaan ei ollut aiemmin tehnyt eikä oikeastaan tullut tekemään myöhemminkään. Ei edes Soft Machine itse, koska bändi vaihtoi jatkuvasti suuntaa levystä toiseen. Tämä tulisi mm. olemaan viimeinen levy, jolla Robert Wyattin vokaaleilla olisi merkittävä rooli yhtyeen musiikissa. Tai ylipäätänsä kenenkään vokaaleilla. Bändi oli matkalla kohti instrumentaalimusiikkia.
Mutta ei mennä liikaa asioiden edelle, vaan palataan Volume Twolle. Levy koostuu kahdesta pitkästä suitesta ”Rivmic Melodiesista” ja ”Esther’s Nose Jobista”, joiden välissä on kaksi lyhyempää kappaletta. Suitet ovat oikeastaan yhtenäisiä sävellyksiä, mutta Frank Zappa vinkkasi Hugh Hopperille, että pitkät sävellykset kannattaa jakaa useampaan osaan, jotta rojalteja tulisi enemmän. Mike Ratledgen mukaan tosin pitkien biisien jako oli levy-yhtiön vaatimus, mikä olisi perustunut siihen, että radio-dj:t olisivat olleet myöntyväisempiä soittamaan lyhyitä parin minuutin kappaleita kuin pitkiä järkäleitä. Ehkäpä, mutta loppujen lopuksi levyn musiikki ei todellakaan juuri radiossa soinut. Paitsi muutaman live-esiintymisen myötä John Peelen showssa.
Ensimmäisen levypuoliskon 17-minuuttinen ”Rivmic Melodies” koostuu 10 osasta, joiden kesto vaihtelee 10 sekunnista kuuteen minuuttiin. Suurin osa osioista on Hugh Hopperin sävellyksiä, joihin Robert Wyatt teki sanoitukset, mutta toisaalta suiten kohokohta on sen pisin osa eli kuusiminuuttinen 13/8-tahtilajissa koikkelehtiva Mike Ratledgen sävellys ”Hibou, Anemone and Bear”. Ratledge soittaa kappaleessa upean urkusoolon vauhdikkaan piano-, rumpu- ja saksofonitaustan päälle. Kappale onkin ensimmäinen saksofonin esiintyminen Soft Machinen levyllä. Puhaltimia levyllä soittaa Hughin veli Brian Hopper, joka vierailee useammallakin raidalla. Tästä eteenpäin saksofoni tulisi useaksi vuodeksi olemaan merkittävä soitin Soft Machinen sointia. Ei tosin Brianin soittamana.
”Rivmic Melodiesin” jälkeen kuullaan kaksi erillistä kappaletta (jotka joissakin levypainoksissa on tosin virheellisesti merkitty osaksi jälkimmäistä suitea). Ensimmäinen näistä on Ratledgen säveltämä, 7/4-tahtilajissa rokkaava ja surisevan urun säestämä maaninen kappale ”As Long As He Lies Perfectly Still” ja Hugh Hopperin akustisen kitaran ja Ratledgen cembalon säestämä ”Dedicated To You But You Weren’t Listening”, joka on yksi harvoja hengähdystauoista muuten hyvin tiiviillä levyllä.
B-puolen 11-minuuttinen ”Esther’s Nose Job” on lähes täysin Ratledgen käsialaa. Ratledgen suite tuntuu olevan jopa ensimmäistä haastavampi ja kokeellisempi. Ratledgen kidutetulta kuulostava Lowrey-urku saa paljon tilaa, ja hänen soittonsa onkin hienoa, vaikkei aina helppoa kuultavaa. Suiten kohokohta lienee pariminuuttinen osio ”Pig”, jossa Robert Wyatt laulaa naisten alushepenien iloista, mutta päätyy kuitenkin toteamaan, että alastomana on silti kivempaa. Ratledgen urut röhkivät ja ähkivät taustalla kuin kiimainen possulauma. Tuhmaa. Mutta hauskaa! Tällaisiä pikkutuhmia juttuja tuli olemaan jatkossa useillakin ns. Canterbury-skeneen liittyvillä levyillä.
The Volume Two on kerrassaan huima levy ja suoranainen musiikillinen seikkailu. Soft Machinen kolme ensimmäistä levyä eivät olleet suuria myyntimenestyksiä, mutta niillä oli valtava vaikutus moneen lahjakkaaseen muusikkoon erityisesti Canterbury-skenessä, mutta myös hieman myöhemmin vauhtia saaneen, monimutkaisen avant-progen saralla.
Parhaat biisit: Hibou, Anemone and Bear”, ”Pig” ja ”As Long As He Lies Perfectly Still”
7. Pharoah Sanders: Karma
Karma on saksofonisti Pharoah Sandersin (s. 1940) kolmas albumi bändin johtajana. Ennen oman bändinsä perustamista Sanders soitti parin vuoden ajan John Coltranen yhtyeessä (ja levyillä Ascension ja Meditations), jossa saksofonin soiton vaikutteet liikkuivat molempiin suuntiin näiden kahden mestarisoittajan välillä.
Karma on värikkään ja psykedeelisen kuuloista avantgarde-jazzia, jossa on selkeä ”hengellinen” ote, ja Karmaa voikin hyvin pitää eräänlaisena jatkumona John Coltranen A Love Supremen (1965) spirituaaliselle jazzille. Ja Sandersin musiikissa kuuluu Coltranen loppuaikojen joidenkin levytysten tavoin myös afrikkalaisen ja intialaisen musiikin vaikutus.
Karma koostuu vain kahdesta kappaleesta, jonka 38-minuuttisesta kestosta ”The Creator Has a Masterplan” vie peräti 32 minuuttia. Kappale alkaa runsailla kilisevillä perkussiotaustoilla, joiden päälle Sanders sommittelee haikean viiltävää ja samalla valtavan kuuloista tenorisaksofonisoundiaan. Musiikki kasvaa ison bändin (tenorisaksofoni, kaksi basistia, kaksi perkussionistia, huilisti, pianisti, rumpali ja käyrätorvi) myötä lopulta kosmiseksi pauhuksi aina välillä taas aaltoillen takaisin rauhallisempiin tunnelmiin, kunnes on taas uuden uljaan nostatuksen aika. Välillä meno yltyy mielipuoliseksi free-tuuttailuksi, eivätkä nuo hetket aina kuulu kappaleen onnistuneimpiin. Hurja ja hieno teos, joka ei ihan sataprosenttisesti kanna massiivista kestoaan.
Pitkän eepoksen jälkeen on vuorossa vielä hieman alle kuusi minuuttia kestävä ”Colors”, joka tyyliltään hieman ja rakenteeltaan tavanomaisempi balladi. Kappaleen vokaaliosuudet laulaa perkussionisti Leon Thomas. ”Colors” ei ole erityisen vahva itsenäisenä kappaleena, mutta toimii hyvin jäähdyttelynä varsinaisen aktin eli ”The Creator Has a Masterplanin” jälkeen.
Karma on erittäin suositeltava levy spirituaalisen avantgarde-jazzin ystäville ja John Coltrane -faneille, jotka kaipaavat jatkoa hänen loppuaikojen levytyksilleen.
8. Frank Zappa: Hot Rats
Hot Rats on Frank Zappan (1940–1993) toinen studioalbumi (kuudes, jos The Mothers Of Inventionin kanssa tehdyt lasketaan mukaan), ja monet pitävät sitä hänen parhaana levynään. Minä mukaan lukien.
Hot Rats saattaa hyvinkin olla monimutkaisinta rock-musiikkia, jota vuoteen 1969 mennessä oli tehty. Levyn kompleksisissa kappaleissa on paljon vaikutteita jazzin suunnalta, mutta sitä on silti vaikea liittää suoraan jazzrockin genreen. Ehkä osittain siksi, että kappaleet ovat enimmäkseen niin tarkkaan sävellettyjä. Erityisesti bändin puhallinsoittaja Ian Underwoodin (s. 1939) huolitellusti sovitetut osuudet kertovat tästä. Underwood soittaa useissa kappaleissa lukuisia eri puhallinosuuksia (huilu, saksofoni, klarinetti) päällekkäinäänitysten kautta. Hän on hetkittäin levyllä suoranainen yhden miehen puhallinorkesteri. Tiukasti sävellettyjen osuuksien vastapainoksi kuullaan kyllä myös vapaampia osuuksia, mutta ne viittaavat sitten enemmän bluesiin kuin jazziin. Nuo vapaat osuudet eivät ole levyn parasta ainesta, ja valitettavasti ne ovat hieman ylipitkiä.
Hot Ratsin kahta ääripäätä kuvaa hyvin levyn kohokohta, hurmaavan kimurantti, mutta silti orgaanisesti polveileva, vain hieman yli kolmeminuuttinen instrumentaali ”Peaches En Regalia”, ja toisaalta melkein kymmenenminuuttiseksi venynyt bluesrock-revittely ”Willie The Pimp”. Peaches En Regalia on hyvin tarkkaan mietitty, jatkuvasti kehittyvä sävellys, joka muuttuu jatkuvasti hienovaraisesti itseään toistamatta. Hienosti käytetyt puhaltimet luovat kappaleeseen jännää ”feikki”-keskiaikatunnelmaa. ”Peaches En Regalia” on täydellinen esimerkki kappaleesta, joka on hyvin monimutkainen, mutta silti kuulijalle helposti lähestyttävä. Erinomainen saavutus!
Levyn vastakkaista puolta edustava ”Willie The Pimp” taasen vajoaa aivan liian pitkäksi aikaa melko tyhjänpäiväiseen blues-jamitteluun, vaikka itse kappaleen pääteema toimiikin mukavasti, ja vokalistina vierailevan Captain Beefheartin (1941-2010) rouhea vokaalisuoritus on suorastaan riemastuttava. Levyn pisin kappale, 17-minuuttinen ”The Gumbo Variations” uppoaa niin ikään liian pitkiin ja tylsiin jamitteluihin, mutta onneksi albumi päättyy komeasti mainioita studiokikkailuja sisältävään ja ”Peaches En Regalian” lailla tarkasti sävellettyyn ”It Must Be Cameliin”.
Sävellysten kompleksisuuden ohella Hot Rats oli edelläkävijä myös studioteknisesti. Zappa kokeili levyllä monenlaisia studioteknisiä kikkoja kuten tuplanopeudella äänitettyjä instrumenttiosuuksia, joista hyvänä esimerkkinä esiin voidaan nostaa vaikka ”It Must Be Camelin” hauskasti pärisevät perkussio-osuudet. Hot Rats on myös yksi ensimmäisiä levyjä, jolla rummut äänitettiin hyödyntäen useampaa raitaa (tässä tapauksessa neljää) yleensä tähän mennessä standardin mono-äänityksen sijasta. Edellä mainitut Ian Underwoodin yhden-miehen-orkesteri-päällekkäinäänitykset olivat toki myös innovatiivista toimintaa vuonna 1969.
Hot Rats on kahtiajakautuneisuutensa takia hieman turhauttava kokemus. Lyhyet pikkutarkasti sävelletyt kappaleet ovat upeita, mutta pidemmät ja vapaamuotoisemmat biisit sisältävät liikaa tyhjäkäyntiä.
Hot Rats -levyn, ja Frank Zappan tietenkin yleisemminkin, vaikutus progressiiviseen musiikkiin on ollut valtava. Progen puolella etenkin brittiläinen Canterbury-scene on ammentanut Zappan musiikista valtavasti. Kuten myös hieman myöhemmin kukkaansa puhjennut monimutkainen avantproge-suuntaus. Suomessa nimenomaan Hot Ratsin vaikutus kuului selvästi Pekka Pohjolan muutamalla ensimmäisellä soololevyllä ja jo sitä aiemmin hetkittäin Wigwamissa.
Parhaat biisit: ”Peaches En Regalia” ja ”It Must Be Camel”
9. Yes : s/t
Kenelläkään Yesin jäsenellä ei ollut yhtyettä perustettaessa kovinkaan mittavaa ansioluetteloa taustallaan, mutta he olivat jo varsin taitavia muusikoita ahkeran keikkailun ja treenauksen ansiosta siinä vaiheessa, kun he ryhtyivät nimettömän debyyttilevynsä äänityksiin keväällä 1969.
Jazzia diggaileva rumpali vain parikymppinen Bill Bruford (s.1949), kuorotaustan omaava, melodisesti mutta aggressiivisesti soittava basisti Chris Squire (1948–2015), rokkaavan rytmikkäästi urkuja soittava, jo neljävuotiaana pianotunnit aloittanut kosketinsoittaja Tony Kaye (s.1946) ja psykedeelisestä rockista ponnistava kitaristi Peter Banks (1947–2013) ja omalaatuisen, korkean kontratenoriäänen omaava vokalisti Jon Anderson (s.1944).
Yes ei ehkä aloittanut uraansa suoraan legendaarisella levyllä kuten vaikkapa King Crimson tai Pink Floyd, mutta hyvin on paketti kasassa bändillä jo tällä debyyttilevyllä. Toki paketti purettiin ja kasattiin uuteen uskoon vielä monta kertaa bändin uran aikana. Yesin musiikki on tässä vaiheessa vielä kaukana tulevien vuosien eeppisen mittakaavan progressiivisesta rockista, mutta bändin pop/rock-biisit olivat jo tässä vaiheessa huolella sovitettuja ja soitto taitavaa. Ennen kaikkea levyn energisyys ja hyvä meininki on parhaimmillaan suorastaan huumaavaa. Kaikki soittavat jo tässä vaiheessa hyvin, etenkin rytmiryhmä Bruford/Squire rokkaavat yhdessä todella kovaa. Myös Peter Banksin psykedeli-kohtaa-Wes Montgomeryn -henkinen kitarointi tekee vaikutuksen monessa kohtaa, vaikkei aina niin tarkkaa tai teknisesti virheetöntä olekaan.
Suurin osa levyn kappaleista on Jon Andersonin tai Chris Squiren säveltämiä, mutta levyllä kuullaan myös kaksi coveria, The Beatlesin ”Every Little Thing” ja Byrdsin ”I See You”, jotka Yes on sovittanut mukavasti oman näköisekseen. Etenkin ”I See You’hun” on lisätty mukava pitkähkö instrumentaaliosuus.
Yksi levyn kohokohdista on Andersonin ja Squiren yhdessä säveltämä ”Looking Around”, joka kulkee vauhdikkaasti Tony Kayen mainion urkuriffittelyn maustamana. Kappaleen kertosäe on pirun tarttuva!
Debyytin kappaleista oikeastaan vain kaunis ja herkkä Jon Andersonin säveltämä ”Survival” jäi edes jollain tavalla elämään Yesin keikkasetteihin pidemmäksi aikaa, mutta se kertoo mielestäni enemmän siitä, miten kovatasoista bändin tuleva materiaali oli, eikä näiden kappaleiden heikkoudesta.
Yesin ensimmäinen levytys sai jonkin verran positiivisia arvioita, mutta myi kehnosti. Bändi kuitenkin jatkoi tarmokasta keikkailua, voitti yleisöä puolelleen sitä kautta ja palasi levyttämään jo seuraavana vuonna samalla kokoonpanolla toista albumiaan Time And A Wordia. Ja oikein sinfoniaorkesterin kera…
Parhaat biisit: ”Beyond And Before”, ”Looking Around” ja ”Survival”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 