Levyarvio: Marillion – Misplaced Childhood (1985)

Misplace Childhood on Marillionin kolmas studioalbumi.

Marillion nousi vuonna 1983 ilmestyneellä debyytillään A Script For A Jester’s Tear vuosikymmenen alussa vauhtia saaneen neoproge-suuntauksen ehdottomaksi kuninkaaksi jättäen lähimmät kilpakumppaninsa (IQ, Pendragon, Pallas, Solstice) nielemään pölyä. Ainakin kaupallisella menestyksellä mitattuna. Yhtye petrasi taiteellisessa mielessä toisella levyllään Fugazilla (1984), mutta kalliiksi tullut albumi ei myynyt yhtä hyvin. EMI harkitsi jopa yhtyeen levysopimuksen katkaisua. Tästä tietämätön Marillion tarttui kolmannella levyllä uskaliaasti projektiin joka 80-luvun puolivälissä oli suunnattoman epämuodikas. Yhtye päätti tehdä kolmannesta levystään konseptialbumin eli levyn jonka kaikki biisit pyörisivät yhden teeman ympärillä.

Marillionilla oli vaikeuksia löytää tuottajaa levylle etenkin kun kyseessä oli tähän aikaan vieroksuttu konseptialbumi. Tuottajat, etenkin merkittävät tuottajat, ottivat yleensä prosenttiosuuden levyjen tuotosta ja moni potentiaalinen hahmo päätteli että Marillionin kaavailema levy ei sellaista juuri olisi generoimassa. Lopulta mukaan saatiin kuitenkin mm. Rolling Stonesin kanssa työskennellyt Chris Kimsey (Kimsey on myös äänittänyt ELP:n Brain Salad Surgeryn). Kimsey olikin erinomainen valinta. Hän sai yhtyeen työskentelemään tehokkaasti ja teki parhaansa että yhtye karsisi ilmaisustaan ne ilmeisimmät esikuviensa vaikutteet jotka olivat hetkittäin tehneet yhtyeen hieman naurettavaksi. Kimseyn erinomainen tuotanto tuo levylle juuri sopivan määrän loppuun hiottua pop-kimalletta ilman että kokonaisuus kuulostaisi pliisulta tai turhan steriililtä. Ylettömän kliseiseen kasarisoundiinkaan ei sorruta vaan soundi on juuri oikeanlainen sekoitus 70 – ja 80-lukuja.

Legenda kertoo että vokalisti Fish kirjoitti Misplaced Childhoodin sanoitukset yhden eeppisen 10 tuntia kestäneen LSD-tripin aikana. Fish varmasti saikin dean levyyn happopäissään ja  kehitteli pääteemat mieli huuruisena, mutta totuus on että hän viimeisteli sanoituksia kuumeisesti vielä studiossa kun musiikkia jo äänitettiin.

Vaan mistä Misplaced Childhoodin konseptissa on kyse?

Supertuottajat Don Simpson ja Jerry Bruckheimer lanseerasivat 80-luvulla Hollywoodissa käsitteen ”high concept”. High conceptin ideana oli luoda elokuvalle niin iskevä ja yksinkertainen teema että sen pystyi kiteyttämään selkeästi yhteen lauseeseen tai jopa muutamaan sanaan. Esimerkiksi Jurassic Parkin voi kiteyttää helposti vaikkapa näin: ”Mitä jos voisimme kloonata dinosauruksia ja laittaa ne eläintarhaan?”.

Progressiivisen rockin pariin high concept ei koskaan oikein rantautunut eikä Misplaced Childhoodin teemaakaan ole kovin helppoa kuvailla lyhyesti. Fishin yksinään kirjoittamat sanoitukset ovat ilmeisesti vahvasti omaelämäkerrallisia ja ne kuvailevat tajunnanvirtamaisesti kertojan aikuistuminen mukanaan tuomaa kipuilua. Sanoituksissa sekoittuu nuoren miehen seksuaaliset paineet, menestyksen jano, erilaisten päihteiden kanssa sekoilu, maailmantuska, mielenterveysongelmat ja ennen kaikkea jonkinlainen epämääräinen ahdistus lapsuuden viattomuuden menetyksestä. Fishin sanoitukset pursuavat jälleen melodraamaa joka on hetkittäin vaarassa tukehtua omaan naurettavuuteensa, mutta Fishin antaumukselliseen ja vilpittömän oloiseen tulkintaan ja bändin tehokkaaseen ääniraitaan yhdistettynä kokemus jää lopulta reippaasti plussan puolelle.


Lue myös: Levyarvio: Genesis – Selling England By The Pound (1973)

Fugazin kohdalla Marillion kipuili uuden materiaalin luomisen suhteen ja äänityssessiot olivat haastavat. Misplaced Childhoodin biisit sen sijaan syntyivät vaivattoman oloisesti ja nauhoitukset sujuivat Kimseyn johdolla Länsi-Berliinissä niin sutjakasti että levy saatiin valmiiksi 6 000 puntaa alle alkuperäisen 80 000 punnan budjettinsa. Tämä oli melkein puolet vähemmän kuin mitä Fugaziin oli törsätty. Jopa debyyttialbumin teko oli maksanut enemmän.

Aivan kitkattomasti ei Miscplaced Childhoodin työstäminen silti sujunut sillä vokalistin ja muun yhtyeen välille oli syntymässä vakava särö. Pahimpana esimerkkinä tästä tilanne jossa vainoharhaisesti (luultavasti päihteiden myötävaikutuksella) käyttäytynyt suurikokoinen Fish nosti itseään huomattavasti pienemmän kitaristi Steve Rotheryn seinälle syyttäen tätä aggressiivisesti karjuen että tämän säästelevän parhaita biisejään soololevylle. Hieman tragikoomista kun huomioidaan että Rothery oli säveltänyt suurimman osan juuri työn alla olevasta levystä. Rotheryn ensimmäinen soololalbumi The Ghosts of Pripyat ilmestyi muuten vuonna 2014. Rothery on kertonut että kaikki ystävyys jota hänellä vielä oli ollut jäljellä Fishia kohtaan kuoli tuolla hetkellä. Fishin ja muun bändin ongelmat tulisivat pian eskaloitumaan entisestään.

Steve Rothery (kitarat), Mark Kelly (koskettimet), Fish (vokaalit) Pete Trewavas (bassokitara) ja Ian Mosley (rummut),


Ennen levyn julkaisua Marillion hehkutti faneilleen (osaa Misplaced Childhoodista esitettiin myös livenä ennen äänittämistä) että tulossa on levy jolla on vain kaksi pitkää biisiä nimiltään ”Side One” ja ”Side Two”. Käytännössä lopulta ilmestynyt 41-minuuttinen albumi on kuitenkin niin sanottu laulusarja (suite) joka koostuu 10 kappaleesta jotka on nivottu yhteen enemmän tai vähemmän tauottomasti. Eli vastaavanlainen rakenne jota esimerkiksi Pink Floyd oli hyödyntänyt jo The Dark Side Of The Moonilla ja vielä selkeämmin konseptuaalisella The Wallilla. Osa Misplaced Childhoodin pidemmistä yksittäisistä kappaleista jakautuu vielä alaosiin (kahdeksan minuuttisella ”Bitter Suitella” on peräti viisi nimettyä osiota) ja kyseessä onkin varsin sirpaleinen kokonaisuus. Nämä sirpaleet muodostavat kuitenkin vastoin odotuksia yllättävän saumattoman ja koherentin kokonaisuuden. Ainakin itselleni onkin ollut aina vaikeaa irrottaa levyn yksittäisiä biisejä erilleen niiden kontekstista (ehkä lukuunottamatta sen kahta pop-hittiä). Misplaced Childhoodin musiikki on parasta nauttia juuri sellaisenaan kuin se on tarkoitettukin eli yhtenä albumikokonaisuutena.

Neoprogelle tyypillisesti Miscplaced Childhoodin musiikki on hyvin yksinkertaista rytmisesti ja harmonisesti. Se rakentuu pääosin lähes lastenlaulumaisten melodioiden ympärille joita koristellaan tunnelmallisilla syntetisaattorimatoilla ja kitarasooloilla. Melodiat ovat onneksi ovat vahvoja ja kauniin surullista tunnelmaa onnistutaan luomaan tehokkaasti tyylikkäillä kitara- ja kosketinsoitinsoundeilla. Etenkin Mark Kellyn täyteläiset kosketinsoitinmatot tekevät useissa kohdissa suuren vaikutuksen. 

Fishin karismaattinen laulutyöskentely nousee tälläkin Marillion -levyllä pääosaan ja hän onnistunut karistamaan äänestään selkeimmät Peter Hammill / Peter Gabriel -maneerit.

Fishin vokaalit lienevät parhaimmillaan juuri tällä levyllä. Laulutekniikka on parantunut alkuajoista ja toisaalta miehen rankka elämäntyyli ei ollut vielä tehnyt hallaa äänialalle joka ulottuu tässä vaiheessa vielä varsin korkeisiin nuotteihin. Fishin sanoitustyyli on yhä ”enemmän on enemmän” ja hän käyttää mielellään yhden sanan sijasta kolmea sivistyssanaa. Tämä luo värikkään ja monimutkaisen vaikutelman josta joko pitää tai ei. Minusta tyyli toimii sillä pinnallisen briljeerauksen lisäksi teksteissä on usein mukana aitoja oivalluksia ja hän maalaa taitavasti arkisista tilanteista elämää suurempaa draamaa joka sekoittuu vielä hetkittäin kiehtovasti utuiseen psykedeliaan. Sanoituksissa on tälläkin kertaa myös lisää painoarvoa tuovaa omakohtaisuutta mikä ehkäisee hieman (muttei täysin!) täydellistä vajoamista halpaan melodraamaan.


Lue myös

Levy käynnistyy tummasävyisesti soivalla ”Pseudo Silk Kimono” jossa kosketinsoittaja Mark Kellyn täyteläisen paksut syntetisaattorimatot ovat parhaimmillaan. Fishin korkealla äänellä etäännytetysti laulamat vokaalit maalaavat kuvan lohduttomasta ja ontosta olemassa olosta jossa kaikki toivo tuntuu kadonneen. ”Pseudo Silk Kimono” on tyylikäs intro joka on täynnä kohtalokkuutta, melankoliaa ja uhkaavuutta.

”Huddled in the safety of a pseudo silk kimono wearing bracelets of smoke, naked of understanding.”

Tunnelma muuttuu toisessa kappaleessa äkisti. Tarttuvasta, kevyen surumielisestä, mutta nostalgista toiveikkuutta sisältävästä ”Kayleighista” tuli iso hitti. Kappale nousi Englannissa sinkkulistan toiselle sijalle ja veti koko albumin perässään suuren yleisön tietoisuuteen. Fish loi yhdistämällä nimet Kay ja Lee kokonaan uuden nimen Kayleigh ja nykyään on suuri määrä noin nelikymppisiä naisia joiden nimi on Marillionin hitin ansiota. ”Kayleigh” on mainio napakka pop-biisi joka solahtaa osaksi pääosin paljon tummasävyisempää levykokonaisuutta yllättävän miellyttävästi.

Kolmas kappale ”Lavender” jatkaa pop-linjalle.Piano-balladina alkava ”Lavender” on levyn toinen pop-biisi ja edeltäjäänsä hempeämpi tapaus. Kappaleen leikkisä kertosäe vie levylle tyypillisen lastenlaulumaisuuden huippuunsa. Kertosäe on vanhan, 1600-luvulta peräisin olevan, englantilaisen kansanlaulun ”Lavender’s Blue” inspiroima.

