Levyarvio: Deep Purple – Concerto For Group And Orchestra (1969)

Deep Purple & The Royal Philharmonic Orchestra conducted by Malcom Arnold: Concerto For Group And Orchestra 

Vuoden 1969 alussa Deep Purplen managerit John Coletta ja Tony Edwars olivat saaneet kuulla jo moneen kertaan Jon Lordin halusta kirjoittaa rockia ja klassista yhdistelevä teos yhtyeelle ja orkesterille. Lord oli suunnitellut teoksen säveltämistä jo The Artwoodsissa soittaessaan. Tuolloin hän oli innostunut Dave Brubeck Quartetin Bernstein Plays Brubeck Plays Bernstein -albumista. Deep Purplessa Lord olikin ujuttanut orkesterisoittimia jo kahdelle kappaleelle, mutta The Book Of Taliesynin ”Anthem” ja Deep Purplen ”April” sisälsivät kuitenkin vain verrattain lyhyitä näytteitä pidemmän kappaleen osana. Managerit kuitenkin ottivat Lordin puheet tosissaan ja ilmoittivat huhtikuussa 1969, että Royal Albert Hall on varattuna 24. syyskuuta. Aikaa teoksen tekemiseen oli siis alle puoli vuotta. Managerit luottivat Concerto For Group And Orchestran menestykseen niin paljon, että ilmoittivat lahjoittavansa tilaisuuden lipputulot hyväntekeväisyyteen. Se olikin varsin jalomielinen teko, sillä Tetragrammatonin taloudellisten vaikeuksien vuoksi Yhdysvalloista ei saatu yhtyeelle kuuluneista rojalteja ja yhtyeen talous oli rankasti pakkasen puolella. 

Ilmeisesti siirtyminen uudelle vuosikymmenelle sai rockmuusikot kiinnostumaan enemmänkin rockin ja klassisen yhdistämisestä. The Nicen Five Bridges äänitettiin 17. lokakuuta 1969, Pink Floydin Atom Heart Mother julkaistiin vuonna 1970 ja Barclay James Harvest työskenteli jo näihin aikoihin oman orkesterinsa kanssa. Deep Purplen ja Royal Philharmonic Orchestran esiintyminen Royal Albert Hallissa oli kuitenkin huomattavasti suurempi mediatapaus. The Nicen Keith Emerson totesikin myöhemmin olleensa kateellinen Lordille, sillä The Nicen Five Bridgesin kantaesitys oli ”vain” Newcastlessa.

Jon Lord aloitti Concerton säveltämisen Rod Evansin ja Nick Simperin ollessa vielä Deep Purplen jäseniä. Simper on kertonut käyneensä Lordin asunnolla, jossa pöydät ja seinät olivat täynnä nuottipapereita. Hänelle Lord ei kuitenkaan kertonut suunnitelmistaan. Lord itse on kertonut säveltäneensä usein kahvin voimalla keikkojen jälkeen, kun oli ensin päässyt kotiin joskus aamuyhden ja neljän välillä. Ian Gillanin ja Roger Gloverin liityttyä yhtyeeseen Lord jäi usein pois bändiharjoituksista, mikä osaltaan vaikutti myös yhtyeen jäsenten välisiin suhteisiin. 

Kapellimestari Malcolm Arnold (1921-2006) saatiin mukaan onnekkaan sattuman kautta. Deep Purplen musiikin kustantaja Ben Nisbet tunsi Arnoldin henkilökohtaisesti ja pyysi tätä saapumaan Lontooseen katsomaan Lordin kirjoittamaa partituuria. Nuotteja oli mukana tarinan mukaan kymmenkunta sivua, mutta Arnold vakuuttui ja lupautui välittömästi johtamaan Concerton. Hän olikin sopiva mies tehtävään, sillä Ian Gillanin mukaan Arnold piti Deep Purplen ja orkesterin ensimmäisissä yhteisissä harjoituksissa varsin suorasanaisen puhuttelun orkesterille, joka ei selvästikään ollut erityisen innostunut soittamaan pitkätukkien kanssa.

Vaan eipä sitä intoa löytynyt kaikista Deep Purplen jäsenistäkään. Varsinkin Ritchie Blackmore piti koko tulevaa esiintymistä pelkkänä huomionherättämiskeinona, jolla ainoastaan sotketaan ihmisten mielikuvia yhtyeestä. Blackmore on kertonut useissa haastatteluissa Lordin kanssa tekemästään sopimuksesta. Sen mukaan Concerto For Group And Orchestran ja sitä seuranneen Deep Purple In Rockin myyntiluvut ratkaisisivat Deep Purplen tulevan musiikillisen suunnan. 

Deep Purple ja Royal Philharmonic Orchestra harjoittelivat Concertoa kolmena päivänä ennen esitystä. Ensimmäinen harjoitus oli – täysin Malcolm Arnoldin ennakkovaroitusten mukaisesti – kamalaa kuultavaa. Nuoteissa oli – kuten kai yleensäkin – kopiointivirheitä ja yhtyeen ja orkesterin äänenvoimakkuuksien yhteensovittamisessa oli ongelmia. Ongelmia toi myös se, että kapellimestari määräsi orkesterin tempon, kun taas Deep Purple soitti rumpali Ian Paicen tahdissa. Mutta jotenkin nuo ongelmat saatiin selvitettyä ennen esitystä.

Itse tilaisuuden ensimmäisenä numerona kuultiin Malcolm Arnoldin ”Kuudes sinfonia Op. 95”, jonka jälkeen Deep Purple soitti kappaleet ”Hush”, ”Wring That Neck” ja ”Child In Time”. Deep Purplen esittämät kappaleet julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1978 kokoelmalevyllä Powerhouse. ”Hush” ja ”Child In Time” on esitetty varsin uskollisesti studioversioita noudattaen, mutta myös ”Wring That Neckin” 13-minuuttinen versio on huomattavasti lyhyempi kuin useimmat muut tuon ajan keikkaversiot. Samana iltana äänitetty Malcolm Arnoldin sinfonia sen sijaan julkaistiin vuonna 2002 Concerton SACD-versiolla.

Concerton ensimmäisessä osassa ”First Movement: Moderato – Allegro” yhtye ja orkesteri ovat toisensa vastustajia. Osa alkaa rauhallisesti klarinetin soittamalla teemalla. Muu orkesteri tulee vähitellen mukaan ja tempo nousee. Noin seitsemän minuutin kuluttua kuullaan lyhyt ja hilpeä klarinettimelodia, jonka jälkeen yhtye ottaa teeman käsittelyynsä. Loppuosa ensimmäisestä osasta on yhtyeen ja orkesterin vuorottelua. Ritchie Blackmoren kitarasoolo on mainitsemisen arvoinen – mies päätti soittaa sovittua pidemmän soolon. Lopulta Blackmore soitti sovitun lopettelumerkkinsä ja Malcolm Arnold sai muutaman tuskaisan tahdin jälkeen antaa jälleen vuoron orkesterille.

Toinen osa ”Second Movement: Andante” on Concerton suvantovaihe. Sen aikana yhtye ja orkesteri alkavat soittaa yhdessä ja Ian Gillankin pääsee lopulta laulamaan. Ensimmäinen lauluosuus keikkuu mukavasti 5/4-tahtilajissa, jälkimmäinen on bluesahtava ja orkesterisäestyksen ansiosta varsin viehättävän kuuloinen. Kirjoittamissaan sanoituksissa Gillan pohti muun muassa Concerton onnistumista.

”How shall I know when to start singing my song?

What shall I do if they all go wrong?

What shall I do?”

Gillan on kertonut omaelämäkerrassaan kirjoittaneensa sanat Jon Lordin huomauttelujen jälkeen parin viinipullon avustuksella vain vähän ennen Concerton esittämistä. Eivät sanoitukset varsinaisesti hutaistuilta vaikuta, mutta hieman naiiveilta kuitenkin. Gillan laulaa osuutensa vilpittöman kuuloisesti tuolloin vielä pehmeällä äänellään. Gillanin osuuden jälkeen kuullaan vielä Lordin soolo-osuus sekä orkesterin soittama leppoisa loppuosa.


Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1970

Alkuperäisellä vinyylialbumilla Concerton toinen osa oli jaettu kahdeksi osaksi. Yhtenäisenä sen pystyi kuulemaan vasta vuonna 1990 ilmestyneeltä cd-versiolta, ellei sitten ollut hankkinut Concertoa myyntivideokasettina.

Kolmas ja viimeinen osa ”Third Movement: Vivace – Presto” on selvästi aggressiivisemman kuuloinen kuin aiemmat osat. Vasket jylisevät ja Ian Paice pääsee soittamaan soolonsa. Ilmeisesti yleisö alkoi tässä vaiheessa lämmetä esitykselle, sillä Paice saa soolonsa päätteeksi raikuvat aplodit. Teos jatkui, yhtye ja orkesteri olivat löytäneet yhteisen sävelen ja lopulta kaikki pääsivät – ehkä yllättäen – samanaikaisesti viimeiseen säveleen. Sen on täytynyt olla upea hetki Jon Lordille. Yleisön aplodit kestivät 15 minuuttia, jonka jälkeen yhtye ja orkesteri soittivat encorena kolmannen osan loppuosan Ian Paicen rumpusoolosta alkaen. Jon Lordin mahtavan päivän kruunasi se, että hänelle syntyi samana päivänä tytär.

Concerton saamat arvostelut olivat pääasiassa myönteisiä. Ihan odotetunlaiseksi taiteelliseksi menestykseksi se ei osoittautunut, mutta on kuitenkin yksi tuon ajan parhaista rockia ja klassista yhdistelevistä teoksista. BBC kiinnostui Concertosta niin paljon, että tilasi Lordilta toisen vastaavan teoksen. Deep Purple esitti kuitenkin Lordin säveltämän Gemini Suiten koko yhtyeen yhteisellä päätöksellä mahdollisimman huomaamattomasti. 

Yksi Concerton vahvuuksista on se, ettei orkesteri joudu olemaan statistin roolissa yhtyeen ollessa huomion keskipisteenä. Orkesterille sävelletty ja orkestroitu osa kuulostaa orkesteria varten tehdyltä, mutta Deep Purplen osuus ei tunnu ainakaan häiritsevässä määrin päälleliimatulta. Myöhemmissä töissään Lord sai tehtyä yhtyeestä paremmin osan kokonaisuudesta, mutta nopealla aikataululla tehdyksi ensimmäiseksi yritykseksi Concerto For Group And Orchestra oli uskomattoman kypsä ja kekseliäs taidonnäyte.

Tetragrammaton julkaisi Concerto For Group And Orchestran joulukuussa 1969, mutta yhtiön taloudellisen tilanteen vuoksi painos jäi pieneksi. Britanniassa Harvestin painos ilmestyi tammikuussa 1970 ja se nousi albumilistalla peräti sijalle 26. Kun Warner Bros. oli saanut Tetragrammatonin albumien julkaisuoikeudet, julkistiin albumi uudelleen. Tuolloin Deep Purple joutui markkinoimaan albumia Yhdysvalloissa. Concerto esitettiin 25.8.1970 kuuluisassa Hollywood Bowlissa Los Angeles Philharmonic Orchestran kanssa, mutta joidenkin lähteiden mukaan esitys ei ollut erityisen onnistunut. Lordin kannalta ikävintä oli, että tuon esityksen yhteydessä Concerton nuotit katosivat, eikä teosta voitu satunnaisista pyynnöistä huolimatta esittää.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3.5 out of 5.

Kappaleet
  1. ”First Movement: Moderato — Allegro”
  2. ”Second Movement: Andante Part 1”
  3. ”Second Movement: Andante Conclusion”
  4. ”Third Movement: Vivace — Presto”
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: Tetragrammaton /Harvest

One thought on “Levyarvio: Deep Purple – Concerto For Group And Orchestra (1969)

Add yours

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: