Vuosi 1973 oli progressiiviselle rockille eräänlainen lakipiste. Lukuisat progebändit uudistivat rohkeasti omia tyylejään ja loivat uraauurtavia taiteellisia voittoja minkä lisäksi osa näistä levyistä oli myös valtavia kaupallisia menestyksiä. The Dark Side Of The Moonin, Tubular Bellsin, Brain Salad Surgeryn, The Six Wives of Henry VIII:n ja Tales From Topographic Oceansin kaltaiset levyt myivät miljoonia haastavuudestaan huolimatta ja veivät progressiivisen rockin hetkeksi tasaveroiseksi jäseneksi muiden genrejen kanssa populaarimusiikin piiriin. Marginaalisemmalla puolella Magman, Arean ja Henry Cown kaltaiset bändit loivat pohjaa omilla tahoillaan progressiivisen rockin omalaatuisille ala-genreille.
Progen ohella 1973 oli toki rikas musiikkivuosi muutenkin. Myös jazzin ja rockin osalta elettiin luovaa aikaa. Omilla listoillani tämä näkyy art rockin osalta mm. Lou Reedin ja Roxy Musicin hienojen levyjen myötä. Jazzin puolelta listoilleni nousi mm. Return To Forever, Rahsaan Roland Kirk, Herbie Hancock ja Eero Koivistoinen. Jazzin ja jazz-rockin puolella selvä suuntaus oli siirtyminen astetta funkimpaan suuntaan.
Brittiläiset yhtyeet hallitsevat listojani mutta mukavasti mukana on myös monia bändejä manner-Euroopasta. Erityisesti Italia oli kovassa nousussa proge-maana, mutta mukaan on yltänyt levyjä myös Hollanista, Ranskasta, Saksasta ja jopa piskuisesta Suomesta. USA:ta edustaa jo edellä mainittujen jazz-suuruksien ja Lou Reedin lisäksi Stevie Wonder joka teki uransa hienoimman levyn juuri vuonna 1973.
Top kympin järjestyksen laatiminen oli vaikeampaa kuin kertaakaan aiemmin Vuosi vuodelta -sarjassa. Tarjolla oli käsittämätön määrä tasaväkisiä, mutta eri tavoin loisteliaita levyjä. Valinnan varaakin löytyi mukavasti sillä pelkästään omassa levyhyllyssäni on yli 60 vuonna 1973 julkaistua levyä. 73 on myös ensimmäinen vuosi sarjassa kun jokainen top kympin levy ansaitsi arvosanaksi täydet viisi tähteä.
Vuonna 1973 suurimmatkin bändin uskalsivat mennä taiteessaan pidemmälle ja pidemmälle riskejä kaihtamatta. Mikään idea ei ollut liian outo tai monimutkainen toteutettavaksi. Mielenkiintoista nähdä tuleeko mikään tulevista vuosista vetämään vertoja vuoden 1973 maagisuudelle.
Parhaat levyt vuonna 1973:
- Yes: Tales From Topographic Oceans (UK) *****
- King Crimson: Larks’ Tongues in Aspic (UK) *****
- Henry Cow: Leg End (UK) *****
- Magma: Mekanïk Destruktïw Kommandöh (FR) *****
- Mike Oldfield: Tubular Bells (UK) *****
- Emerson, Lake & Palmer: Brain Salad Surgery (UK) *****
- Pink Floyd: The Dark Side of the Moon (UK) *****
- Herbie Hancock: Sextant (US) *****
- Area: Arbeit macht frei (IT) *****
- Can: Future Days (DE) *****
1. Yes: Tales From Topographic Oceans
Tales From Topographic Oceans on Yesin kuudes studioalbumi.
Vuonna 1972 ilmestyneellä Close To The Edgella Yes oli kiivennyt progressiiviisen rockin korkeimmalle huipulle, mutta se ei sankareillemme tietenkään riittänyt. Jon Andersonin ja Steve Howen ambitio-tasot ylsivät vieläkin korkeammalle ja kaksikko johdatti osittain hieman vastentahtoisen muun yhtyeen kohti jopa Close To The Edgea eeppisempää musiikkia. Close To The Edgelle oli yksi koko albumin puoliskon mittainen kappale. Tales From The Topographic tulisi sisältämään neljä vastaavan mittaista teosta (Steve Howe intoili Jon Andersonille ”Tehdään neljä Close To The Edgeä!”). Topographic Oceans julkaistiin siis tuplavinyylinä jossa jokaisella levynpuoliskolla oli vain yksi kappale…
*****
2. King Crimson: Larks’ Tongues in Aspic
Larks’ Tongues in Aspic on King Crimsonin viides studiolevy ja uuden aikakauden alku yhtyeelle.
Hienon Islands -levyn (1971) jälkeen Robert Frippille kävi selväksi että hänen tavoitteensa poikkesivat ympärilleen kokoaman yhtyeen kanssa. Siinä missä Fripp halusi hyvin vakavamielisesti kehittää yhtyeen musiikkia yhä haastavampaan suuntaan oli muu bändi enemmän kiinnostunut hauskanpidosta ja bluesahtavista jamitteluista. Frippin ratkaisu ongelmaan oli kenkäistä muu porukkaa bändistä ja aloittaa alusta uudella miehistöllä.
Fripp saikin kasattua uudeksi kokoonpanoksi todellisen dreamteamin. Yesistä rumpuihin loikkasi nuori virtuoosi Bill Bruford ja hänen aisaparikseen basisti/laulajaksi Frippin nuoruuden ystävä ja mm. Familyssa soittanut John Wetton. Lisäksi bändin täydensi freejazz-kuvioista mukaan napattu rumpali/perkussionisti Jamie Muir ja vielä suht kokematon viulisti David Cross. Larks’ Tongues in Aspic on siis ensimmäinen ns. Wetton/Bruford-trilogian levy…
Lue koko arvostelu täältä >Levyarvio: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)
*****
3. Henry Cow: Leg End
Leg End Henry Cow’n ensimmäinen studioalbumi. Levystä on käytetty välillä myös nimitystä Legend ja The Henry Cow Legend, mutta ainakin Henry Cown jäsenten käytössä Leg End tuntuu vakiintuneen viralliseksi nimeksi joten käytän kirjoituksessani sitä.
Henry Cown perusti vuonna 1969 kaksi Cambridgen yliopiston opiskelijaa kitaristi Fred Frith ja kosketinsoittaja Tim Hodgkinson. Alkuvuosina vielä vahvasti bluesiin kallellaan olleen bändin kokoonpano eli tiuhaan tahtiin mutta monien käänteiden jälkeen yhtyeeseen liittyi basisti John Greaves ja rumpali Chris Cutler joista muodostui yhtyeen ydinkvartetti. Vuonna 1972 yhtye laajeni kvintetiksi puhallinsoittaja Geoff Leighin liityessä bändiin. Ensimmäisen levyn kokoonpano oli lopultakin kasassa…
*****
4. Magma: Mekanïk Destruktïw Kommandöh
Mekanïk Destruktïw Kommandöh on vuonna 1969 perustetun Magman kolmas studiolevy.
MDK on albumi jolla Magma lopullisesti löysi oman tyylinsä. Magman kaksi ensimmäistä albumia olivat kyllä omalaatuisia julkaisuja nekin, mutta hieman kauempaa katsoen mahdollista kuitenkin määritellä ”vain” jazz-rockiksi. MDK:ta sen sijaan on mahdotonta sovittaa tuohon tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan aiemmin olemassa olleeseen lokeroon. MDK-levyllä eksentrinen visionääri, rumpali Christian Vander, joka sävelsi ensimmäistä kertaa kaiken musiikin yksinään, loi yhtyeensä kera aivan uuden tyylilajin. Myöhemmin tämä tyylisuuntaus sai jopa oman nimen ja tällä zeuhl-musiikilla (zeuhl = taivaallinen musiikki) on lukuisia soihdunkantajia ympäri maailmaa Suomi mukaan lukien…
*****
5. Mike Oldfield: Tubular Bells
Tubular Bells on multi-instrumentalisti Mike Oldfieldin ensimmäinen sooloalbumi.
Vain 19 vuotiaan yhden miehen orkesterin Mike Oldfieldin kahdesta pitkästä instumentaalikappaleesta koostuva Tubular Bells on paitsi yksi kaikkien aikojen hienoimmista debyyttilevyistä niin myös yksi progressiivisen rockin suurimmista menestystarinoista.
Oldfiedlin ura musiikkiammattilaisena sai alkunsa hänen ollessa vasta 15-vuotias. Yhdessä viisi vuotta vanhemman siskonsa Sally Oldfieldin kera vuonna 1968 The Sallyangie nimen alla julkaistu Children Of The Sun folk-levy ei ole laadultaan kovin kummoinen, mutta nuoren Oldfieldin Bert Jansch – ja John Renbourn -vaikutteinen akustinen kitarointi oli kuitenkin jo lupaavaa…
*****
6. Emerson, Lake & Palmer: Brain Salad Surgery
Brain Salad Surgery on vuonna 1970 perustetun Emerson Lake & Palmerin neljäs studioalbumi.
Trilogy-kiertueen jälkeen ELP oli voimiensa tunnossa ja kolmikolla oli ns. pinkat kunnossa. Bändi perusti oman levy-yhtiön nimeltä Manticore (joka julkaisi mm. italialaisten progebändien levyjä) ja osti vanhan elokuvateatterin josta muokkasi itselleen harjoitustilan. Samassa paikassa treenasi myös Yes vuokralaisena Tales From Topographic Oceans -sessioitaan varten samana vuonna…
*****
7. Pink Floyd: The Dark Side of the Moon
The Dark Side Of The Moon on Pink Floydin kahdeksas studioalbumi.
Syd Barrettin lähtö bändistä vuonna 1968 ajoi Pink Floydin hieman tuuliajolle useammaksi vuodeksi. Aikakausi Barrettin jälkeen on yhtyeen kokeellisin ja jätti jälkeensä paljon erinomaista musiikkia, muttei yhtään täysin koherenttia albumikokonaisuuttai. Dark Side Of The Moonilla basisti Roger Waters ottaa yhtyeen aiempaa tiukemmin otteeseensa ja käynnistää Pink Floydin taiteellisesti ja kaupallisesti vahvimman aikakauden…
*****
8. Herbie Hancock: Sextant
Sextant on Miles Davisin yhtyeessä vuosina 1963-68 (ja satunnaisemmin sen jälkeenkin) soittaneen kosketinsoittaja Herbie Hancockin (s.1940) 12. studioalbumi.
Sextant on viimeinen levy jonka hän teki vuonna 1971 aloittaneen Mwandishi -bändinsä kanssa. Edelliset Mwandishi -albumit olivat jo flirttaileet syntetisaattorien kanssa, mutta Sextantilla Hancock yhtyeineen hyppää täysillä elektronisen musiikin pariin. Lopputuloksena on Hancockin kokeellisin albumi ja täydellinen yhdistelmä jazzia ja elektronista musiikkia.
Hancock soittaa yhdessä Patrick Gleesonin (joka esitteli syntetisaattorit Hancockille ja opetti käyttämään niitä) kanssa kattavaa valikoimaa erilaisia syntetisaattoreita ja he loihtivat esiin niistä todella vaikuttavia soundeja. Albumi on täynnä kiehtovia pulputuksia ja surinoita ja hienointa on että kaikkia oudoimpiakin ääniä käytetään aina palvelemaan itse musiikkia eivätkä ne tunnu irrallisilta tai itsetarkoitukselliselta kikkailulta. Ketkään muut jazz-muusikot eivät olleet pystyneet syntetisaattorien saralla vastaavaan aiemmin enkä ole yhtään varma että onko sittemminkään. Touhu ei kuitenkaan mene missään vaiheessa liian tangerinedreamiksi tai kraftwerkiksi sillä kyseessä on kuitenkin funkahtava jazz-levy ja luovien kosketinsoitinsoundien lisäksi levyllä kuullaan virtuoosimaisia yksilösuorituksia koko bändiltä. Koskettimien lisäksi Sextantilla soi tehokkaasti kattava määrä erilaisia puhallinsoittimia joita soittaa peräti kolme eri muusikkoa. Yhteensä bändissä on kahdeksan jäsentä. Juuri tästä futurististen synteettisten soundien ja perinteisten sointivärien yhdistelmästä syntyykin Sextantin maaginen ainutlaatuisuus. En tiedä toista aivan vastaavaa albumia.
Levy sisältää vain kolme pitkää (9-19 minuuttista) kappaletta joista 9 minuuttinen avausraita mystisillä piipahduksilla ja pörinöillä alkava ”Rain Dance” on oma suosikkini. Nimensä mukaisesti kappale loihtii esiin kuvan tanssivista sadepisaroista.
Sextant on kiehtova yhdistelmä elektronista avantgardea, jazzia ja afrofunkkia. Vuosi 1973 oli hyvä Herbie Hancockille. Sextantin taiteellisen voiton perään hän onnistui vielä samana vuonna seitsemää kuukautta myöhemmin lyömään kunnolla rahoiksi funk-eepokselleen Head Hunters.
Parhaat biisit: ”Rain Dance”, ”Hornets”
*****
9. Area: Arbeit macht frei
Arbeit macht frei on Milanossa vuonna 1972 perustetun Arean debyyttilevy.
Koko kuusihenkinen bändi (bassossa PFM:stä paremmin tunnettu Patrick Djivas) soittaa erittäin taitavasti, mutta tarzanmaisella intensiteetillä kailottava egyptissä syntyneen ja kasvaneen Demetrio Stratos on levyn ehdoton tähti. Ja vaikka hän välillä kirjaimellisesti kailottaa kuin viidakon kuningas niin se ei tarkoita että hänen suorituksessaan olisi mitään hallitsematonta. Päin vastoin Stratos on virtuoosimainen laulaja jonka äänenkäyttö on värikästä, omaperäistä ja äärimmäisen taitavaa. Vain 34 vuotiaana kuollut Stratos pystyi mm. tuottamaan useamman äänen kerrallaan. Stratosin omalaatuisista kyvyistä tuottaa ääntä on tehty jopa tutkimuksia yliopistotasolla.
Levy alkaa naisen intohimoisesti arabiaksi lausumalla runolla jonka viesti on jäänyt minulle valitettavasti arvoitukseksi, mutta jotain kovin lumoavaa tuossa puhutussa introssa on. Tämän jälkeen Demetrio Stratosin maaginen lauluääni tulee mukaan ja pohjois-afrikkalaisen kuuloisesti soiva saksofoni tuuttaa ilmoille nopean monimutkaisen riffin. ”Luglio, agosto, settembre (Nero)” on upea alku upealle levylle. Railakkaalla temmolla läpi vedetty kappale on hyvä esimerkki levyn tyylistä muutenkin. Kappaleessa vuorottelee tiukasti soitetut virtuoosimaiset jazz-rock -osuudet ja viehättävät atonaaliset friikahdukset.
Stratosin äänen ohella merkittävässä roolissa levyllä on myös Eddie Busnellon usein varsin väkivaltaisesti ja villisti soiva saksofoni joka tuo mieleen Soft Machinen puhallinsoittaja Elton Deanin. Soft Machine lienee tärkeä vaikuttaja Arealle myös yleisemmällä tasolla. Levyn jazz-rockiin selkeämmin kallellaan olevissa kappaleissa kuten ”240 chilometri da Smirne” olen kuulevinani myös Keith Tippettin bändin vaikutusta.
Vaikutteita on jazzn ohella myös avantgarden puolelta eikä musiikki ole valtavan kaukana Henry Cow’n saman vuoden levystä Leg End. Toki sillä erolla että toisin kuin lähes kokonaan instrumentaalisella Leg Endillä on Arealla ihmisääni on erittäin keskeisessä roolissa Demetrio Stratosin virtuoosimaisen ja paikoitellen äärimmäisyyksiin menevän vokaali-irroittelun ansiosta. Yhteistä Henry Cow’lle ja Arealla oli myös poliittinen suuntaus: molemmat olivat vahvasti kallellaan vasemmalle ja Arean Arbeit macht frei onkin ilmeisesti bändin jonkinlainen kommunistinen manifesti.
Arbeit macht frei on aivan huikean omaperäinen yhdistelmä avantprogea, jazzrockia ja pohjois-afrikkalaisia etnisiä makuja. Levy on kaikessa vimmaisuudessaan hengähdyttävä kuuntelukokemus, hetkittäin jopa melkein liian hengästyttävä. Arbeit macht frei on luultavasti Arean vahvin studiolevy tosin seuraavan vuoden Crac! antaa kovan vastuksen.
Parhaat biisit: ”Luglio, agosto, settembre (Nero)”, ”Arbeit macht frei”, ”240 chilometri da Smirne”
*****
10. Can: Future Days
Future Days on saksalalaisen Canin viides studioalbumi.
Future Days on mielestäni ehkäpä saksalaisen Canin paras levy. Rento ja vapautunut levy. Aiempia levyjä hetkittäin vaivannut hieman itsetarkoituksellinen kokeellisuus loistaa poissa olollaan. Bändin hypnoottinen ja tiukka groove sen sijaan on tallella ja on jälleen maagista kuultavaa.. Basisti Holger Czukay ja rumpali Jaki Liebezeit todistavat viimeistään tällä levyllä olevansa yksi kaikkien aikojen kovimmista rytmiryhmistä!
Future Day koostuu kolmesta pitkästä (8-20 min) kappaleesta ja yhdestä kompaktista kolmeminuuttisesta kappaleesta. Tuo lyhyt ”Moonshake” oli Canin tapa tehdä pieni myönnytys kaupallisten markkinoiden suuntaan. Ei niin että ”Moonshakessa” olisi mitään hävettävää. Se on kerrassaan hieno kolmen minuutin tiivistelmä Cani -soundista. Kappale julkaistiin myös sinkkuna, mutta ei käsittääkseni sen suuremmin listojenlaatijoita työllistänyt.
Hypnoottisesti ajelehtivassa nimikappaleessa on jotain kovin turvallista ja miellyttävää ilman että musiikki kuulostaisi jotenkin lässyltä tai särmättömältä. Sama fiilis koskee enemmän tai vähemmän myös koko albumia. Kontrastiksi levyltä löytyy toki myös intensiivisempää otettua josta vauhdikkaasti soiva ”Spray” on hyvä esimerkki.
Levyn päättää 20 minuuttinen ”Bel Air” joka alkaa ambientmaisesta muistuttaen hieman Robert Frippin ja Brian Enon (No Pussyfooting) -levyä, mutta kasvaa lopulta paljon suurellisemmaksi eikä ole lopulta enää kilometrien päässä sinfonisesta progressiivisesta rockista.
Yhtyeen omalaatuisen vokalistin Damo Suzukin rooli Future Daysilla on aiempaa pienempi. Levyn tyyliin sopien hän laulaa aiempaa lempeämmin ja usein hänet on haudattu miksauksessa aika syvälle muiden instrumenttien sekaan. Ratkaisu toimii kokonaisuuden kannalta hienosti, mutta toisaalta ainulaatuista Suzukia olisi ollut kuulla mukava kuulla myös hieman rujommassa moodissa. Future Days jäi Suzukin viimeiseksi levyksi Canin riveissä.
Future Days ei ehkä sisällä Canin yksittäisiä parhaita kappaleita, mutta kokonaisuutena se on yhtyeen vahvoin ja tasaisin albumikokonaisuus.
Parhaat biisit: “Future Days”, ”Spray”
*****
Katso vuoden 1973 parhaat levy sijoilla 11-20 täältä >
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa