Pienemmät purot -sivusto aloitti toimintansa vuoden 2019 syksyllä. Alusta alkaen sivuston toimintaan on liittynyt kiinteästi myös saman niminen Facebook -ryhmä (itseasiassa ryhmä sai alkunsa hieman ennen sivustoa). Yli 1200 jäsenen ryhmässä keskustellaan aktiivisesti Pienemmät purot -sivuston sisällöstä ja yleisesti progressiivisesta musiikista.
Ryhmässä on järjestetty satoja äänestyksiä joissa ryhmän jäseniä on pyydetty arvioimaan levyjä yhdestä-viiteen tähtiasteikolla. Äänestyksiin on liittynyt muutama sääntö. 1. Äänestyksiä järjestetään vain levyistä jotka on arvostelu/esitelty huolellisesti joko sivustolla tai ryhmässä. 2. Levyn tulos lasktaan mukaan virallisiin äänestystuloksiin vain jos ääniä kertyy vähintään 20 kappaletta. Toistaiseksi suurin annettu äänimäärä yhdessä levyäänestyksessä on ollut 113 ääntä (Pink Floydin The Wall).
Kolmas hieman epävirallisempi sääntö selittää pitkälti sitä millaisia levyjä tulet löytämään tuloslistalta. Sivuston teema on ”progressiivinen musiikki” eli äänestyksiin päätyneet levyt ovat tietenkin valikoituneet pääosin niin että ne mahtuvat tuon, kieltämättä joustavan, kattotermin alle. Mukana on siis lähinnä progea, jazzia, taidemusiikkia ja hieman taiteellisesti orientoituneita pop-levyjä. Harva genre on kuitenkaan suoraan poissuljettu ja äänestyksiin mahdollista päästä mukaan lähes levy kuin levy jos joku ryhmän jäsen sen asianmukaisesti esittelee.
Tämän hetkisiä tuloksia ohjaa jossain määrin myös Vuosi vuodelta -sarja. Merkittävä osa äänestyksistä pohjautuu Vuosi vuodelta -sarjassa esiteltyihin levyihin eli sarjassa toistaiseksi läpikäydyt vuodet ovat vahvasti yliedustettuina. Tämä asia tulee korjaantumaan pikku hiljaa tulevaisuudessa kun Vuosi vuodelta -sarja etenee. Tämä artikkeli tulee siis vanhenemaan hyvin pian kun sijoitukset menevät uusien äänestyksien myötä uusiksi.
Pidemmittä puheitta; tässä Pienemmät purot -yhteisön mielestä parhaat levyt sijoilla 75-100.
100. Mahavishnu Orchestra: The Inner Mounting Flame (1971)
Äänien keskiarvo: 4.245 / 5
The Inner Mounting Flame on britti-kitaristi John McLaughlinin johtaman Mahavishnu Orchestran ensimmäinen studioalbumi. Konseptuaalisesti Mahavishnu Orchestra oli pitkälti jatkoa rumpali Tony Williamsin jazzrock -bändi Lifetimelle jossa McLaughlin oli soittanut yhdessä basisti Jack Brucen kanssa. Mahavishnu Orchestra jatkoi Lifetimen linjalla soittaen rouheaa ja vauhdikasta jazzrockia jossa pääosassa oli rock jazzin kustannuksella.
Mahavisnu Orchestraan McLaughlin kasasi todellisen monikansallisen valiojoukon. Mclaughlinin ensimmäisen rekrytoinnin oli tarkoitus olla amerikkalainen basisti Tony Levin, mutta Levinin kieltäydyttyä kunniasta nelikielisen varteen päätyi irlantilainen Rick Laird. Rumpuihin saatiin väkivahva panamalainen Billy Cobham, koskettimiin tsekkoslovakialainen Jan Hammer (s.1948) ja Jean Luc Pontyn bändiin liittymisen kaaduttua viisumiongelmiin viulistiksi valikoitui amerikkalainen Jerry Goodman...
99. Magma: Attahk (1978)
Äänien keskiarvo: 4.25 / 5
Attahk on ranskalaisen vuonna 1969 perustetun Magman kuudes studioalbumi.
Vetelän ja vaisun Üdü Ẁüdün (1976) jälkeen Magmaa perineisesti johtanut rumpali Christian Vander otti jälleen ohjat rautaisesti omiin käsiinsä Attahkilla. Demokratian aika oli ohi, basisti Jannick Top (tilalle saatiin loistava Guy Delacroix) sai lähteä ja Vander sävelsi jälleen kaiken musiikin yksinään. Tuottajaksi pestattiin hahmo Magman alkuhistoriasta eli toinen perustajajäsen Laurent Thibault.
Vaikka Vander oli jälleen vahvasti ohjaksissa Magma ei kuitenkaan palannut suoraan Mëkanïk Dëstruktïw Kömmandöhin ja Köhntarköszin taidemusiikin inspiroimaan eeppisen mittakaavan musiikkiin…
98. Soft Machine: Third (1970)
Äänien keskiarvo: 4.25 / 5
Third on vuonna 1966 perustetun Soft Machinen kolmes studioalbumi.
Soft Machine eli turbulenttia vaihetta Thirdin aikoihin. Kosketinsoittaja Mike Ratledgen (s.1943) ja edellisellä levyllä bändiin liittyneen basisti Hugh Hopperin (1945-2009) välit rumpali/vokalisti Robert Wyattiin (s.1945) kanssa olivat kiristyneet. Ongelmia aiheutti erityisesti musiikilliset erimielisyydet. Ratledge ja Hopperin halusivat keskittyä monimutkaiseen ja vahvasti jazziin kallellaan olevaan instrumentaalimusiikkiin kun taas Wyattin olisi halunnut suosia hieman simppelimpää ja laulupitoisempaa linjaa. Kolmikon välillä oli kuitenkin myös henkilökohtaisia ongelmia mitkä ainakin osittain johtuivat Wyattin runsaasta alkoholinkäytöstä joka teki hänen käytöksestään välillä sietämätöntä. Bändin tuorein jäsen puhallinsoittaja Elton Dean (1945-2006), jolla oli vahva kokeellisen jazzin tausta, asettui myös Ratledgen ja Hopperin linjalle. Wyattin jäi yksin taistelemaan oman visionsa puolesta ja tunsi olonsa yhä tukalammaksi…
97. Tool: Lateralus (2001)
Äänien keskiarvo: 4.25 / 5
Lateralus on Toolin kolmas studioalbumi.
Kulttuuriantropologian valtavirran mukaan huumoria on karkeasti ottaen kahdenlaista. Freudin ja tämän jälkeläisten tutkima ensimmäinen laji perustuu tabuihin ja on havaittavissa niin Netflixin kikkelivitsistandupissa kuin vaikka 90-luvulla ruotsissa pahennusta herättäneessä teekkarilaulussa ”Olof Palme Gick på Bio”. Toinen laji, jonka tunnettu teoreetikko on ranskalainen filosofi Henri Bergson tulee esiin erinomaisen hyvin Buster Keatonin ja Charlie Chaplinin elokuvissa, jossa sankari kompastuu banaaninkuoreen. Tämän toisen lajin komiikassa nauretaan ihmiselle, joka käyttäytyy mekaanisen ennustettavasti. Tämän lajin huumori suhtautuu usein vahingoniloisesti toiseen ihmiseen, jolla ei näytä olevan vapaata tahtoa, vaan joka seuraa ennustettavaa ”ohjelmaa”. Anglosaksisessa kielenkäytössä tällaisesta henkilöstä käytetään joskus ilmaisua ”tool”, ”(s)/he’s a tool”…
96. Wigwam: Nuclear Nightclub (1975)
Äänien keskiarvo: 4.257 / 5
Nuclear Nightclub on vuonna 1968 perustetun Wigwamin viides studioalbumi.
Jos Wigwam oli edellisellä levyllään Being ollut hetken aikaa Suomen Henry Cow niin Nuclear Nightclubilla yhtyeen uusi kokoonpano tekee 180 asteen käännöksen kohti valtavirtaa kuulostaen enemmän jonkinmoiselta Steely Danin ja Wishbone Ashin ristisiitokselta kuin avantgardistiselta progelta. Nuclear Nightclub muistuttaa mielestäni myös suht paljon joitain Manfred Mann’s Earth Bandin levyjä samalta aikakaudelta. Wigwam itse nimesi tämän uuden aikakautensa ”deep popiksi”.
Muutoksen ajurina toimi tietenkin merkittävät muutokset yhtyeen kokoonpanossa. Beingin haastava syntyprosessi kylvi yhtyeeseen ristiriitoja joista merkittävin, mutta ei ainoa, oli eri näkemys yhtyeen musiikillisesta linjasta. Virtuoosimuusikot kosketinsoittaja/vokalisti Jukka Gustavson ja basisti Pekka Pohjola eivät enää uskoneet että he voisivat tehdä Wigwamissa haluamansa kaltaista kompleksista progressiivista rockia joten he päättivät lähteä yhtyeestä rakentamaan omia soolouriaan…
95. Vangelis: Albedo 0.39 (1976)
Äänien keskiarvo: 4.26 / 5
Albedo 0.39 on kreikkalaisen Evángelos Odysséas Papathanassíoun eli Vangeliksen seitsemäs sooloalbumi soundtrack-levyt mukaan lukien.
Albedo 0.39 oninstrumentaalinen konseptialbumi avaruudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Pulsareista, tähtisumuista ja sen semmoisesta. Instrumentaaliset konseptialbumit ovat usein hieman hähmäisiä lopputulokseltaan mitä siihen konseptin ilmentämisen tulee. Vangelis onnistuu Albedo 0.39:lla suht hienosti loihtimaan tunnelmia jotka oikeasti tuntuvat peilaavan kappaleiden nimiä ja niiden taakse kätkeytyviä ilmiöitä. Levyn soundimaailmakin on soveliaan kylmä ja uljas kuvaamaan kosmoksen ihmeitä…
94. Krakatau: Matinale (1993)
Äänien keskiarvo: 4.275 / 5
Matinale on Krakataun neljäs studiolevy.
Helsingin Annankadulla oli muinoin homobaari nimeltä Lost and Found, tai ”Lostari”. Se tunnettiin ”Suomen ainoana heteroystävällisenä homobaarina”, ja itsekin joskus nuorena miehenä, hieman ujostellen, muistan siellä käyneeni bileiden jatkoilla. Ennen Lostaria, samoissa kellaritiloissa tiloissa vaikutti lyhytikäiseksi jäänyt jazz-klubi, jolla kävin nauttimassa Krakataun keikasta juuri Matinale-levyn julkaisun jälkeen. En kuollaksenikaan muista mikä klubin nimi oli; lähinnä tämä kertoo tarinaa siitä kuinka vaikeaa yhdenkään jazz-klubin pitäminen Helsingissä on – kuka muistaa vaikka UMO:n isännöimän Studio Juliuksen?
Keikka oli räjäyttävä, niin kuin kaikki näkemäni Krakataun keikat olivat, ilman Senegalin rumpaleita ja niiden kanssa. Muistan ihailleeni lähietäisyydeltä Marshall-kaiutinta, jonka valkeasta nimitekstistä ”hall” oli katkaistu pois, ja jäljelle jäi pelkkä ”Mars”, sodan jumalan nimi. Alf Forsman, Sielun Veljien rumpali, ja Ippe Kätkän edeltäjä Krakataussa, oli juhlatuulella; muistan tämän ”laula, Rauli”-huudon. Musiikin voima pienessä kellaritilassa oli valtava…
93. Pekka Pohjola: Pihkasilmä Kaarnakorva (1972)
Äänien keskiarvo: 4.280 / 5
Pihkasilmä kaarnakorva on Wigwamissa aiemmin mainetta niittäneen basisti/säveltäjä Pekka Pohjolan (1952-2008) ensimmäinen soololevy.
Pekka Pohjola soitti vielä Wigwamissa Pihkasilmä kaarnakorvan teon aikaan. Wigwamissa Pohjola ei ollut saanut (tai ottanut) tilaa säveltänä kovin paljoa vaikka ne muutamat kappaleet joita hän oli yhtyeelle säveltänyt oli jo osoittaneet että taitoja silläkin saralla löytyi. Pihkasilmä kaarnakorvalla Pohjolan omintakainen tyyli jatkaa muodostumistaan vaikka hänen idolinsa Frank Zappan vaikutus yhä erittäin vahvana useassa kappaleessa kuuluukin.
Pihkasilmä kaarnakorvan täysin instrumentaalinen, vauhdikas ja usein suht monimutkainen musiikki kuulostaa koko ajan kovin ystävälliseltä ja helposti lähestyttävältä. Pohjolan musiikissa oli jo tällä levyllä myös jotain kovin suomalaisen kuuloista…
92. Jethro Tull: Bursting Out (1978)
Äänien keskiarvo: 4.283 / 5
Bursting Out on Jethro Tullin ensimmäinen livealbumi.
Siinä missä suurin osa Jethro Tullin aikalaisista ja vertaisryhmään kuuluvista bändeistä oli julkaissut ensimmäiset livelevynsä jo vuosia aikaisemmin vuonna 1968 perustettu Jethro Tull ylsi peräti kymmenen vuoden ikään ennen tätä ensimmäistä konserttijulkaisuaan. En tiedä syytä tähän, ehkä yhtyeen nokkamies Ian Andersonilla yksinkertaisesti vain oli liian kiire säveltää uutta musiikkia miettiäkseen livelevytyksiä.
Hyvä kuitenkin että julkaisu tapahtui viimeistään tässä vaiheessa sillä Bursting Out taltioi Jethro Tullin parhaimman kokoonpanon hyvässä iskussa hieman ennen kuin se kohtasi loppunsa. Yhtyeessä soitti tässä vaiheessa Andersonin lisäksi lähes alusta alkaen mukana ollut kitaristi Martin Barre, basisti John Glascock, rumpali Barriemore Barlow sekä kosketinsoittajat John Evan ja David Palmer.
91. Genesis: A Trick of the Tail (1978)
Äänien keskiarvo: 4.286 / 5
A Trick Of The Tail on Genesiksen seitsemäs studioalbumi ja ensimmäinen ilman Peter Gabrielia.
Vokalisti Peter Gabrielin jätettyä Genesiksen kesällä 1975 englantilainen musiikkilehdistö povasi yhtyeelle tuhoa. Journalistit eivät uskoneet että yhtye pärjäisi ilman karismaattista keulahahmoaan. Jäljelle jäänyt nelikko Tony Banks, Mike Rutherford, Phil Collins ja Steve Hackett oli hieman huolissaan hekin, mutta sisäpiiriläisinä he ymmärsivät jotain mitä musiikkilehdistö tai edes monet heidän faneistaan eivät olleet sisäistäneet: Genesis ei koskaan ollut vain taustayhtye visionääriselle Gabrielille.
Päin vastoin. Genesis toimi varsin demokraattisesti ja vaikka Gabrielilla toki oli merkittävä rooli yhtenä Genesis-musiikin säveltäjänä ja sanoittajana niin myös Rutherfordin ja Banksin panos oli ollut tärkeä alusta alkaen. Itseasiassa kun kunniaa Genesis-sävellyksistä jaetaan luultavasti kaikista merkittävintä työtä oli tehnyt juuri Tony Banks…
90. Caravan: In the Land of Gray and Pink (1971)
Äänien keskiarvo: 4.289 / 5
Kolmannella studiolevyllään In The Land Of Grey And Pink Caravan jätti lopullisesti hyvästit ensimmäisten albumien huuruisille psykedeelisille tunnelmille. Myös jazz/jazz-rock henkeä on aiempaa vähemmän. Yhtye suuntasi Grey And Pinkillä enemmän sinfonisen progen ja toisaalta myös jopa popin suuntaan. Kyse ei ollut pelkästään tietoisesta suunnan vaihdoksesta vaan myös siitä että kitaristi/vokalisti Pye Hastingsin takki biisintekijänä oli tuohon aikaan tyhjä. Siinä missä hän oli ollut vastuussa suurimmasta osasta kahden ensimmäisen levyn kappaleita dominoi In The Land Of Grey And Pinkiä basisti/vokalisti Richard Sinclair ja hänen serkkunsa kosketinsoittaja Dave Sinclair.
Tuottaja David Hitchcock toi myös soundiin ihan uutta napakkuutta. Hienostuneempaa soundia selittää osaltaan luultavasti myös se että levy oli yksi ensimmäisiä tuotantoja George Martinin vastikään perustetulla Air -studiolla joka oli tuolloin Lontoon studioiden kermaa..
89. David Bowie: Low (1977)
Äänien keskiarvo: 4.293 / 5
Low on David Bowien 11. studioalbumi.
Low on tuottaja Tony Viscontin ja yleisvisionääri Brian Enon kanssa tehdyn ”Berliini”-trilogian ensimmäinen osa.
Bowien Station To Stationilla (1976) alkaneet flirttailut krautrockin suuntaan puhkesivat Low’lla täyteen kukkaansa. Bowie oli erittäin innostunut krautrock-yhtyeistä kuten Can, Kraftwerk, Cluster, Faust ja Neu! Tietynlaisen motoristisen mekaanisuuden ohella Low jopa tuntuu lainaavan rakenteensa viimeksi mainitun yhtyeen levystä Neu! ’75 (1975). Tuolla levyllä Neu! jakoi musiikkinsa melodisempaan ja konventionaalisempaan a-puoliskoon ja kokeellisempaan b-puoleen. Bowien Low seuraa selkeästi tätä jaottelua…
88. Gong: Shamal (1976)
Äänien keskiarvo: 4.300 / 5
Shamal on vuonna 1967 perustetun Gongin kuudes studioalbumi.
Gongin edellinen levy You (1974) oli huikea onnistuminen, mutta itse bändi oli levyn ilmestymisen jälkeen sekasorron tilassa. Yhtyeen jäsenien välillä oli niin filosofisia (joista osa laittomiin päihteisiin liittyviä) kuin musiikillisiakin ristiriitoja jotka johtivat lopulta pienen nyrkkitappelun kautta kosketinsoittaja Tim Blaken erottamiseen. Hieman myöhemmin itseään etsivä beat-mystikko Daevid Allen, joka oli paitsi tietenkin perustanut koko yhtyeen niin ollut myös sen päävisionaari, jätti myös Gongin. Hieman tämän jälkeen vokalisti Gilly Smith korvattiin Hillagen tyttöystävällä Miguette Giraudylla joka oli jo käväissyt yhtyeessä pienessä roolissa You-levyllä.
Kitaristi Steve Hillage oli ilmeisin ehdokas Allenin manttelinperijäksi ja aluksi vaikutti siltä että hän jopa olisi kiinnostunut ottamaan oppi-isänsä paikan Gongin päällikkönä…
87. Emerson Lake & Palmer: Tarkus (1971)
Äänien keskiarvo: 4.301 / 5
Tarkus on Emerson Lake & Palmerin toinen studioalbumi. ELP sai lentävän lähdön ensimmäisellä levyllään joka oli suuri menestys. Niinpä bändi suuntasi uudelleen studioon levy-yhtiön vahvasta suosituksesta vain puoli vuotta debyyttilevyn julkaisun jälkeen.
Advision studiolla äänittäjä Eddie Offordin kera äänitetty Tarkus koostuu legendaarisesta lähes 21 minuuttia kestävästä nimieepoksesta ja kuudesta lyhyestä kappaleesta joista pisinkin on kestoltaan vain neljä minuuttinen.
Suht yleinen konsensus levystä on että nimikappale on erinomainen ja toisen puoliskon kattavat lyhyet kappaleet eivät niinkään. ”Tarkus” kyllä hallitsee levyä suvereenisti, mutta pääosin b-puolen kappaleet ovat myös laadukasta työtä ja aivan turhan aliarvostettuja…
86. Kansas: Two For The Show (1978)
Äänien keskiarvo: 4.304 / 5
Two For The Show on vuonna 1973 perustetun Kansasin ensimmäinen livealbumi.
Amerikkalainen progea ja hard-rockia sekoittele Kansas oli julkaissut 1978 vuoteen mennessä viisi studioalbumia. Näistä etenkin kaksi viimeisintä Leftoverture (1976) ja Point Of Know Return (1977) olivat olleet valtavia menestyksiä (molemmat myivät tripla-platinaa Jenkeissä) joten oli selvää että yhtyeen ensimmäinen konserttitaltiointi julkaistiin suurille bändeille standardiksi muodostuneena tupla-vinyylinä.
Two For The Show on erittäin vahva läpileikkaus yhtyeen vuosista 1974-77. Etenkin tämä pitää paikkaansa kun tarkastellaan vuonna 2008 julkaistua laajennettua CD-painosta joka lisäsi yli tunnin musiikkia samoilta kiertueilta joiden materiaalista alkuperäinen Two For The Show koostettiin…
85. Terje Rypdal: Odyssey (1976)
Äänien keskiarvo: 4.310 / 5
Odyssey on norjalaisen kitaristi Terje Rypdalin viides albumi bändin johtajana.
Terje Rypdal tuntuu jossain määrin arkkityyppinä ECM:n eetokselle. Niin täydellisesti hänessä yhdistyy tuon levy-yhtiön albumeiden tapa yhdistellä jazzia, taidemusiikkia ja rockia. Kaikkien ECM-artistien musiikissa ei tietenkää kuulu nuo kaikki ainekset, mutta Rypdalin parhaissa levyissä kyllä. Ja tämä vuoden 1975 tupla-albumi Odyssey kuuluu ehdottomasti Rypdalin hienompien saavutusten joukkoon.
Rypdalilla on Odysseylla kokoonpanona kvintetti jossa hänen oman sähkökitaransa ja sopraanosaksofoninsa ohella soi Torbjørn Sunden pasuuna, Brynjulf Blixin urut, Sveinung Hovensjøn basso sekä Svein Christiansenin rummut.
84. David Sylvian: Gone To Earth (1976)
Äänien keskiarvo: 4.315 / 5
Gone To Earth on David Sylvianin kolmas sooloalbumi.
David Sylvian irtaantui vuonna 1984 ensimmäisellä soololevyllään Brilliant Trees onnistuneesti aiemman yhtyeensä Japanin popista johon hän ei enää uskonut. Pop ei toki jäänyt Brilliant Treesillä kokonaan sivuun, mutta se sekoittui omalaatuisella tavalla ECM-henkiseen jazziin ja lopputuloksena oli aivan uudenlainen artrock-hybridi.
Hyvän vastaanoton saaneen debyyttinsä jälkeen Sylvian julkaisi ambient-henkistä instrumentaalimusiikkia sisältävän EP:n Words With The Shaman yhdessä Jon Hassellin, Holger Czukay (Can)ja muutaman muun muusikon kanssa jotka olivat olleet mukana jo Brilliant Treesillä…
83. Rush: Signals (1982)
Äänien keskiarvo: 4.317 / 5
Signals on Rushin yhdeksäs studioalbumi.
Rushin edellinen levy Moving Pictures oli menestynyt reippaasti paremmin kuin yksikään kanadalaistrion edellisistä levyistä ja oli nostanut yhtyeen aivan uudelle suosion tasolle. Moving Pictures oli muuttanut yhtyeen tyyliä aiempaa virtaviivaisemmaksi ja tyyli oli muuttunut aiemmasta hard rockin sävyttämästä progesta popimpaan ja radioystävällisempään suuntaan. Signals jatkaa yhä syvemmälle Moving Picturesin viitoittaman progepopin tiellä. Kappaleet ovat aavistusta suoraviivaisempia ja yksinkertaisempia kuin edeltäjällään, mutta ero ei ole radikaali. ”Camera Eyen” kaltaista pitkää biisiä ei mukana enää ole vaan kaikki kappaleet pysyvät 4-6 minuuttisen hillityn aika-akselin sisällä. Ja hyvä niin. Levyn kompakteissa biiseissä ei ole lainkaan tyhjäkäyntiä…
82. Area: Crac! (1975)
Äänien keskiarvo: 4.317 / 5
Crac! on italialaisen 1972 perustetun Arean kolmas studioalbumi.
Area jatkaa pitkälti samoilla linjoilla Crac!:illa kuin sitä edeltäneellä mestarillisella Arbeit macht freilla (1974). Eli tarjolla on jälleen on hengästyttävän energinen, hetkittäin tunnelmaltaan suorastaan maaninen, sekoitus jazz-rockia, avantgardea ja progressiivista rockia.
Edellisellä levyllä kuultuja pohjois-afrikkalaisia etnisiä sävyjä tarjoillaan tällä kertaa hieman vähemmän. Demetrio Stratosin virtuoosimaiset tarzan-vokaalit sen sijaan dominoivat entistä enemmän. Stratosin vokaaliakrobatiat kuulostavat paikoittain suorastaan yli-inhimillisiltä. Ja jonkinlainen poikkeusyksilö hän kai olikin fysiikaltaan. Ja kun fysiikka yhdistetään vielä erittäin vakavaan haluun opiskella ihmisäänen käyttöä ja rajoja ei ihmekään että lopputulokset olivat vakuuttavaa kuultavaa…
81. Roxy Music: For Your Pleasure (1973)
Äänien keskiarvo: 4.327 / 5
For Your Pleasure on vuonna 1971 perustetun Roxy Musicin toinen studiolevy.
Aloitteleva laulaja/lauluntekijä Bryan Ferry pyrki King Crimsoniin Greg Laken korvaajaksi 70-luvun alussa. Crimson-pestiä ei herunut mutta Robert Fripp suositteli Ferrya kuitenkin managerifirma EG:lle lupaavana kykynä. Vuona 1971 Ferry aloitti oman yhtyeen kokoamisen lehti-ilmoituksen avulla johon vastasi klassisesti koulutettu puhallinsoittaja Andy Mackay ja hänen ystävänsä kosketinsoittaja/epämusiikko Brian Eno. Kitaristiksi Ferry tahtoi ehdottomasti The Nicesta tutun David O’Listin ja onnekkaan(?) sattuman kautta O’List liittyikin yhtyeeseen. Yhteistyöstä ei lopulta kuitenkaan tullut oikein mitään O’Listin valtavan egon ja päihdeongelmien takia. Ferry korvasi epäluotettavan supertähden toisella proge-rokkarilla Phil Manzaneralla joka oli pyörinyt yhtyeen liepeillä jo jonkin aikaa. Rumpaliksi pestattiin työväenluokka-taustainen Paul Thompson joka oli poikkeus muuten taidekoulumaailmasta ponnistaneesta Roxy Musicin väestä. Basistin virka bändissä on ollut aina tuulinen ja debyytillä soitti sekä Graham “itkupilli” Simpson että Rik Kenton…
80. Mike Oldfield: Ommadawn (1975)
Äänien keskiarvo: 4.328 / 5
Ommadawn on Mike Oldfieldin kolmas studioalbumi.
Oldfieldin jättimäistä yllätysmenestystä Tubular Bellsiä seurannut Hergest Ridge oli ollut haastava levy tehdä. Oldfield oli lähtenyt tekemään levyä hieman vastahakoisesti levy-yhtiönsä painostamana ja vaikka lopputulos oli ollut hieno sai levy Tubular Bellsiin verrattuna ristiriitaisen vastaanoton. Herkän Oldieldin mielestä vastaanotto ei tosin ollut ristiriitainen vaan pelkästään tuomitseva. Tämä järkytti häntä suuresti ja vaikka Hergest Ridge on monella tapaa Tubular Bellsiä parempi albumi niin negatiivinen kriittinen palaute horjutti Oldfieldin itseluottamusta siinä määrin että hän itsekin alkoi kyseenalaistamaan levyn ansioita ja ylipäätänsä omia taitojaan. Jonkin aikaa… mutta Ommadawnia hän lähti tekemään intoa puhkuen. Ja tällä kertaa hän halusi tehdä kaiken itse tuottaa, äänittää ja tietenkin soittaa kaikki instrumentit. Ja kaikki tämä omassa studiossa joka Oldfieldille asennettiin hänen taloonsa Herefordshiressa. Kotinsa kellaristudiossa hän pakersi yksinään Ommadawnin parissa melkein vuoden ajan välillä kutsuen mukaan vierailijoita levylle soittamaan…
79. Hatfield And The North: s/t (1974)
Äänien keskiarvo: 4.329 / 5
Hatfield And The North on samannimisen yhtyeen ensimmäinen studiolevy.
Hatfield And The Northin perusti vuonna 1972 kitaristi Phil Miller ja rumpali Pip Pyle. Bändi koki alkuaikoina useita kokoonpanomuutoksia ja yhtyeen riveissä soitti mm. David Sinclair, Steve Miller, Alan Gowen ja Roy Babbington. Hieman ennen tämän esikoislevyn äänittämistä kokoonpanoksi vakiintui kuitenkin Miller, Pyle ja uusina miehinä basisti Richard Sinclair ja kosketinsoittaja Dave Stewart.
Soittajien suht nuoresta iästä huolimatta lopulta kokoon saadulla nelikolla oli jo huomattava määrä kokemusta. Phil Miller oli soittanut mm. jazz-rock -bändi Deliveryssä sekä Robert Wyattin johtamassa Matching Molessa. Pip Pyle taasen oli soittanut kahdella Gongin levyllä. Basisti Richard Sinclair oli ehkäpä porukan menestynein jäsen Caravanin perustajajäsenenä sillä hänellä oli ansioluettolossaan oli suht mukavasti kaupauksi käynyt albumi In The Land Of Grey And Pink (1971)…
78. Camel: Moonmadness (1976)
Äänien keskiarvo: 4.33 / 5
Moonmadness on vuonna 1971 perustetun Camelin neljäs studioalbumi.
Camel, tuo sympaattinen brittiprogen b-sarjalainen, onnistui melkein hyppäämään Yesin ja ELP:n kaltaisten supertähtien kelkkaan vuoden 1975 The Snow Goose levyllään joka menestyi yli odotusten. The Snow Goose oli täysin instrumentaalinen ja pienellä sinfoniaorkesterilla kuorrutettu albumi, mutta neljännellä levyllään Camel palaa takaisin tavanomaisemman progerockin pariin vokaaleiden kera.
Leppoisan ja seesteisen The Snow Goosen jälkeen Moonmadness on selvästi rokkaavimpi ja energisempi levy muistuttaen hieman yhtyeen toista albumia Miragea. Moonmadness on ikään kuin päivitetty ja hieman siloiteltu versio rouheasti soineesta Miragesta. Moonmadness on myös yhtyeen viimeinen levy jolla soittaa koko alkuperäinen kamelikvartetti eli Andrew Latimer (kitara, huilu, vokaalit), Peter Bardens (koskettimet, vokaalit), Doug Ferguson (basso, vokaalit) ja Andy Ward (rummut)…
77. David Bowie: Aladdin Sane (1973)
Äänien keskiarvo: 4.342 / 5
Levytystä tehdessä manageri, Tony Defries, saattoi toisinaan piipahtaa paikan päällä. Hän hiiviskeli turkiksiin puettuna hiljaa kuin kissa studion seiniä pitkin eikä milloinkaan kommentoinut musiikkia, sillä vaikka hän ymmärsi sen välttämättömyyden, sen sisältöön puuttuminen kiinnosti häntä kuvioissa kaikkein vähiten. Hän oli näet kompromissittoman lojaali mille tahansa idealle joka tuottaisi hänelle itselleen mahdollisimman paljon fyffeä.
Kuten kaikki suuret visiot, hänen suunnitelmansa oli selväpiirteinen ja yksinkertainen. Nyt kun David Bowie oli Number One UK:ssa, hänen tulisi olla sitä myös USA:ssa ja toisella suurella markkina-alueella, Japanissa. Näihin pyrittiin useilla kiertueilla koti- ja ulkomailla UK:n kiertue oli käynnistynyt oitis albumin purkittamisen jälkeen (tammi 1972), ja päättynyt syyskuussa. Se oli päässyt hyvään vauhtiin jo heinäkuussa, jolloin Top Of The Pops-esiintyminen vahvisti Ziggyn menestyksen. Defries oli hyvä valikoimaan ja puffaamaan tiettyjä näyttäviä aspekteja Ziggyn showsta. Jos jokin temppu toimi, se lavastettiin uudelleen ja uudelleen. Hän koulutti Bowieta supertähteyteen palkkaamalla henkilökohtaisia assistentteja, henkilökohtaisia valokuvaajia, henkivartiojoita, PR-ihmisiä jne, kaikenlaista mikä korosti Bowien asemaa VIP-tason henkilönä…
76. Emerson Lake & Palmer: Trilogy (1972)
Äänien keskiarvo: 4.343 / 5
Trilogy on Emerson, Lake & Palmerin kolmas studioalbumi ja seurasi edellisenä vuonna ilmestynyttä, vain uutta materiaalia (osittain perustuen Modest Mussorgskyn sävellyksiin) sisältänyttä, livelevyä Pictures At An Exhibitionia. ELP:n ura oli ollut tähän asti yhtä voittokulkua niin taiteellisesti kuin kaupallisesti eikä Trilogy aiheuttanut notkahdusta yhtyeen nousukiidossa.
Trilogy on edeltäjiään hieman seesteisempi ja romanttisempi (viittaan tässä lähinnä klassisen musiikin aikakauteen) albumi. Levy ei sisällä aivan yhtä korkeita huippuja kuin edelliset albumit, mutta toisaalta kaikessa tasapainoisuudessaan Trilogy välttää myös todelliset notkahdukset joihin yhtye aiemmin hetkittäin oli sortunut.
Lähes kaikki Trilogyn musiikki on Keith Emersonin säveltämää. Poikkeuksena kolmikon yhdessä säveltämä ”Living Sin”, Greg Laken ”From The Beginning” ja tulkinta Aaron Coplandin sävellyksestä ”Hoedown”…
75. Yes: Relayer (1972)
Äänien keskiarvo: 4.343 / 5
Relayer on vuonna 1969 perustetun Yesin seitsemäs studiolevy.
Massiivisen tupla-albumi Tales From Topographic Oceansin (1973) jälkeen Yes palaa Relayerilla Close To The Edgeltä (1972) tuttuun formaattiin. Eli vinyylin ensimmäisen puoliskon täyttää 22 minuuttinen eepos ja toisen puoliskon kaksi noin kymmenen minuuttista kappaletta.
Yes päätti äänittää levyn basisti Chris Squiren kartanomaisen kodin autotalliin rakennetussa kotistudiossa vanhan tutun tuottaja Eddie Offordin avustukselle. Ennen äänitysten alkamista yhtyeen piti kuitenkin ratkaista yksi pieni pulma: bändin kosketinsoitinvelho Rick Wakeman oli loikannut Topographic Oceansin jälkeen Yesistä koska oli toisaalta tyytymätön bändin musiikilliseen linjaan ja toisaalta hyvin startannut soolourakin houkutteli. Mistä siis uusi ja riittävän lahjakas kosketinsoittaja Wakemania paikkaamaan…
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää luettavaa
Lue lisää arvosteluja täällä
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti