Vuosi vuodelta extra: Parhaat levyt 1974 – Sijat 11-20

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1974 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-20. Vuoden kirkkain kärki julkistetaan seuraavien viikkojen aikana.

11. Hatfield and the North: s/t (UK) ****½
12. King Crimson: Starless and Bible Black (UK) ****½
13. Peter Hammill: The Silent Corner and the Empty Stage (UK) ****½
14. Can: Soon Over Babaluma (DE) ****½
15. Camel: Mirage (UK) ****½
16. Eberhard Weber: The Colours of Chloë (DE) ****½
17. Emerson, Lake & Palmer: Welcome Back My Friends to the Show That Never Ends (UK) ****½
18. Gentle Giant: The Power and the Glory (UK) ****
19. Tangerine Dream: Phaedra (DE) ****
20. Renaissance: Turn of the Cards (UK) ****

Vuoden 1974 parhaat levt sijoilla 21-36 löydät täältä >

11. Hatfield And The North: s/t

hatfieldHatfield And The North on samannimisen yhtyeen ensimmäinen studiolevy.

Hatfield And The Northin perusti vuonna 1972 kitaristi Phil Miller ja rumpali Pip Pyle. Bändi koki alkuaikoina useita kokoonpanomuutoksia ja yhtyeen riveissä soitti mm. David Sinclair, Steve Miller, Alan Gowen ja Roy Babbington. Hieman ennen tämän esikoislevyn äänittämistä kokoonpanoksi vakiintui kuitenkin Miller, Pyle ja uusina miehinä basisti Richard Sinclair ja kosketinsoittaja Dave Stewart.

Soittajien suht nuoresta iästä huolimatta lopulta kokoon saadulla nelikolla oli jo huomattava määrä kokemusta. Phil Miller oli soittanut mm. jazz-rock -bändi Deliveryssä sekä Robert Wyattin Matching Molessa. Pip Pyle taasen oli soittanut kahdella Gongin levyllä. Basisti Richard Sinclair oli ehkäpä porukan menestynein jäsen Caravanin perustajajäsenenä sillä hänellä oli ansioluettolossaan oli suht mukavasti kaupauksi käynyt albumi In The Land Of Grey And Pink (1971). Kosketinsoittaja Dave Stewart taasen saattoi olla instrumentalistina ja säveltäjänä koko taitavan porukan kehittynein ja hän oli tehnyt muutaman erittäin monimutkaista musiikkia sisältävän levyn Eggin jäsenenä sekä soittanut Steve Hillagen kanssa Urielissa ja Khanissa. Yhteistä nelikolle oli että he kaikki olivat toimineet ns. Canterbury-skeneen kuuluvissa yhtyeissä….

Lue koko arvostelu täältä >

****½

12. King Crimson: Starless and Bible Black

starless_and_bible_blackStarless and Bible Black on King Crimsonin kuudes studioalbumi ja toinen ns. Wetton/Bruford-trilogian levyistä.

King Crimson oli siirtynyt edellisvuoden Larks’ Tongues In Aspic levyllä uuteen aikakauteen. Uuden King Crimsonin musiikki oli aiempaa raskaampaa ja kulmikkaampaa. Melodiat olivat riitasointuisempia ja rytmit monimutkaisempia. Starless and Bible Black rakentaa edeltäjänsä päälle ollen vähintään yhtä korskean kirskuva ja uhmakas levy.

Yhtyeen kokoonpano pysyi muuten samana, mutta villi perkussionisti Jamie Muir oli jättänyt bändin uskonnollisen herätyksen jälkeen. Muir lähti  munkiksi buddhalaiseen luostariin ja jätti joksikin aikaa musiikin kokonaan taaakseen. Jäljelle jäi siis kitaristi/perustajajäsen Robert Fripp, basisti/laulaja John Wetton, viulisti/kosketinsoittaja David Cross ja rumpali Bill Bruford. Muirin villikorttimaista vaikutusta Crimsonin musiikkiin tulee hetkittäin hieman ikävä, mutta Bruford omaksui Muirin kokeilevasta tyylistä paljon elementtejä omaan soittoonsa ja paikkaa tilannetta kiitettävästi….

Lue koko arvostelu täältä >

****½

13. Peter Hammill: The Silent Corner and the Empty Stage

in_cameraThe Silent Corner and the Empty Stage Van Der Graaf Generatorin vokalistin Peter Hammillin kolmas sooloalbumi.

Kaksi Hammillin ensimmäistä soololevyä Fool’s Mate (1971) ja Chameleon in the Shadow of the Night (1973) sisälsivät yksittäisiä hienoja kappaleita, mutta eivät kokonaisuuksina olleet vielä täysin vakuuttavia. The Silent Corner and the Empty Stagen myötä tämä muuttui ja Hammillin sooloura otti todella tulta alleen. Jos ei kaupallisesti niin ainakin taiteellisesti. The Silent Corner on nimittäin erittäin vahvaa työtä alusta loppuun saakka…

Lue koko arvostelu täältä >

****½

14. Can: Soon Over Babaluma

soon_over_babalumaSoon Over Babaluma on vuonna 1968 perustetun saksalaisbändi Canin kuudes studioalbumi.

Soon Over Babalumalla Can jatkaa Future Daysilla (1973) alkanutta suuntausta tiivistää lmaisuaan. Tämä näkyy paitsi tyylillisten rönsyjen karsintanana, mutta myös kappaleiden pituuksissa. Levyn viidestä kappaleesta vain yksi ylittää tällä kertaa kymmenen minuutin rajapyykin.

Canin soinnin ytimessä Soon Over Babalumalla on yhä basisti Holger Czukayn ja rumpali Jaki Liebezeitn huikea motoristinen groove joka levy levyltä on hivuttautunut lähemmäs funkia. Toki Canin näkemys funkista on vielä tälläkin levyllä hyvin omaperäinen. Ja hyvin saksalainen.

Kitaristi Michael Karolin viulu saa yllättävän ison roolin levy avaavassa ”Dizzy Dizzyssa”. Karolin viulua kuullaan muutenkin huomattavasti aiempaa enemmän, mikä ei ole yhtään hassumpi juttu. Karolin välillä varsin kirskuva viulismi on täydellisesti toimiva kontrasti levyn muuten aika pehmeälle ja pyöreällä soinnille. Etenkin ”Splashissa” viulu soi mahtavan raastavasti vuorotellen sähkökitaran kanssa. Karoli ei ehkä ole mikään viuluvirtuuosi, mutta viis siitä niin upeasti hänen vonguttelunsa levyn musiikkia tukee.

”Come Sta, La Lunalla” Karolin viulu houkuttelee bändin soittamaan hetken aikaa jopa tangoa. Kappale on hassu sekoitus krautrock-jumitusta, tangoa ja Gongin mieleen tuovia kummallisia vokaaleja.

Soon Over Babaluma  ei välttämättä kuulu Canin uraauurtavimpien levytysten joukkoon, mutta omaan makuuni se on yksi Canin nautinnollisimmista levyistä. Valitettavasti Soon Over Babaluma oli myös levy joka päätti yhtyeen vahvimman kauden.

Parhaat biisit: ”Dizzy Dizzy”, ”Come Sta, La Luna”

****½

15. Camel: Mirage

mirage_camewlMirage on vuonna 1971 perustetun Camelin toinen studioalbumi.

Camel petraa Miragella kaikin tavoin lupaavasta, mutta epätasaisesta, edellisenä vuonna ilmestyneestä debyyttilevystään. Miragen biisit ovat progressiivisempia, soitto intensiivisempää, soundit messevämmät ja jopa bändin heikoin lenkki eli laulukin toimii huomattavasti aiempaa paremmin.

Mirage on Camelin levyksi poikkeuksellisen särmikäs ja rokkaava. Levyllä on hyvin onnistunut tasapaino progeilun ja suoremman rokkauksen välillä. Aloitusraita ”Freefal”l on hieman tylsä junttaus ja eniten sukua debyyttilevyn kappaleille, mutta sen jälkeen taso nousee reippaasti ja etenkin Tolkienin satuihin viittaava ”Nimrodel / The Procession / The White Rider” on hieno. Kappaleen lopun noin seitsemän minuutin kohdalla alkava instrumentaaliosuus on mahtava!

Levyn toinen kohokohta on melkein 13 minuuttinen eeppinen balladi ”Lady Fantasy”  jossa on hupaisan naiviit sanat (mutta ihan hurmaavalla tavalla!), ja joitakin todella kauniita musiikillisia hetkiä.

Etenkin kitaristi Andy Latimerin haikeina liitävät melodiset, mutta silti särmikkäät kitarajuoksutukset saavat paljon tilaa Miragella, mutta Peter Bardensin koskettimet pääsevät sooloilemaan myös maukkaasti siellä täällä. Näiden kahden Camelin varhaiskauden keskeisimmän hahmon yhteistyö olikin hedelmällisimmillään juuri tällä levyllä.

Miragen myötä alkoi Camelin kolmen levyn mittainen kultakausi, ja levy on yhä 45 vuotta myöhemmin yhtyeen kolmen parhaan levyn joukossa.

Parhaat biisit:  ”Nimrodel / The Procession / The White Rider” ja ”Lady Fantasy”

****½

Lue Pekka Turusen kirjoitus Miragesta täältä >

16. Eberhard Weber: The Colours of Chloë

colours_of_chloeThe Colours of Chloë on saksalaisen jazz -kotrabasisti Eberhard Weberin (s. 1940) ensimmäinen sooloalbumi.

Weberin yhtyeenä on pieni, mutta taitava, ja ennen kaikkea tyylikkäästi soittava ryhmä johon kuuluu kosketinsoittaja Rainer Brüninghaus, flyygelitorvea soittava Ack van Rooyen sekä rumpalit Peter Giger ja Ralf Hübner (Hübner soittaa vain yhdessä kappaleessa ja muut hoitaa Giger). Lisäksi levyn päättävässä 19 minuuttisessa “No Motion Picture” -kappaleessa kuullaan Südfunk Orchestran sellosektiota. Kaikkea johtaa kuitenkin Weberin maagisesti suriseva ja aaltoileva sello sekä notkeasti kumiseva kontrabasso.

The Colours of Chloë on viipyilevän raukeaa hieman pastellinsävyistä tunnelmointia jota reunustaa kuitenkin aina aavistus tummempia uhkaavampia sävyjä joka tuo musiikkiin mielenkiintoista jännitettä ja estää sitä jäämästä pelkäksi miellyttäväksi taustamusiikiksi.

Kuten ECM:n levyillä on useimmiten tapana myös The Colours of Chloë tasapainoilee jossain jazzin ja taidemusiikin välimaastossa. Musiikkia voisi kutsua sinfoniseksi jazziksi. Se ei kuitenkaan ole erityisen suureellista vaan enemmänkin minimalistisen modernia. Sen musiikki on miellyttävällä tavalla hiljaista olematta kuitenkaan missään vaiheessa tylsää. Hiljaisen tunnelmoinnin vastapainona kuullaan myös muutamia rytmisempia ja hieman vauhdikkaampia osuuksia joista esimerkkinä mainittakoon levyn jazzahtavin kappale on ”An Evening With Vincent Van Ritz” jossa Ac Van Rooyen pääsee tuuttailemaan flyygelitorvellaan levylle poikkeuksellisen iloluontoisesti.

The Colours of Chloë on hillityssä kamarijazz-tyylissään hyvin tyypillinen ECM-levy, mutta tulee muistaa että Weber oli yksi pioneereista joka loi tuon koko tyylilajin. Ja The Colours of Chloë on yhä vuosikymmeniä myöhemmin paitsi Weberin hienon uran paras levy myös koko ECM-katalogin yksi kirkkaimmista helmistä.

Parhaat biisit: “More Colours”, ”An Evening With Vincent Van Ritz”, “No Motion Picture”

****½

17. Emerson, Lake & Palmer: Welcome Back My Friends to the Show That Never Ends

welcome_backWelcome Back My Friends to the Show That Never Ends on Emerson Lake & Palmerin toinen livealbumi. ”Karn Evil 9”:in sanoituksista nimensä napannut levy on tuhti setti. Se julkaistiin alun perin peräti kolmen vinyylin settinä.

110 minuuttinen levy on tuhtia kamaa myös laadultaan. ELP on todella kovassa iskussa ja kaahaa huikeilla temmoilla ja helpon oloisesti läpi sitä kaikkein vaikeinta repertuaariaan kuten ”Toccatan”, ”Karn Evil 9:n” ja ”Tarkuksen”. Welcome Backin kohokohta onkin yli 27 minuuttiseksi venytetty ”Tarkus” joka on todella raivoisa veto. ELP ei tyydy soittamaan biisejään mekaanisesti yksi yhteen läpi vaan intoutuu useaan otteeseen sovittamaan kappaleita mielenkiintoisesti uusiksi ja erityisesti tämä pätee juuri ”Tarkuksen” kohdalla ja nimenomaan sen ”Aquatarkus”-osion improvisaatioissa.

Täytyy tosin sanoa että idea ujuttaa pätkä ”Epitaphia” (King Crimsonin kappale jonka Greg Lake alunperin lauloi) osaksi Tarkusta ei ollut erityisen toimiva ratkaisu. Take A Pebblen olisi voinut soittaa myös yhteen pötköön, nyt se on jaettu oudosti kahteen osaan ja väliin on ujutettu Laken hitit ”Lucky Man” ja ”Still You Turn Me On” ja Emersonin pianoimprovisaatio ”Piano Improvisations” (doh!).

Welcome Back on erityisesti Keith Emersonin bravuuri hänen päästessä loistamaan pitkin levyä moneen otteeseen huikeailla sooloilla jotka usein varioivat studioversioiden sooloja nerokkaasti. Erityisesti Emersonin pianolurittelut ”Piano Improvisations” kappaleessa ovat vailla vertaa rock-kontekstissa.

Welcome Back My Friends to the Show That Never Ends saa usein haukkuja soundeistaan eikä se missään nimessä ole samalla lailla terävästi soiva ja erotteleva livealbumi kuin bändin ensimmäinen live Pictures At An Exhibition, mutta kaikessa rämisevässä kaikuisuudessaankin levy soi kuitenkin ihan tyydyttävästi. Ja mikä tärkeintä levystä välittyy enemmän kuin hyvin paitsi ELP:n soittotekninen taituruus niin ennen kaikkea mahtava soittamisen ilo ja positiivinen tekemisen meininki.

Parhaat biisit: ”Tarkus”, ”Piano Improvisations”

****½

18. Gentle Giant: The Power and the Glory

power_and_gloryThe Power And The Glory on vuonna 1970 perustetun Gentle Giantin kuudes studioalbumi. Yhtye käytännössä teki siis kuusi albumia ensimmäisen 48 kuukauden olemassa olonsa aikana. Ja kaikki tämä tietenkin ahkeran keikkailun välissä. Melkoinen suoritus! Vaikkei sinänsä ennen kuulumatonta 70-luvun alussa jolloin rock-bändien työtahti oli hieman eri luokkaa kuin nykyään.

The Power And The Glory petraa selvästi edellisenä vuonna ilmestyneestä kylmähköstä In A Glass Housesta. Meininki on rennompaa ja jotenkin pirteämpää ja etenkin soundit ovat parantuneet merkittävästi. Sovituksellisesti The Power And The Glory jatkaa In A Glass Housen pelkistetympää linjaa pysytellen enimmäkseen normaalin rock-instrumentaation puitteissa. Viulua, selloa ja puhaltimia kuullaan vain satunnaisesti. Kerry Minnearin svengaavasti ja yleensä aika pehmeästi soittama sähköpiano nousee keskeiseen rooliin. Ehkäpä näihin aikoihin vahvassa nosteessa olleen jazz-rockin vaikutusta?

The Power And The Glory on Gentle Giantin toinen konseptialbumi. Levyn teema käsittelee valtaa, erityisesti poliittista valtaa, ja kuinka se aina lopulta tuntuu korruptoivan käyttäjänsä siitä huolimatta miten hyvä vallankäyttäjän tarkoitus alunperin oli. Levy ilmestyi sopivasti Watergate-skandaalin puhjettua, mikä sai monet yhdistämään levyn Richard Nixoniin, mutta Gentle Giantin tarkoitus oli kuitenkin puhua politiikasta yleisemmin.

The Power And The Glory on tasapainoinen musiikillinen kokonaisuus joka tarjoilee onnistuneita versioita Gentle Giantin eri puolista. Levyn aloittava ”Proclamation” on tenhoavasti, mutta silti gentlegiantmaisen pykivästi rullaavaa proge-hymni. ”Aspirations” kaunis ja vähäeleinen, etäisesti keskiaikaisen musiikin mieleen tuova balladi ja labyrinttimaisesti kontrapunkteilla ja toisiinsa törmäilevillä epäsäännöllisillä tahtilajeilla briljeeraava ”Cogs In Cogs” taasen edustaa komeasti Gentle Giantin hypermonimutkaista puolta.

Kaikki levyn kappaleet eivät kuitenkaan  toimi ihan täysillä. ”No God’s A Man” on suht rasittava kappale ja Derek Shulmanin vvokaalit kuulostavat falskeilta ja väkinäisiltä. Myös ”The Facessa” Shulmanin huutolaulu käy hermoille. Instrumentaalisesti energinen ”The Face” on kuitenkin varsin kiinnostava ja Ray Shulman pääsee vinguttelemaan viulua ihanan ruosteisella soundilla johon kitaristi Gary Green vastaa yhtä messevästi omalla mclaughlanmaisella soolollaan. Kaiken kaikkiaan levyn B-puoli ei aivan yllä ensimmäisen puoliskon tasolle.

The Power And The Glory on vapautuneen ja pirteän kuuloinen albumi jähmeän In A Glass Housen jälkeen. Ihan Gentle Giantin parhammiston tasolle se ei kuitenkaan yllä, mutta puolivälin paremmalla puolelle kuitenkin.

Parhaat biisit ”Proclamation”, ”Aspirations”, ”Cogs In Cogs”, ”Playing The Game”

****

19. Tangerine Dream: Phaedra

PhaedraPhaedra on vuonna 1970 perustetun saksalaisbändi Tangerine Dreamin viides albumi.

Vaikutusvaltainen britti-DJ John Peel valitsi Tangerine Dreamin edellisen albumin Atemin (1973) vuoden albumiksi millä oli merkittävä vaikutus siihen että kovassa nosteessa ollut Richard Bransonin tuore levy-yhtiö Virgin kiinnitti yhtyeen laadukkaaseen artisti-katraaseensa. Virginilta saamalla ennakollaan Tangerine Dream osti mm. Moog-syntetisaattorin ja tällä tulikin olemaan suuri vaikutus bändin uuteen soundiin.

Levyllä soittaa Tangerine Dreamin se ehkäpä klassisin kokoonpano Edgar Froese, Christopher Franke ja Peter Baumann. Kolmikko oli tehnyt yhdessä jo kaksi levyä aiemmin, mutta Phaedralla palaset loksahtivat lopullisesti paikallen.

Levy äänitettiin kuudessa viikossa Virginin The Manor studiolla eli samassa paikassa jossa Virginin maailmankartalle nostanut Mike Oldfiedin Tubular Bells (1973) oli äänitetty.

Koko kolmikko soitttaa (tai ohjelmoi) lähinnä erilaisia syntetisaattoreita ja koskettimia ja perinteisemmistä instrumenteista kuullaan vain satunnaisesti Froesen soittamaa bassokitaraa ja Baumannin viimeisessä lyhyessä kappaleessa soittamaa huilua.

Levyn a-puolen täyttää lähes 17 minuutinen nimikappale “Phaedra” jossa usvaisen ja abstraktin urkumaalailun keskeltä nousee pulputtava sekvensserikuvio joka nopeutuu ja nopeutuu muuttaen muotoa ja välillä ottaen äänikuvan haltuunsa. Tämä oli jotain aivan uutta Tangerine Dreamin musiikille. Sekvensserit olivatkin Tangerine Dreamilla ensimmäistä kertaa käytössä ja ne ovatkin merkittävässä roolissa pitkin Phaedra-levyä. Itselleni ”Phaedra” maalaa kuvan jonkinlaisesta matkasta maan keskipisteeseen valtaisaan mystiseen tippukiviluolaan. Kappale muistutta on hetkittäin hieman jotain samaa kuin Pink Floydin ”Echoes”-eepoksella. Tehokas sekvensserien käyttö erottaa kuitenkin ”Phaedrassa” selkeästi ”Echoesista ja intensiivisimmillään kappaleen tunnelmat muodostuvat suorastaan painostaviksi. Lopun leijaileva osio tosin rauhoittaa tilanteen ja antaa kuulijan hengähtää.

Levyn b-puolella on kolme lyhyempää kappaletta joista tosin niistäkin kaksi on yli 8 minuuttisia. Albumin toisen puoliskon aloittava hieman yli kymmenen minuuttinen ”Mysterious Semblance at the Strand of Nightmares” on eteerinen ja lähes rytmitön kappale jonka aavemaisesti soivat Mellotronit ja syntetisaattorit siirtävät tunnelmat maanalaisista maailmoista enemmänkin ylöspäin kylmän ja lohduttoman avaruuden keskelle. Kiehtovaa, ja vuonna 1974, hyvin omaperäistä musiikkia.

Kolmas raita “Movements of a Visionary” alkaa erikoisilla suhahduksilla ja pehmeillä säksätyksillä. Pikku hiljaa kimmeltävästi helisevät ja pulputtava sekvensserikuvio nousee pintaan. Kappaleen urkusoundit tuovat hetkittäin mieleen Pink Floydin Rick Wrightin. Kokonaisuutena “Movements of a Visionary” jää vähän muodottamaksi tunnelmoinniksi eikä pärjää levyn kahdelle ensimmäiselle kappaleelle.

Levy päättyy lyhyeseen, alle kolmiminuuttiseen ”Seguent ’c’” -kappaleeseen joka on Tangerine Dreamin ainoa kappale jossa ei käytetä minkäänlaisia kosketinsoittimia. Kappaleessa soi yksinään Peter Baumannin moneen kertaan päällekkäin äänitettyt, kaiutetut ja muutet efektoidut huilut jotka käyvät keskenään eteeristä vuoropuhelua. Yksittäisenä raitana ei ehkä kovin kummoinen, mutta toimii hyvin vähäeleisenä päätöksenä levykokonaisuuden kontekstissa.

Aavemaisesti humiseva ja pörisevä Phaedra on vähäeleistä, tyylikästä, tunnelmallista proto-ambientia joka sisältää riittävästi tarttumapintaa tarjotakseen elämyksiä myös aktiiviseen kuunteluun. Phaedra ei ole vain taustamusiikkia.

Virginin julkaisema Phaedra oli yllätys menestys Briteissä jossa se nousi parhaimmillaan sijalle 15. myydyimpien albumien listalla  ja pysytteli listoilla peräti 15 viikkoa. Kultalevyjä ropisi bändille monesta muustakin maasta ja tämän menestyksen myötä Tangerine Dreamista tuli myös merkittävä tekijä konserttilavoilla.

Parhaat biisit: ”Phaedra”

****

20. Renaissance: Turn of the Cards

turn_of_the_cardsTurn Of The Cards on vuonna 1969 perustetun Renaissancen viides studioalbumi.

Hipgnosiksen suunnittelemaan komeaan tarot-aiheiseen kanteen käärityllä Turn Of The Cardsilla Renaissance jatkaa edellisen levyn Ashes Are Burningin kokoonpanolla Annie Haslam (vokaalit), Jon Camp (basso, akustinen kitara), John Tout (koskettimet) ja Terrence Sullivan (rummut). Lisäksi bändin perustajajäsen Michael Dunford (akustinen kitara) palasi bändin jäseneksi oltuaan välillä vain biisintekijänä. Sanoitukset ovat yhtä runoilija Betty Thatcherin käsialaa.

Kokoonpano on siis stabiili, entäpä musiikki?

Lue koko arvostelu täältä >

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: