Levyarvio: King Crimson – Discipline (1981)

Discipline on King Crimsonin kahdeksas studioalbumi.

Vuonna 1969 perustettu King Crimson päätyi pian esikoislevynsä In The Court Of The Crimson Kingin jälkeen kitaristi Robert Frippin luotsaamaksi. Crimson julkaisi vaihtelevine kokoonpanoineen seitsemän studiolevyä kunnes päätti Fripp yllättäen päätti hajottaa yhtyeen “pysyvästi” vuonna 1974 julkaistun Red -levyn jälkeen. Vuonna 1974 rockin kuuntelijat saattoivat ehkä Frippin uhoon uskoa, mutta kuten olemme sittemmin oppineet ei rock-maailmassa mikään ole pysyvää. Myös King Crimson palasi seitsemää vuotta myöhemmin syyskuun 22. päivä.

Red-ajan kokoonpanon paluusta oli neuvoteltu jo vuonna. 1977. Fripp suunnitteli League Of Gentlemen -nimistä yhtyettä jossa hänen, Bill Brufordin ja John Wettonin rinnalla olisi soittanut viulisti/kosketinsoittaja Eddie Jobson. Lopulta Fripp kuitenkin perääntyi hankkeesta ja Bruford, Wetton ja Jobson perustivat kitaristi Allan Holdsworthin kanssa U.K.:n.

Redin ja epäonnistuneen League Of Gentleman- hankkeen välissä Fripp oli vetäytynyt lähes täysin pois musiikkibisneksestä melkein kahden vuoden ajaksi. Hän kiinnostui filosofi G. I. Gurdjieffin opeista joita hän opiskeli omalaatuisen hengellisen valmentaja John G. Bennettin alaisuudessa luostarimaisissa olosuhteissa.

---

Lue myös: Levyarvio: U.K. – s/t (1978)

---

1976/1977 kieppeillä Fripp alkoi tekemään paluuta musiikin pariin. Oman yhtyeen sijasta hän keskittyi kuitenkin sessiokitaristin ja tuottajan tehtäviin. Fripp soitti kitaraa Peter Gabrielin kolmella ensimmäisellä soololevyllä (ja tuotti niistä keskimmäisen) sekä vieraili David Bowien ”Heroes”:illa sekä Brian Enon sooloalbumeilla. Hän myös tuotti laulaja Daryl Hallin ensimmäisen soololevyn Sacred Songsin sekä ryhtyi samoihin aikoihin työstämään ensimmäistä soololevyään Exposurea. Vuonna 1979 ilmestynyt Exposure oli erinomainen ja eklektinen new wavesta vaikutteita hakenut artrock -levy. Sitä seurasi pääosin Frippertronics-kitaroinnista koostunut God Save the Queen/Under Heavy Manners (1980) ja tutun kuuloisen nimen saanut kummallista disco-rokkia sisältänyt The League of Gentlemen (1981). The League of Gentlemenin B-puolen levyetiketti sisälsi kryptisen tekstin: ”THE NEXT STEP IS DISCIPLINE”. 

Bill Bruford oli King Crimsonin hajottua ollut mukana monessa. Hän oli soittanut mm. Gongin, Genesiksen ja National Healthin riveissä kunnes oli mukana perustamassa jo edellä mainittua U.K:ta. U.K:n jälkeen hän laittoi oman bändinsä kasaan joka julkaisi kolme mainiota ja omaperäistä jazz-rock -levyä Feels Good To Me (1978), One Of A Kind (1979) ja Gradually Going Tornado (1980). Kolmannen levyn jälkeen kävi selväksi että oman yhtyeen pyörittäminen kävi taloudellisesti mahdottomaksi. Ajoitus olikin Brufordin kannalta täydellinen kun Fripp yllättäen otti yhteyttä ja ehdotti uuden yhtyeen perustamista.

Bruford ehdotti basistiksi amerikkalaista Jeff Berliniä. Virtuoosimainen Berlin oli soittanut viime vuodet Brufordin yhtyeessä joten hän olisi ollut luonteva valinta, mutta koesoitot eivät oikein vakuuttaneet Frippiä joka piti vikkeläsormisen basistin tyyliä hieman liiankin vikkelänä. Niinpä Bruford ja Fripp koesoitattivat basisteja New Yorkissa kaksi päivää putkeen tuloksetta kunnes kolmantena päivän estradille astui Tony Levin. 

Klassisesti koulutettu amerikkalainen Levin oli Frippin vanha tuttu sillä hän oli soittanut paitsi Frippin tuottamalla Peter Gabrielin toisella sooloalbumilla niin myös Frippin omalla Exposurella. Fripp on sittemmin kertonut että Levin olisi ollut hänen ensimmäinen valintansa basistiksi, mutta hän automaattisesti oletti että kiireinen studiokettu ei olisi kiinnostunut liittymään vakituisesti mihinkään yhtyeeseen (itseasiassa 70-luvun lopulla Fripp ja Hall olivat pallotelleet ajatuksella perustaa yhteinen bändi jossa olisi rytmiryhmänä soittanut Levin ja rumpali Jerry Marotta). Levin oli kuitenkin ollut jo jonkin aika kyllästynyt sessiomuusikon ohkaiseen rooliin ja etsi uusia haasteita. Aiempi yhteistyö Frippin kanssa oli osoittanut että tämä olisi erittäin houkutteleva suunta josta lähteä niitä etsimään. Levin olikin yhtyeeseen oivallinen valinta sillä klassisesti koulutetulla basistilla oli tekniikkaa yllin kyllin, mutta hän oli myös erinomainen groove-soittaja joka oli kotonaan taidemusiikin ohella paitsi rockin, popin ja jazzin parissa. Itseasiassa Levin on yksi niistä harvoista soittajista jonka on helppo kuvitella soittamaan melkeinpä minkä tahansa genren musiikkia.

Palapelistä puuttui vielä toinen kitaristi. Kitaristin paikka oli alusta alkaen kuulunut King Crimsonissa vain Robert Frippille ja yhtyeen perustajajäsen Ian McDonald onkin todennut että “When you have Bob Fripp in the band you don’t play guitar”. Frippin tuore visio rock-gamelanista vaati kuitenkin toisen kitaran jonka kanssa pallotella polyrytmisia kitarakuvioita.

Fripp oli iskenyt silmänsä amerikkalaiseen kitaristiin Adrian Belewiin joka oli perinyt hänen paikkansa David Bowien “Heroes”-kiertueella Frippin kieltäydyttyä kunniasta. Frippiin teki vaikutuksen paitsi Belewin vaivattoman oloinen ja taiturimainen tekniikka, mutta myös kitarisin energinen tapa esiintyä. Fripp ja Belew tapasivat ensimmäisen kerran kun he menivät yhdessä Bowien kera katsomaan Steve Reichin yhtyettä joka esitti Music For 18 Musicians -levyn materiaalia. Jälkikäteen ajatellen tämä keikka on ollut varsin merkittävä tapahtuma. Yhdistyyhän siinä Frippin keskeinen musiikillinen vaikutin seuraaville vuosille ja kohtaaminen muusikon kanssa jonka kera hedelmällinen yhteistyö jatkuisi kolmella vuosikymmenellä.

Kentuckyssa syntynyt Belew aloitti musisoinnin rummuilla, mutta siirtyi 16-vuotiaana kitaran varteen. Joitakin vuosia myöhemmin Belew päätyi elättämään itseään viihdebändin jäsenenä joka kiersi soittamassa hotellien auloissa ympäri USA:ta. Kitaristi/säveltäjä Frank Zappa näki yhtyeen soittavan sattumalta Nashvillen Holiday Innissä vuonna 1977. 

Nuori Belew joka oli jo tuolloin taitava kitaristi teki vaativaan Zappaan vaikutuksen. Belew liittyi Zappan bändiin ja soitti omaperäisen säveltäjän haastavaa musiikkia kiertueilla noin vuoden ajan ja pääsi myös mukaan vuoden 1979 studiolevylle Sheik Yerbouti (joka tosin on rakennettu pitkälti konserteissa äänitetyn materiaalin pohjalta). Belew olisi luultavasti viihtynyt Zappan yhtyeessä pidempäänkin ellei Brian Eno olisi vinkannut hänestä David Bowielle. Majuri Tom, kuten harmistunut Zappa Bowieta kutsui, teki Belewille tarjouksen josta hän ei, suurena Bowie-fanina, voinut kieltäytyä. 

Belew hyppäsi Bowien kelkkaan soittaen ”Heroes” -levyä promotoivalla kiertueella kitarakuvioita jotka Fripp oli äänittänyt studiossa vain jokin aikaa sitten. Oman leimansa Bowien tuotantoon Belew pääsi kitaroimaan Berliini-trilogian viimeisellä osalla Lodgerilla (1979). 

Kun Fripp pyysi Belewia liittymään yhtyeeseensä ensimmäistä kertaa Belew kieltäytyi sillä hän oli kiireinen kiertäessään ja äänittäessään Talking Headsin kanssa. Belew oli Enon kutsusta soittanut muutamalla Remain In Lightin kappaleella ja kiertänyt yhtyeen mukana epävirallisena jäsenenä. Belew kuitenkin ymmärsi pian että hänellä ei tulisi olemaan säveltäjänä tilaa Talking Headsissa joten Frippin soittaessa uudestaan muutamia kuukausia myöhemmin oli vastaus myönteinen. Sillä ehdolla että Belewille jäisi aika myös panostaa vireillä olevaan soolouraan.

Frippin uusi kvartetti oli kasassa ja lyhyiden treenien jälkeen se lähti kiertämään pienissä keikkapaikoissa koeluontoisesti nimellä Discipline. Yhtyeen repertuaariin kuului alusta alkaen kokonaan uuden materiaalin ohella myös muutama King Crimsonin vanha kappale eli ”Lark’s Tongues In Aspic Part II” sekä ”Red” jota Crimson ei itseasiassa ollut itse ehtinyt koskaan soittamaan livenä ennen hajoamistaan. 

Disciplinen keikat saivat hyvän vastaanoton ja myös Fripp oli innoissaan. Niin innoissaan että hän oli valmis nimeämään yhtyeen sittenkin King Crimsoniksi. Tämä nelikko oli maineikkaan, ja Frippille tärkeän, nimen arvoinen. Päätöstä puolsi toki myös kaupalliset realiteetit. King Crimson nimen voima oli vain kasvanut vuosien varrella ja oli selvää että tällä nimellä saataisiin reippaasti enemmän huomiota kuin täysin puhtaalta pöydältä aloittaessa. Frippin levy-yhtiön EG:n väki taputtikin innoissaan karvaisia käsiään päätöksen johdosta.

Uudistunut King Crimson aloitti uuden levynsä äänittämisen toukokuussa 1981. Koska hyviä ideoita ei kannata heittää hukkaan tuli levyn nimeksi tietenkin Discipline. Discipline tuottamaan otettiin ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa avuksi otettiin ulkopuoliset korvat. Kunnia osui Rhett Davisielle joka oli työskennellyt äänittäjä tai tuottajana mm. Genesiksen, Camelin, Talking Headsin ja Roxy Musicin kanssa. Disciplinen tuottajana Davisin rooliksi jäi  lähinnä huolehtia siitä että uuden King Crimsonin upouusi soundi taltioitaisiin nauhalle mahdollisimman laadukkaasti ja toivon mukaan kaupalliselta kuulostavasti. Taiteellisesti tämä nelikko oli enemmän kuin kyvykäs tuottamaan itse itseään. Levy äänitettiin tehokkaasti kolmessa viikossa Island studioilla.

---

Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Starless and Bible Black (1974)

---

Millainen sitten on King Crimsonin uusi soundi ja uusi tyyli Disciplinella? Ainakin varsin erilainen kuin yhtyeen edellisellä albumilla, seitsemän vuotta aiemmin ilmestyneellä, Redillä. Siinä missä 70-luvun King Crimson oli inspiroitunut etenkin 1900-luvun alun taidemusiikista ja jazzista niin 80-luvun King Crimsonin vaikutteissa kuuluu mm indonesialainen gamelan-musiikki, Steve Reichin, Philip Glassin ja vastaavien modernien säveltäjien minimalismi sekä new wave ja no wave -rock joihin Fripp oli tutustunut paikan päällä New Yorkissa muutettuaan sinne 70-luvun lopulla. Gamelanin vaikutus kuuluu etenkin Frippin ja Belewin monimutkaisissa toistuvissa kitarakuvioissa jotka kietoutuvat toisiinsa. Usein polymetrisesti.

Fripp otti myös mallia Peter Gabrielin pelikirjasta ja kehotti, kuten Gabriel kolmannella soololevyllään, Brufordia välttämään symbaalien käyttämistä niin paljon kuin mahdollista. Frippin ajatus oli että tämä vapauttaa taajuuksia äänikuvasta hänen ja Belewin kirkkaasti ja puhtaasti soiville kitaroille ja ylipäätänsä pelkistää soundia kiinnostavalla tavalla. Juuri näin kävikin, mutta lisäbonuksena oli se että kun taitavalla muusikolle asettaa rajoitteita löytää hän yleensä keinon tehdä jotain kiinnostavaa ja se todellakin pätee Brufordin kohdalla.

Uusi teknologia näyttelee tärkeää roolia Disciplinellä. Jokainen yhtyeen jäsen tuo luontevalla tavalla pöytään uusimpia vimpaimia. Brufordilla on Simmonsin sähkörummut akustisten rumpujen saumattomana kumppanina, Levin soittaa instrumenttia nimeltä Stick joka versiosta riippuen on joko 10- tai 12-kielinen laudankappaleelta näyttävä soitin jota täppäillään näppäilemisen sijasta ja joka laajan äänialansa puolesta pystyy hoitamaan niin bassokitaran traditionaalista roolia kuin tarjoamaan tarvittaessa kolmannen melodioita soittavan instrumentin Frippin ja Belewin kitaroiden rinnalle. Fripp ja Belew puolestaan käyttävät molemmat levyllä runsaasti kitarasyntetisaattoreita taikoen perinteisten kitarasoundien rinnalle aivan uusia ääniä tai kuulostaen välillä vaikkapa trumpetilta tai joltain viidakon eläimeltä. Huomionarvoista onkin että siinä missä 80-luvulla koskettimien rooli alkoi korostumaan melkein bändillä kuin bändillä ei Crimson käyttänyt niitä Disciplinella lainkaan vaikka pinnallisella kuuntelulla siltä saattaakin kuulostaa.

Disciplinen yleissoundi on moderni (80-lukulaisittain) ja hiotumpi kuin King Crimsonilla yleensä. Päällisin puolin musiikki tuntuu tästä syystä hetkittäin jopa hämäävän popmaiselta, mutta itseasiassa se on ihan yhtä kompleksista kuin yhtyeeltä on ollut aina lupa odottaa. Etenkin levyn rytminen hienostuneisuus on todella vaikuttavaa. Kappaleet ovat täynnä epäsäännöllisiä tahtilajeja joita vieläpä usein hyödynnetään polyrytmisesti. Kuten levyn nimestäkin voi päätellä musiikki on hyvin hallittua ja tarkkaa. Silloin tällöin kuitenkin kaoottiseksi räjähtäen. Belew tuo Frippin hillityn hallinnan vastapainoksi räväkkyyttä ja energiaa. Belew laulaa hienosti (hieman davidbyrnemäisesti mikä on tuonut mukanaan liiallisuuksiin meneviä Talking Heads-vertauksia) ja hänen omaperäinen ja kekseliäs kitarointinsa on aivan samalla virtuoosimaisella tasolla kuin muiden bändin jäsenten.

Levyn räväkästi käynnistävä ”Elephant Talk” esittelee uudistuneen King Crimsonin kertarysäyksellä potkaisten terävästi kasseille niitä Crimson-faneja jotka odottivat kuulevansa huokailevaa Mellotronia ja pastoraalisesti soivaa poikkihuilua. ”Elephant Talkin” musiikki on avantgardistista mutanttifunkkia joka tuntuu suorastaan tanssittavalta Levinin bassogrooven ansiosta. Se on kilometrien päässä King Crimsonin 70-luvun materiaalista, mutta silti ainakaan minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia hyväksyä sitä kingcrimson-musiikiksi.

Belew tekee vahvan ensivaikutelman esittäessään kappaleen sanoitukset neuroottisella vimmalla puoliksi laulaen, puoliksi puhuen ja samaan aikaan töräyttelen kitarasyntetisaattorinsa avulla mahtavia norsumaisia ääniä. Belewin vokaalit koostuvat aakkosjärjestyksessä (a:sta e:hen) luetelluista kommunikaatioon liittyvistä sanoista jotka hän messuaa alati hermostuneemmalla äänenpainolla. Loppupuolella neljäs seinä murtuu rymisten kun Belew huudahtaa ”These are words with a D this time!”. 

Fripp soittaa puolivälissä ”Elephan Talkia”, myös kitarasyntetisaattoria hyödyntäen, lyhyen nuljuttelevan kitarasoolon joka on samaan aikaan lyyrinen ja hyvin kummallinen. Kappaleen toinen soolo kappaleen loppupuolella on vonkuu ja taivuttelee kidutetummalla soundilla ja kuulostaa hieman soololta joita Frippillä oli tapana soittaa 70-luvun loppupuolella ollessaan ”new wave -moodissa”, mutta itseasiassa solistiksi onkin vaihtunut Belew! Tämä on hyvä esimerkki siitä miten Disciplinen tiiviistä musiikista on usein vaikea erottaa kuka soittaa mitäkin etenkin kun instrumenttien tyypillinen sointi on usein modernin teknologian avulla muunnettu tyystin toisenlaiseksi. Tästä läpikymättömyydestä on usein kärsinyt nimenomaan Belew sillä monet Crimson-fanit ovat automaattisesti olettaneet useiden Belewin soittamien osioiden olevan Frippin kätten työtä. Tähän ansaan on allekirjoitanutkin silloin tällöin astunut siitäkin huolimatta että arvostukseni Belewiä kohtaan on mitä suurin.

Levyn toinen raita ”Frame By Frame” edustaa tavallaan levyn rockmaisinta antia, mutta samaan aikaan se esittelee tehokkaasti Frippin vision rock-gamelanista. Frippin ja Belewin huikealla vaudilla pääosin kirkkailla soundeilla tikkaavat kuviot kieppuvat toisiensa ympärillä matemaattisella tarkkuudella eri tahtilajeissa. Toistensa vain aina silloin tällöin rytmisesti kohdaten. Kaiken taustalla sykkii nopea, futuristisen kuuloinen, pulssi josta en ole varma miten se on luotu. Ehkä kyseeessä on Levinin Stick (Toim. huom. ”pulssi” on itseasiassa Frippin sähkökitara). Yksi ”Frame By Framen” vaikuttavimmista puolista on se miten Belew on onnistunut soluttamaan hyvin monimutkaisen musiikin sekaan varsin tarttuvan ja luontevan laulumelodian. Belew onkin pitkin levyä se agentti joka salakavalasti tuo muuten avantgardistiseen musiikkiin inhimillisyyttä ja tarttumapintaa josta satunnaisempikin rock-muusikin kuuntelija voi ottaa koppia.

Kahden varsin intensiivisen kappaleen jälkeen tunnelma rauhoittuu juuri oikealla hetkellä ”Matte Kudasain” (nimi on japania ja tarkoittaa suomeksi suurin piirtein ”ole hyvä ja odota”) myötä. Lempeän melankolisesti leijaileva ”Matte Kudesai” voi tuntua aluksi hyvin epä-crimsonmaiselta musiikilta mutta itseasiassa balladit ovat kuuluneet aina alusta asti yhtyeen repertuaariin. Toki ne usein ovat olleet luonteeltaan eeppisempiä kuin ”Matte Kudesai” joka on tyyliltään pienimuotoisempi ja intiimimpi. 

Belewin vahva ja kirkas lauluääni tuntuu ”Matte Kudesaissa” kanavoivan enemmin David Bowieta kuin David Byrneä johon häntä yleensä verrataan. ”Matte Kudasai” onkin oikeastaan artrock-balladi joka olisi sopinut varsin mainiosti jollekin Bowien Berliini-trilogian levyistä joiden tekemiseen Fripp ja Belew olivat molemmat osallistuneet. ”Matte Kudasai” on kaunis ja tunnelmallinen kappale joka tuo mukavasti pienen hengähdystauon muuten varsin intensiivisen levyn keskelle.

”Matte Kudasai” julkaistiin singlenä, mutta se ei tehnyt kummoisiakaan aaltoja levyn hyväksi jääden merkittävimpien myyntilistojen ulkopuolelle.

Levyn neljäs raita ”Indiscipline” on kappale joka päästää Brufordin lopultakin kunnolla irti. Tähän mennessä levyä Brufordin soitto on ollut suhteellisen hillittyä, mutta ”Indisciplinen” hän suorastaan sooloilee läpi (ja pääsee lyömään jopa peltejä). Brufordin kuriton ”ylisoitto” kappaleessa tuntuu siltä että hän vapauttaisi kaiken patoutuneen energian jota hänelle syntyi Frippin vaatiessa aiempaa minimalistista otetta. ”Indiscipline” on Brufordin makea kosto! ”Indiscipline” on myös levyn kappaleista sekä joka selkeiten viittaa yhtyeen historiaan kulmikkuutensa ja tietynlaisen pelottavuutensa ansiosta. ”Indisciplinessa” kuullaan myös Frippin raivokkaasti surisevan atonaalisen särökitarasoolo joka olisi ollut helppo kuvitella Redin seuraajalle jos sellainen olisi ilmestynyt vaikkapa vuonna 1975. 

Brufordin terrorisoidessa rytmiä kaikin tavoin kappaleen rytmittäminen makrotasolla jää Belewin puhelaulun harteilla. Belew kuvailee sanoituksissaan jonkinlaista mystistä objektia kuulijalle toivoen lopussa painokkaasti vastaanottajan olevan näkemässä sen. Mistä on kyse ei lopulta koskaan selviä vaan kappale päättyy Belewin intohimoiseen huudahdukseen ”I like it!”. Itse voisin huudahtaa samoin ”Indisciplinen” suhteen. Kerrassaan huikea kappale. Yksi King Crimsonin parhaista.

(Käytännössä ”Indisciplinen” sanoitukset olivat Belewin vaimon kirjeen inspiroimat jossa hän kuvailee juuri maalaamaansa taulua. Tätä on kuitenkin mahdotonta päätellä vain sanoitukset kuunnellen.)

---

Lue myös

• Review: Pink Floyd – The Final Cut (1983)
• Levyarvio: Makrofagi –Musta ovi (2022)
• Review: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)
• Levyarvio: Mike Oldfield – Islands (1987)
• Review: PoiL – Sus (2019)
• Review: Black Midi – Hellfire (2022)

---

”Indiscipline” potkaisi levyn vimmaiseen vauhtiin eikä seuraava kappale ”Thela Hun Ginjeet” juuri jarrupoljinta painele. Levinin paksusti soiva bassokitara muodostaa kappaleelle jatkuvasti hieman elävän ostinaton jonka päälle ”Indisciplinessa” voimaantunut Bruford naputtelee rummuilla eloisasti aksentoiden kappaleen rytmejä jotka tempoilevat Frippin 7/8 kitarakuvioiden ja Levinin ja Belewin 4/4 rytmin ristipaineessa. 

Vokalistina Belew on aiempaakin selvemmin jälleen puhelaulu-moodissa. Oikeastaan kyse ei edes ole laulusta vaan tosielämän tarinasta jonka hän kertoi kiihtyneessä mielentilassa studiossa koko yhtyeelle. Onnekkaasti Fripp äänitti salaa Belewin purkauksen ja se solmittiin lopulta osaksi musiikkia niin nerokkaasti että se saa miehen tarinankerronnan kuulostamaan lähes laulumaiselta. Lopputulos on joka tapauksessa äärimmäisen musikaalinen ja toisin kuin usein tälläisille puheosuuksille musiikin seassa käy se ei ole kymmenien kuuntelukertojen jälkeenkään alkanut kyllästyttämään itseäni. 

Belewin tarina on myös itsessään kiinnostava. Belew kuljeskeli Lontoon kaduilla äänittämässä taustaääniä mahdollista kappaletta varten kun porukka uhkaavia rastapäänuorukaisia pysäytti heidän kulmillaan oudosti nauhurikädessä hiipparoivan amerikkalaisen. Oletetut jenginuoret tenttasivat uhkaavasti Belewiä eikä hänen tilannettaan helpottanut kun hänet pakotettiin soittamaan nauhurinsa sisältöä josta löytyi mm. Belewin puhumat fraasit ”he was holding a gun in his hand” ja ”this is a dangerous place” mikä hämmensi musique concrèten parissa askarrelleen kitaristin ahdistelijoita entisestään. Lopulta Belewin kuitenkin päästettiin menemään ja hänen lähtiessä helpottuneena, mutta yhä säikähtäneen astelemaan kohti studiota heti ensimmäisen kadunkulman takaa vastaan tallusteli kaksi kappaletta partiopoliiseja. Tämä saa Belewin räjähtämään kesken tarinansa hermostuneeseen nauruun. Kerrassaan hieno hetki.

Belewin naurun jälkeen tähän asti pikku hiljaa komeasti kasvanut kappale saavuttaa kliimaksinsa ja huipentuu Belewin toistamaan huudahdukseen ”thela hun ginjeet”. Joltain afrikkalaiselta kieleltä kuulostava huuto ei itseasiassa ole mitään kieltä laisinkaan vaan anagrammi kappaleen työnimestä ”heat in the jungle”.

Kahden raivokkaan kappaleen jälkeen tunnelma muuttuu radikaalisti. Hieman yli kahdeksan minuuttinen, ja levyn pisin raita, ”The Sheltering Sky” on leijaileva ja minimalistinen kappale. ”The Sheltering Sky” syntyi improvisaation pohjalta hyvin varhaisessa vaiheessa nelikon vasta tutustuessa musiikkillisesti toisiinsa treenivaiheessa.

”The Sheltering Skyn” taustalla kilkuttaa hypnoottisen lempeästi Brufordin soittamana afrikkalaista alkuperää oleva puinen slit drum. Lähes rentouttavan rytmiraidan vastapainona Fripp luo jännitettä eksoottisilla kitarasyntetisaattorisoundeilla jotka kuulostavat hieman trumpetin ja käärmeenlumoojan huilun yhdistelmältä.

Levy päättyy nimiraitaan joka palaa taas vahvasti Frippiin visioon modernista rock-gamelanista. Hillitysti, mutta vääjäämättömästi, eteenpäin nakuttavassa kappaleessa Bruford ylläpitää kautta rumpusettinsä yläosalla vinksahtanutta 17/16 tahtilajia samaan aikaan ankkuroiden musiikkia bassorummun tasaisella 4/4 sykkeellä. Tästä syntyy kiinnostava jännite mitä korostaa entisestään Frippin ja Belewin kurinalaisesti toistensa ympärillä lukuisissa eri epäsäännöllisissä tahtilajeissa tikittävät kitarakuviot. Missään vaiheessa mikään yksittäisistä instrumenteista ei ota pääosaa vaan eri instrumentit muodostavat saumattoman ja  kurinalaisen kellopelin jossa jokainen ääni tukee toistaan. Tarkkuus jolla muusikot operoivat monimutkaisten rytmien keskellä on huikaisevaa. Tasaisesti intensiteettiään loppua kohden kasvattava ”Discipline” on kerrassaan kiehtova kappale ja se onkin on inspiroinut lukuisia myöhempiä bändejä kuten Nik Bärtsch’s Roninia ja etenkin Sonaria jonka koko tyyli tuntuu perustuvan ”Disciplinen” oppeihin.

Harva jo kerran kuopattu yhtye on palannut yhtä elinvoimaisena ja radikaalisti uudistuneena, mutta silti oman perimmäisen luonteensa säilyttäen, kuin King Crimson Disciplinella. Discipline on yksi King Crimsonin merkittävimmistä albumeista ja uljas alku yhtyeen uudelle aikakaudelle. 

Discipline sai pääosin myönteisen vastaan oton ilmestyessään, mutta tuntuu että levyä ei silti täysin ymmärretty tuoreeltaan. Levyn arvostus on kasvanut vuosikymmenien aikana. Siitäkin huolimatta että osa Crimson-faneista inhoaa sitä yhä syvästi. Lukemattomat kokeelliset rock-bändit ja erityisesti niin sanotut matikkarock-yhtyeet ovat ammentaneet siitä inspiraatiota ja Disciplinen innovaatiot elivät jossain määrin myös kaikilla King Crimsonin seuraavilla levyillä.

Parhaat biisit: “Elephant Talk”, ”Frame By Frame”“Indiscipline””Thela Hun Ginjeet” ja “Discipline”

---

Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Red (1974)

---

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Kappaleet

1. ”Elephant Talk” 4:43
2. ”Frame by Frame” 5:09
3. ”Matte Kudasai” 3:47
4. ”Indiscipline” 4:33
5. ”Thela Hun Ginjeet” 6:26
6. ”The Sheltering Sky” 8:22
7. ”Discipline” 5:13

King Crimson

Adrian Belew: sähkökitarat, kitarasyntetisaattorit, vokaalit Robert Fripp: sähkökitarat, kitarasyntetisaattorit, laitteet Tony Levin: Chapman Stick, bassokitara, taustavokaalit Bill Bruford: rummut, slit drum, perkussiot

Tuottaja: King Crimson, Rhett Davies

Levy-yhtiö: EG