Lavenders blue, dilly dilly, lavenders green
When I am King, dilly dilly, you will be Queen
A penny for your thoughts my dear
A penny for your thoughts my dear

Matalalla möyrivä syntetisaattori ja Ian Mosleyn kumisevat rumpuvyörytykset vievät tunnelmat takaisin levyn intron synkeämmille vesille. ”Bitter Suite” on ensimmäinen levyn kahdesta pitkästä moniosaisesta ”mini-sinfoniasta”. Tunnelmallisen instrumentaali-intron jälkeen Fish resitoi vahvalla skottiaksentilla värikkään kuvan urbaanista ja hieman dystooppisesta maisemasta minkä jälkeen jälkeen seuraavat kaksi osiota kuvailevat protagonistin kohtaamisia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ensin puidaan ilmeisesti ensirakkautta lähiöruusun kanssa ja sitten siirrytäänkin jo romantisoituun kohtaamiseen prostituoidun kanssa. Jokainen ”Bitter Suiten” viidestä osasta esittelee uutta melodista materiaalia ja niiden keskinäinen yhteys on niin löyhä että on kummallista miten hyvin tämä mini-sarja isomman sarjan sisällä toimii. 

Sisäänpäin kääntyneen ”Bitter Suiten” jälkeen energiaa kasvatetaan ”Heart Of Lothianilla” joka Marillionin alkuajoille tyypillinen uhmakas rokki-hymni. Kappaleen alussa leikitellään epäsäännöllisillä tahtilajeilla kunnes yhtye palaa tasaiseen 4/4 rytmiin jota levyllä pääosin muutenkin suositaan. Fishin vokaalit ovat ”Heart of Lothianissa” äkäisimmillään ja Rotheryn sähkökitara ujeltaa korkealla äänellä sooloillen periaatteessa läpi koko kappaleen.

Myös lyhyt ”Waterhole (Expresso Bongo)” on energinen kappale ja sitä kannattelee etenkin Mosleyn voimallisesti rullaava rumpalointi ja Fishin intensiivinen laulusuoritus. Myös sieltä täältä esiin nouseva ja taas katoava Rotheryn viiltävä sähkökitarointi luo tehokkaan efektin.

Alle kaksi minuuttinen ”Lords of the Backstage” vie meidät rokkitähteyden saavuttaneen protagonistin vainoharhaiseen maailmaan. ”Lords of the Backstage” tuntuu hyvin kiinteästi osalta siitä suoraan käynnistyvää levyn toista mini-eeposta ”Blind Curvea” ja on outoa että se on indeksoitu omaksi kappaleekseen.

Lähes kymmenen minuuttia kestävä ”Blind Curve” sisältää viisi osaa ja toisin kuin levyn toinen pitkä biisi ”Blind Curve” se tuntuu hieman luontevammalta kokonaisuudelta. Se on progressiviselle rockille suht tyypillinen ”mini-sinfonia joka vuorottelee hiljaisia ja  tunnelmallisia osioita tanakkaa bändisoittoa sisältävien hetkien kanssa. Kappale huipentuu sen viidennessä osassa ”Thresholdissa” joka tuntuu samalla painekattilalta jossa lopultakin tiivistyy kaikki kertojan kautta levyn kasvanut maailman tuska.Fish vyöryttää päällemme ”Thresholdissa” päällemme tuhdin annoksen maailman pahuutta ja toivottomuutta laulaen miehensä menettäneistä sotaleskistä, lapsista joiden kohtana on tulla vain raiskatuiksi sivukujila, kieroista sotaa lietsovista poliitikoista ja tekopyhistä papeista.

I saw a war widow in a launderette
Washing the memories from her husband’s clothes
She had medals pinned to a threadbare greatcoat
A lump in her throat with cemetery eyes

Mark Wilkinsonin värikäs mutta dramaattinen kansitaide kuvaa erinomaisesti levyn sisältöä.


Levyn toiseksi viimeinen kappale ”Childhoods End?” toimii katharsiksena ”Thresholdin” ahdistushuipun jälkeen ja on konseptuaalisesti hieman kömpelö ratkaisu. Deusxmachinamaisesti koittaa aamu ja samalla jonkinlainen oivallus siitä että kertoja on aikuinen mutta lapsi hänen sisällään elä yhä. Tämä puolestaan johtaa vapautukseen ahdistuksesta ja angstista. Yhtäkkiä kaikki onkin hyvin. Ei kovin vakuuttavaa, mutta koska ”Childhoods End?” on varsin tenhoava kappale joka on varustettu The Edgen mieleen tuovalla murtosointukitaranakutuksella ja melodisella Pete Trewavasin bassottelulla niin asia on helppo antaa anteeksi. Lopussa kuullaan myös lyhyt ja tällä levyllä harvinainen syntetisaattorisoolo joka johtaa suoraan levyn finaaliin.

Sotilaallisella rumpaloinnilla varustettu päätösraita ”White Feather” on suorastaan riemukas  ja vielä levyn maaliin upealla tavalla liput liehuen. Kappale onnistuu olemaan elämän myönteinen olematta silti lainkaan korni.

I will wear your white feather
I will carry your white flag
I will swear I have no nation
But I’m proud to own my heart
I will wear your white feather
I will carry your white flag
I will swear I have no nation
But I’m proud to own my heart
My heart, this is my heart

”Kayleigh” sinkun vetämänä Misplaced Childhood -albumista muotoutui iso hitti. Levy nousi Englannissa listaykköseksi ja myi pelkästään Saksassa yli 500 000 kappaletta. Jotkut lähteet ovat sitä mieltä että Misplaced Childhood on menestynein progealbumi sitten vuonna 1980 ilmestyneen The Wallin. Voi hyvinkin pitää paikkaansa. Riippuen toki hieman siitä mitä lasketaan progeksi sillä olihan Yesin ja Genesiksen 80-luvun alun levyt myös suuria menestyksiä. Misplaced Childhood nosti Marillionin joka tapauksessa hetkeksi aivan uuteen sarjaan ja yhtye pääsi soittamaan suurille areenoille.

Misplaced Childhood  on lähes täydellinen progepop-helmi. Kuin täydellinen pussi irtokarkkeja joka sisältää juuri oikeanlaisen sekoituksen makeita ja happamia makuja eri sävyjen toisiaan täydentäen. Misplace Childhood onkin malliesimerkki levystä joka on enemmän kuin osiensa summa. Yksittäisinä kappaleina yksikään Misplaced Childhoodin biisi ei ole erityisen mestarillinen, mutta yhteen liitettyinä ne muodostavat juuri sopivalla tavalla monipuolisen ja värikkään herkullisen kokonaisuuden.

Parhaat biisit: ”Pseudo Silk Kimono”, ”Waterhole (Expresso Bongo)”, ”Blind Curve”, ”Heart Of Lothian”, ”Childhoods End?”, ”White Feather”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 5 out of 5.

Lue myös: Levyarvio: IQ – Resistance (2019)

Kappaleet

  1. ”Pseudo Silk Kimono” 2:15
  2. ”Kayleigh” 4:04
  3. ”Lavender” 2:28
  4. ”Bitter Suite” 7:53
    i) ”Brief Encounter”
    ii) ”Lost Weekend”
    iii) ”Blue Angel”
    iv) ”Misplaced Rendezvous”
    v) ”Windswept Thumb”
  5. ”Heart of Lothian” 4:08
    i) ”Wide Boy”
    ii) ”Curtain Call”
  6. ”Waterhole (Expresso Bongo)” 2:13
  7. ”Lords of the Backstage” 1:53
  8. ”Blind Curve” 9:30
    i) ”Vocal Under a Bloodlight”
    ii) ”Passing Strangers”
    iii) ”Mylo”
    iv) ”Perimeter Walk”
    v) ”Threshold”
  9. ”Childhoods End?” 4:33
  10. ”White Feather” 2:24

Marillion

Fish: vokaalit Steve Rothery: kitarat, bassokitara Mark Kelly: koskettimet Pete Trewavas: bassokitara Ian Mosley: rummut, perkussiot

Tuottaja: Chris Kimsey
Levy-yhtiö: EMI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: