1960-luvun lopulle tyypilliseen tapaan myös Deep Purple imi vaikutteita ympäristöstään ja pyrki kehittämään soittamaansa musiikkia uudenlaiseksi. Yhtyeen ensimmäisillä levyillä selkeimmät vaikutteet tuntuivat olevan peräisin klassisesta musiikista, mutta tammikuussa 1969 julkaistu Led Zeppelinin debyyttilevy sai kitaristi Ritchie Blackmoren vakuuttumaan siitä, että yhtyeen tyylin pitäisi muuttua raskaammaksi. Sitä raskautta oli alkanut löytyä jo Deep Purplen kolmannelta albumilta, mutta valitettavasti laulaja Rod Evans ei pystynyt mukautumaan uuteen tyyliin. Keväällä 1969 Blackmore, kosketinsoittaja Jon Lord ja rumpali Ian Paice päättivät ryhtyä etsimään uutta laulusolistia samaan aikaan kun Lord pakersi kuumeisesti Concerto For Group And Orchestran parissa.
Blackmore otti yhteyttä vanhaan soittokaveriinsa Mick Underwoodiin, joka tuolloin soitti Episode Six -nimisessä yhtyeessä. Underwoodilla olikin mielessään sopiva kaveri – Episode Sixin laulaja Ian Gillan. Gillan osoittautuikin päteväksi kaveriksi, ja kun yhtyeeseen otettiin samalla uudeksi basistiksi Episode Sixissä soittanut Roger Glover, oli Deep Purplen legendaarinen kakkoskokoonpano syntynyt. Työ tulevan studioalbumin materiaalin kehittämiseksi aloitettiin lähes välittömästi.
Roger Glover on kertonut, että Deep Purplen harjoitukset olivat aivan toisenlaisia kuin mihin hän oli tottunut Episode Sixissä. Aiemmin hän oli tottunut harjoittelemaan valmiita lauluja, mutta Deep Purplen treeneissä jammailtiin ja tehtiin uusia kappaleita. Siksi heti alussa yhtyeen jäsenet sopivat, että kappaleet merkitään koko kvintetin tekemiksi. Idea kappaleeseen saattoi tulla keneltä tahansa. Esimerkiksi ”Speed King” syntyi, kun Ritchie Blackmore kaipasi Jimi Hendrixin “Firen” kaltaista kappaletta keikkojen aloitukseksi. Glover vastasi soittamalla bassolla mieleensä tulleen riffin, johon muut sitten liittyivät. Kappale ei tietenkään ollut heti valmis, ja ”Kneel And Pray” sekä ”Ricochet” -nimillä tehdyt varhaiset versiot valottavatkin hienosti kappaleen muotoutumista lopulliseen versioon. Kappaleesta äänitettiin myös kevyempi versio, joka päätyi joissain maissa ”Black Night” -singlen b-puolelle. Tämä ns. pianoversio julkaistiin vuonna 1978 The Deep Purple Singles A’s & B’s -kokoelmalla.
Deep Purple In Rockin avausraita ”Speed King” esittelee uudenlaisen Deep Purplen. Albumin eurooppalaisilla painoksilla kuullaan aluksi jokseenkin kaoottiselta kuulostavaa soittoa, jossa oikeastaan ainoastaan Blackmoren soitosta löytyy melodisuutta. Kun Ian Paice, Roger Glover ja Blackmore lopettavat soittonsa, jää Jon Lord soittamaan Hammondeillaan seesteisempää melodiaa, jossa hän varioi ”Speed Kingin” melodiaa. Lord soittaa erehdyksessä väärän äänen, mutta lopettamisen sijaan hän soittikaan juoksutuksen jolla hän päätyy toivottuun sointuun. Tämän jälkeen kappale pääsee vauhtiin ja Ian Gillan alkaa laulaa sellaisista vanhoista rockklassikoista kuin ”Good Golly Miss Molly”, ”Lucille” ja ”Tutti Frutti” yhdisteltyjä sanoituksia. Kahden lauletun säkeistön jälkeen pääsevät Blackmore ja Lord kisaamaan keskenään. Keikoilla soolojen vuorottelua saattoi kestää minuuttikaupalla ennen kuin Gillan pääsi laulamaan viiimeisen säkeistön.
”Bloodsucker” nojaa vahvaan riffiin. Lisää tehoa tulee siitä, että kitara, urut ja basso soittavat samaa sävelkulkua, mikä on harvinaista Deep Purplen kappaleilla. Gillan kiljuu nuoruuden innolla ja Blackmore ja Lord pääsevät jälleen soittamaan vuorotellen sooloja. ”Bloodsuckerista” tehtiin uusi studioversio vuonna 1998 ilmestyneelle Abandon-albumille, tosin se oli nimetty tuolloin ”Bludsuckeriksi”.
”Child In Time” lienee Deep Purple In Rockin tunnetuin kappale. Kymmenminuuttinen teos sai alkunsa, kun Jon Lord soitti yhtyeen harjoituksissa It’s A Beautiful Day -yhtyeen kappaletta ”Bombay Calling”. Tempoa hidastettiin, ja lopulta uusi kappale alkoi kuulostaa kaikista mielenkiintoiselta. Kappaleen kuitenkin kruunaa Gillanin laulu.
”Sweet child in time you’ll see the line
The line that’s drawn between good and bad.”
Kappaletta rakennetaan vähitellen. Alussa Jon Lordin Hammondit ja Ian Paicen keveät iskut lautasiin, myöhemmin muidenkin soittoa ja lopulta Gillanin kiljahdukset. Blackmoren ja Lordin soolot ja lopulta loppukliimaksi, jonka viimeiset, pianolla soitetut äänet olivat kuulemma kumarrus The Beatlesin ”A Day In The Lifen” päätösakordille. Jos joku ei ajattele ”Child In Timea” progressiivisena kappaleena, niin Ian Gillan Bandin vuonna 1976 ilmestyneeltä debyyttialbumilta Child In Time löytyvä versio voi selventää asiaa.
”Child In Time” on vakuuttava kappale. Gillanin tulevaisuuden kannalta merkittävää oli, että Andrew Lloyd Webber sattui kuulemaan kappaleen raakamiksauksen ja päätti pyytää laulajaa Jeesuksen rooliin Jesus Christ Superstar -albumille. Deep Purplen managerit antoivat kerrankin hyvän neuvon, jonka ansiosta Gillan pyysi osuudestaan Jesus Christ Superstarissa kertamaksun sijaan levymyyntiin perustuvan palkkion. Kun albumista tuli myyntimenestys, sai Gillankin parin päivän töistä mukavasti rahaa.
Lue myös: Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1970
Vinyylialbumin kakkospuolen avaava ”Flight Of The Rat” on menevä kappale, joka kuulemma sai alkunsa – ja nimensä – kun Rimski-Rorsakovin ”Kimalaisen lento” tuli jostain syystä puheeksi. Kappale on jälleen loistava näyte koko yhtyeen taidoista, mutta kieltämättä Blackmoren ja Lordin tyylikkäät soolot tuntuvat vievän suurimman huomion.
”Into The Fire” on kolme ja puoliminuuttisena albumin lyhyin kappale. Iskevän kappaleen riffi keksittiin, kun Blackmore ja Glover juttelivat kappaleesta, jossa oli kromaattisessa asteikossa ollut riffi. Kappale on yksi yhtyeen jyräävimmistä, ja sen tehoon vaikutti varmasti The Beast eli Peto – Jon Lordin Marshallin vahvistimeen ja kaiutinkaappeihin liitetyt Hammondit. Tarkoituksena oli saada Hammondeihin lisää voimaa, jolla pystyisi vastaamaan Ritchie Blackmoren kitaran ääneen.
”Support your local groupie”, lukee albumin kansiteksteissä “Living Wreckin” kohdalla. Kertomus hieman iäkkäämmän bändärin kohtaamisesta on aika tyly, mutta ehkä tässä on hyvä muistaa Deep Purplen jäsenten olleen Deep Purple In Rockia äänitettäessä parikymppisiä kolleja. Jon Lord loihtii jälleen hurjia ääniä Hammondeistaan.
Albumin päätösraita ”Hard Lovin’ Man” on kiistaton osoitus siitä, että Hammondeja voi käyttää raskaassa rockissa. Jon Lord soittaa koko kappaleen ajan aggressiivisesti ja hänen soolonsa suorastaan raastaa korvia. Kappaleen loppupuolella huomio kiinnittyy väkisinkin Blackmoren kitaraan, joka saakin rutkasti tilaa, kun muut soittimet häivytetään joksikin aikaa pois. Kappale ja levy loppuu kitaralla aikaansaatuihin epämääräisiin ääniin.
Deep Purple In Rock oli Deep Purplen läpimurtolevy Britanniassa. Yhtye oli ehtinyt hankkia mainetta kovana live-esiintyjänä, eikä albumiltakaan puuttunut energiaa. Väitteistä huolimatta albumi ei ollut yhtyeen vastareaktio Concerto For Group And Orchestralle, sillä materiaalin valmistelu oli aloitettu jo kesällä 1969 Gillanin ja Gloverin liityttyä yhtyeeseen. ”Jollei se ole dramaattista, sille ei ole sijaa tällä levyllä”, oli Blackmore ilmoittanut muille albumin teon aikana, ja tuon ohjeen mukaan toimittiin. Ja tuo dramaattisuus tuntuu yltävän albumin kansikuvaan saakka. Manageri Tony Edwardsin ideoima mukaelma Mount Rushmoren patsaista on loistava visualisointi sanaleikistä.
Albumi oli ensimmäinen, jonka yhtye tuotti itse. Soittajat ovat kertoneet, että päällimmäinen muistikuva albumin miksauksesta on se, että miksauspöydällä oli viisi paria käsiä pitämässä huolta oman soiton kuulumisesta. Huonommalla tuurilla tuloksena olisi ollut pelkkää kuuntelukelvotonta säröä, mutta jonkin ihmeen ansiosta levy kuulostaa vain äärimmäisen tehokkaalta.
Valmiin levyn saaminen kauppoihin asti ei tällä kertaa ollutkaan aivan yksinkertaista. Deep Purplen aiemmat levyt Yhdysvalloissa julkaissut Tetragrammaton oli vararikon partaalla eikä pystynyt tekemään käytännössä mitään, mutta yhtiön kanssa tehdyn sopimuksen vuoksi Deep Purple ei voinut julkaista uutta materiaalia Euroopassakaan. Kun Warner Bros. lopulta osti Tetragrammatonilta sen kaikkien artistien sopimukset, päästiin albumi lopulta julkaisemaan.
Deep Purple In Rockin menestykseen vaikutti yhtyeen ahkera keikkailu, mutta myös samaan aikaan albumin kanssa julkaistu single ”Black Night”. On yksinkertaisinta vain todeta, että kappale tehtiin ns. kännissä ja läpällä sen jälkeen, kun managerit olivat kysyneet valmiin levyn kuultuaan missä levyn singlebiisi on. Kun studiolla ei saatu mitään kelvollista aikaiseksi, päätettiin inspiraatiota etsiä lähipubista.
”Black Nightin” riffi on kuulemma napattu Ricky Nelsonin esittämän ”Summertimen” bassokulusta, sanoituksien tekoon osallistui koko yhtye. Roger Glover on kertonut haastatteluissa, ettei hänellä ole hajuakaan siitä, mistä sanoituksissa kerrotaan. Välillä taidetaan kertoa mustasta yöstä (black night), välillä mustasta ritarista (black knight). Joka tapauksessa managerit olivat kappaleen kuullessaan tyytyväisiä, ja yhtyeen hämmästykseksi single nousi listojen kärkipäähän ja auttoi osaltaan tekemään Deep Purplesta tunnetumpaa. Vuosikymmenen puoliväliin asti kestänyt hieno musiikillinen matka oli nyt toden teolla alkanut.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Kappaleet
- ”Speed King” 4:23
- ”Bloodsucker” 4:16
- ”Child in Time” 10:20
- No. Title Length
- ”Flight of the Rat” 7:57
- ”Into the Fire” 3:30
- ”Living Wreck” 4:34
- ”Hard Lovin’ Man” 7:11
Tuottaja: Deep Purple
Levy-yhtiö: Harvest
Pienemmät Purot 
Vastaa