Parhaat levyt 1974

Vuoden 1973 lailla vuosi 1974 on todella laadukas musiikkivuosi. Etenkin progressiivisen rockin kannalta jonka kulta-aikojen lakipiste alkaa nyt pikku hiljaa häämöttämään. Isojen proge-bändien uudet aluevaltaukset eivät olleet enää ehkä aivan yhtä radikaaleja kuin edellisinä vuosina, mutta laatu on edelleen todella kovaa tasoa.

Toisaalta ei niinkään isojen bändien kuin Yesin ja Genesiksen vuoden levyjä voi oikein minään varovaisina omien asemien varmisteluna pitää. Yes skaalasi ehkä materiaalin mittakaa  hieman alaspäin Relayerilla, mutta toisaalta levy on yhtyeen avantgardistisin ja teknisesti monimutkaisin. Genesis taasen teki massiivisen tupla-albumin The Lamb Lies Down On Broadwayn jonka aiempaa ronskimmin rokkaava ote ja katu-uskottavampi, mutta silti surrealistinen tarina oli kyllä jonkinmoinen irtiotto aiempaan nähden. Moni pienempi nimi teki uransa parhaan levyn vuonna 1974. Näistä esimerkkeinä mainittakoon Robert Wyattin Rock Bottom, Magman Köhntarkösz, Wigmamin Being, Camelin Mirage ja Renaissancen Turn Of The Cards.

Progressiivisen rockin tarjonta ja taso oli vuonna 1974 niin kova että listoilleni ei paljoa muuta tällä kertaa mahtunut. Muutama jazz/jazz-rock -levy sentään. Krautrockia edustaa Tangerine Dream, Can ja Cluster, mutta heidänkin levynsä menevät enemmän tai vähemmän myös progen puolelle. Hieman taiteellisemman rockin puolelta listoilleni ylsi Roxy Music ja samasta yhtyeestä soolouralle karannut Brian Eno.

Top kympissä taso on niin tasaisen jäätävä että levyjä oli todella vaikea laittaa tällä kertaa keskinäiseen järjestykseen. Top vitosen osalta levyt olisi voinut ryhmitellä hyvällä omalla tunnolla oikeastaan mihin tahansa järjestykseen ja sama pätee sijoihin 6-10. Kuten vuonna 1973 myös vuonna 1974 kaikki top kymppiini yltäneet levyt ovat täysiä viiden tähden albumeita.

1. King Crimson: Red (UK) *****
2. Robert Wyatt: Rock Bottom (UK) *****
3. Yes: Relayer (UK) *****
4. Henry Cow: Unrest (UK) *****
5. Mike Oldfield: Hergest Ridge (UK) *****
6. Magma: Köhntarkösz (FR) *****
7. Gong: You (UK/FR) *****
8. Wigwam: Being (FI) *****
9. Peter Hammill: In Camera (UK) *****
10. Genesis: The Lamb Lies Down on Broadway (UK) *****

Vuoden 1974 parhaat levt sijoilla 11-20 löydät täältä >
Vuoden 1974 parhaat levt sijoilla 21-36 löydät täältä >

1. King Crimson: Red

Red,_King_CrimsonRed on vuonna 1969 perustetun King Crimsonin seitsemäs studioalbumi.

Viulisti David Cross lähetettiin kilometritehtaalle juuri ennen Redin äänityksiä joten Crimson jatkaa levyllä Robert Frippin (kitara/Mellotron), Bill Brufordin (rummut) ja John Wettonin (basso/vokaalit) muodostaman triona. Tosin siinä missä parilla edellisellä levyllä ei kuultu ketään ylimääräisiä vieraita Redillä sointia vahvistetaan useilla lisämuusikoilla. Joilla suurimmalla osalla oli jo yhteistä historiaa King Crimsonin kanssa.

Siinä missä Redin edeltäjät Larks’ Tongues In Aspic (1973) ja Starless And Bible Black olivat varsin avantgardistisia, kokeellisia ja kulmikkaita levyjä on Red jossain määrin hienovaraisempi ja jopa konventionaalisempi albumi…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

2. Robert Wyatt: Rock Bottom

rock_bottomRock Bottom on Canterbury-legenda Robert Wyattin (s.1945) upein levy. Tällä väittämällä en kuitenkaan halua vähätellä Wyattin muuta tuotantoa joka pääosin on hyvin laadukasta. Rock Bottomilla hän kuitenkin saavutti jotain todella maagista.

Robert Wyatt aloitti uransa laulavana rumpalina uraa-uurtavassa psykedeliaa ja jazzia yhdistelevässä avangardistisessa Soft Machinessa jonka jäsenenä hän levytti neljä merkittävää albumia. Ollessaan vielä bändin jäsen hän äänitti vuonna 1970 ensimmäisen soololevynsä, erittäin kokeellisen, The End Of An Earin. Noin vuotta myöhemmin Wyatt erosi (tai erotettiin, näkemykset tästä hieman vaihtelevat) riitaisissa merkeissä Soft Machinesta ja perusti oman progebändinsä Matching Molen joka ehti tehdä kaksi studioalbumia ennen tapahtumaa joka käänsi lopullisesti Wyattin elämän suunnan…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

3. Yes: Relayer

relayerRelayer on Yesin seitsemäs studiolevy.

Massiivisen tupla-albumi Tales From Topographic Oceansin (1973) jälkeen Yes palaa Relayerilla Close To The Edgeltä (1972) tuttuun formaattiin. Eli vinyylin ensimmäisen puoliskon täyttää  22 minuuttinen eepos ja toisen puoliskon kaksi noin kymmenen minuuttista kappaletta.

Yes päätti äänittää levyn basisti Chris Squiren kartanomaisen kodin autotalliin rakennetussa kotistudiossa vanhan tutun tuottaja Eddie Offordin avustukselle. Ennen äänitysten alkamista yhtyeen piti kuitenkin ratkaista yksi pieni pulma: bändin kosketinsoitinvelho Rick Wakeman oli loikannut Topographic Oceansin jälkeen Yesistä koska oli toisaalta tyytymätön bändin musiikilliseen linjaan ja toisaalta hyvin startannut soolourakin houkutteli. Mistä siis uusi ja riittävän lahjakas kosketinsoittaja Wakemania paikkaamaan?

Lue koko arvostelu täältä >

*****

4. Mike Oldfied: Hergest Ridge

hergest_ridgeHergest Ridge on multi-instrumentalisti Mike Oldfieldin soolouran toinen studioalbumi.

Tubular Bellsin (1973) valtavan ja täysin yllättävän menestyksen jälkeen maaseudun rauhaan erakoksi vetäynyt Mike Oldfield osoitti toisella levyllään Hergest Ridgellä että ei suinkaan ole vain yhden levyn ihme.

Oldfield muutti The Beacon nimiseen mökkiin joka sijaitsi lähellä Walesin rajaa vastapäätä Hergest Rige nimistä harjua. Virgin asennutti mökkiin alkeellisen kotistudion jolla Oldfield pystyi äänittämään kaikessa rauhassa yksinään kokonaisen demo-version Hergest Ridgesta. Varsinaiset äänitykset tapahtuivat kuitenkin jälleen Virginin The Manor kartano-studioilla tuottaja Tom Newmanin avustamana.

Hergest Ridgen musiikki on edeltäjäänsä pastoraalisempaa, sisäänpäinkääntyneempää ja melankolisempaa. Levy ei ole samalla tavalla helposti avautuva kuin Tubular Bells, mutta kauniita melodioita ja emotionaalisesti latautunutta hienoa kitarointia siinä riittää silti yllin kyllin.

Oldfield kehittelee Hergest Ridgellä teemoja aiempaa huolellisemmin ja levyn molemmat kaksi pitkää kappaletta ovat vuoristoratamaisia kokemuksia joissa seesteististä jaksoista siirrytään sujuvasti majesteettisiin nostatuksiin. Ja nuo majesteettiset nostatukset ovat ehkä hieman ristiriitaisesti hyvässä mielessä nöyrän kuuloisia. If that makes any sense… Oldfieldin musiikista puuttuu jazz mikä on olennainen osa canterbury-progea mutta jotain samaa sympaattista kotikutoisuutta Oldfieldinkin musiikissa on kuin useilla Canterbury-bändeillä. Ja mikä tärkeintä Oldfieldin musiikissa ja erityisesti kitaransoitossa on tälläkin levyllä todella vahva tunnelataus. Ehkä jopa vahvenpi kuin Tubular Bellsillä. Hergest Ridge onkin levy jossa tunnelma ja tunne on tekniikan sijasta pääosassa.

Aivan yksin Oldfield ei levyään rakentanut tälläkään kertaa. Oldfield kyllä soittaa jälleen valtaosan musiikista yksin, mutta mutta levyllä kuullaan myös trumpetisti Ted Hobarthia ja Henry Cowsta tuttu puhallinsoittaja Lindsay Cooper soittaa todella kauniin oboe-soolon levyn ensimmäisellä puoliskolla. Pari muutakin vierailijaa (mm. Terry Oldfield huilussa) kuullaan pienemmissä rooleissa ja David Bedfordin sovittamia jouset soivat muutamassa kohtaa levyn jälkimmäisellä puoliskolla.

Oldfield itse soittaa levyn komeimman soolon noin 15 minuutin kohdilla. Pitkähkö ja todella hurmaava fuzz-soundinen kitarasoolo on yksi Oldfieldin hienoimmista ja hieman tavallista leppoisammin soiva. Ensimmäisen puoliskon melko vähäeleinen finaali jossa kuullaan hieman aavemaisesti ja ehkä myös ligetimäisesti hymisevää kuoroa (sovittajana jälleen Bedford) on myös onnistunut veto. Putkikellojen käyttö finaalissa tosin kumartaa ehkä turhaan Tubular Bellsille ja avaa helpon maalin kriitikoille. Tähän palaamme myöhemmin.

Toinen puolisko on keskimäärin ehkä hieman vielä ensimmäistäkin akustisempi tosin tähän tekee poikkeuksen kokeellinen ja aggressiivinen osio jossa soi samaan aikaan yli tuhat(!) päällekkäin äänitettyä sähkökitaraa. Tämä ”electric thunderstorm” lempinimen saanut osuus tarjoaa kontrastia levyn yleiseen vähäeleisyyteen. Kyseinen kohta on todella hurja ja massiivisena vallina urkumaisesti surisevat kitarat oli jotain aivan ennen kuulematonta. Moni onkin erehtynyt kuvittelemaan että osio on luotu uruilla, mutta kitaroita ne ovat.

Tubular Bellsin massiivisen menestyksen jälkeen oli itsestään selvää että Hergest Ridge ei tule myymään yhtä hyvin. Levy kuitenkin nousi suoraan Brittien albumilistan kärkeen ja pysyi siellä kolme viikkoa kunnes Tubular Bells joka oli roikkunut listoilla vuoden ajan nousi ykköseksi tiputtaen Hergest Ridgen toiselle sijalle. Loppujen lopuksi Hergest Ridge myi pari miljoona kappaletta mikä on vähän Tubular Bellsin 16 miljoonaan verrattuna, mutta silti varsin uskomaton suoritus kokeellisella instrumentaalisella musiikilla. Jopa 70-luvun musiikillisessa ympäristössä.

Kriitikoiden vastaisku oli kuitenkin alkanut. Siinä missä Tubular Bells oli saanut lähes 100% ylistävän vastaanoton oli Hergest Ridgen saamat arviot ristiriitaisempia ja osittain jopa hyvin tuomitsevia Osa kriitikoista jopa syytti Oldfieldia itsensä plagioimisesta. Sinänsä suhteellisen naurettava syytös. Tuhannet pop-artistit ovat tehneet omia levyjään kolmen minuutin pakkopaitamaista formaattia noudattaen ja samoja instrumentaatioita käyttäen ilman vastaavia syytöksiä ja kun Oldfield tekee kaksi perättäistä albumia jossa molemmissa on vain kaksi levyn puoliskon täyttävää, mutta keskenään hyvin erilaista musiikkia sisältävää kappaletta, onkin se sitten välittömästi merkki paikalleen jämähtämisestä. Outoa!

Oldfield itsekään ei tosin ollut täysin tyytyväinen levyynsä sillä hän tunsi että oli jo antanut kaikkensa Tubular Bellsillä ja Hergest Ridgen teko tuntui hetkittäin pakkopullalta ja Virginin koneiston ruokkimiselta. Väkisin vääntämisen tunne ei kyllä välity ainakaan tälle kuuntelijalle lainkaan vaan päin vastoin: Hergest Ridge on suurelta osin minusta jopa Tubular Bellsiä kauniimpi ja onnistuneempi levy.

Negatiivinen kritiikki kuitenkin energisoi Oldfieldin ja hän vetäytyi takaisin maaseudulle päättäen että seuraavasta albumista tulee hänen todellinen mestariteoksensa…

Parhaat biisit: ”Hergest Ridge Part One”

*****

(Huom. Hergest Ridgen arvostelu on laadittu ensisijaisesti vuoden 1976 miksauksen pohjalta. Tämä miksaus tehtiin alunperin Boxed -lootaa varten joka kokosi yhteen Oldfieldin kolme ensimmäistä levyä. Oldfield karsi tuossa versiossa instrumentaatiota ja lopputulos on minimalistisempi kuin alkuperäinen julkaisu. Tästä vuoden 1976 versiosta tuli sittemmin default-versio ja se oli ainoa saatavilla oleva versio CD formaatissa aina vuoteen 2010 asti jolloin Oldfield miksasi levn jälleen uudestaan. 2010 remix on instrumentaatioltaan rikkaampi ja orkestraalisempi kuin kumpikaan aiemmista versioista ja ilmeisesti Oldfield on jopa soittanut mukaan joitakin uusia osia. 2010 on parhaimmillaan todella upea versio Hergest Ridgesta, mutta toisaalta siinä on joitakin yksittäisiä varsin kömpelöitä hetkiä ja pari suoranaista soittomokaa. Lopulta minulle se definitiivinen versio levystä on se itselleni alkuperäinen versio eli 1976 miksaus.)

fb_cta

5. Henry Cow: Unrest

unrestUnrest on vuonna 1968 perustetun brittiläisen Henry Cow’n toinen studiolevy.

Henry Cow jatkaa Unrestilla yhtä poikkeusta lukuunottamatta samalla kokoonpanolla jolla yhtye teki edellisvuoden debyyttinsä Leg Endin. Vain saksofonisti Geoff Leigh on poissa joukosta vakavasta.

Geoff Leigh päätös ähteä Henry Cow’sta oli monien eri syiden summa. Hän oli ensinnäkin ollut alusta alkaen tyytymätön sopimukseen jonka bändi teki Virgin Recordsin kanssa, mutta pääosassa oli silti musiikilliset syyt. Leighistä Henry Cow’n sävellykset olivat muuttumassa liian monimutkaisiksi ja toisaalta, vaikka hän nautti freejazz-jamittelusta, hän ei kokenut oloaan kotoisaksi bändin yhä absrakteimmiksi ja kokeellisemmiksi muuttuvien improvisaatioiden parissa joita bändi halusi soittaa etenkin livenä yhä enemmän ja enemmän.

Leighin tilalle värvättiin yhtyeen ensimmäinen naisjäsen Lindsay Cooper…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

6. Magma: Köhntarkösz

kohtarkosz_2Magma teki edellisellä levyllään Mëkanïk Dëstruktïw Kömmandöhilla läpimurron ja todella löysi oman tyylinsä. MDK:n seuraaja Köhntarkösz jatkaa hienostu tuon tyylin varaan rakentamista, mutta ei jää sen vangiksi. Köhntarkösz on Köhntarkösz -trilogian keskimmäinen osa. Sarjan ensimmäinen osa on K.A (Köhntarkösz Anteria) vuodelta 2004 ja päätösosa on vuoden Ëmëhntëhtt-Ré.

Suurin ero MDK:hin verrattuna on se että Köhntarkösz on enimmäkseen instrumentaalinen albumi siinä missä edeltäjällä raivoisasti lausuttu kobaian kieli oli keskeisessä roolissa. Toki sanatonta laulua kuullaan runsaasti myös tällä levyllä.

Köhntarköszin ydin on kahteen osaan jaettu nimikappale joka 41 minuuttisen albumin kestosta 31 minuuttia. Hyytävän hypnoottinen ja välillä pitkiä aikoja suht minimalistisesti etenevä kappale alkaa hitaan poreilevasti jännitystä kasvattaen. Tunnelma on suorastaan aavemaisen hyytävä. Jannick Topin basso alkaa murahdella tosissaan jossain neljän minuutin kohdilla Christian Vanderin samalla lisäten jatkuvasti intensiteettiä rummuilla homma muuttuu todella hypnoottiseksi ja maagiseksi…

Lue koko arvostelu täältä >

*****


Katso myös: Vuosi vuodelta 1974: Sijat 11-20


7. Gong: You

gong_youYou on vuonna 1968 perustetun Gongin viides studiolevy ja Radio Gnome -trilogian viimeinen osa.

Gong jatkaa Youlla samalla kokoonpanolla joka soitti edellisellä levyllä Angel’s Egg. Tämä oli hyvin poikkeuksellista Gongin kohdalla, mutta tämä pieni jatkuvuus selvästi teki yleensä niin kaoottiselle bändille hyvää sillä You on yhtyeen ensimmäinen 100% onnistuminen.

Youlla bändi saavuttaa hienon tasapainon yhtyeen perustaneen vokalisti/kitaristi/visionäri Daevid Allenin humoristisen ja psykedeelisen sekoilun ja toisaalta muun bändin tässä vaiheessa varsin virtuoosimaisen jazz-rock -suuntauksen välillä…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

8. Wigwam: Being

being_wigwamBeing on vuonna 1968 perustetun Wigwamin neljäs studiolevy.

Wigwamin kolme ensimmäistä levyä sisältää monia hienoja hetkiä, mutta jokainen niistä on kokonaisuutena varsin epätasainen.

Being muuttaa kaiken tämän ollen täynnä toinen toistaan hienompia sävellyksiä ja muodostaen erittäin koherentin kokonaisuuden. Being onkin teema-albumi, mutta edustaa konseptilevyjen sitä osastoa joiden varsinainen teema on hyvin vaikea kiteyttää muutamaan sanaan. Kyseessä on jonkinmoinen tutkielma erilaisten yhteiskuntaluokkien ja ideologioiden yhteentörmäyksistä. Vahvasti sarkastisella ja mustan huumorin värittämällä otteella. Osa kommunismia pilkanneesta sanoituksista tosin torpattiin levy-yhtiö Loven suunnalta joka oli hyvin vahvasti vasemmalle kallellaan.

Beingin koko konseptin pääpiru oli kosketinsoittaja/vokalisti Jukka Gustavson, mutta hän ei suinkaan kirjoittanut ja säveltänyt levyn kaikkia kappaleita vaan jakoi työsarkaa basisti Pekka Pohjolalle ja kosketinsoittaja/vokalisti Jim Pembrokelle jotka tekivät levylle kappeleita Gustavsonin löyhien ohjeiden mukaan. Osa sävellyksistä oli tosin kirjoitettu jo ennen Beingin konseptia, mutta Gustavson sitten muokkasi niitä parhaansa mukaan niin että ne sopisivat paremmin kokonaisuuteen…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

9. Peter Hammill: In Camera

in_camera_peter_hammillIn Camera on Van Der Graaf Generatorista tutun Peter Hammillin neljäs sooloalbumi.

Peter Hammillin neljäs soololevy on yksi hänen parhaistaan ja suurin piirtein samaa tasoa kuin edeltäjänsä, samana vuonna vain alle puolivuotta aiemmin ilmestynyt, The Silent Corner and the Empty Stage. Kuten tämän aikakauden Hammillilta voi odottaa on tämäkin levy täynnä synkkää eksistentialismia.

In Camera on Hammillin tähän mennessä ilmestyneistä levyistä lähinnä todellista sooloalbumia sillä hän soittaa suurimman osan instrumenteista itse. Hammill soittaa levyllä kitaraa, bassoa ja erilaisia koskettimia ja sen mitä virtuoositeetissa menetetään ottaa hän sen takaisin puhtaassa omaperäisyydessä. Etenkin monet syntetisaattoripörinät ovat todella mielenkiintoista kuultavaa. Äänittäjä David Hentschell auttoi ARP syntetisaattorin ohjelmoinnissa ja levyn omaperäiset syntetisaattoripörinät -ja surinat ovatkin merkittävä osa levyn lumoa.

Hentschellin lisäksi apuna levyllä on myös rumpali Guy Evans muutamassa kappaleessa ja taiteilija Paul Whitehead ja Judge Smith auttelivat myös musiikin kanssa pienissä rooleissa.

In Cameralla on seesteisiä hetkiäkin kuten kaunis ja simppeli ”Again”, mutta erityisen onnistunutta antia tarjoilee kuitenkin levyn aggressiivinen kolmikko ”(No More) The Sub-Mariner”, ”Tapeworm” ja ”Gog Magog (In Bromine Chambers)”

Hammill laulaa ”(No More) The Sub-Marinerin” aivan upealla rupisella ja ilkeällä äänellä. Kyseessä on mielestäni yksi kaikkien aikojen kiinnostavampia vokaalisuorituksia. Keneltäkään missään. Suht minimalistisesti, mutta silti dramaattisesti lähinnä pienon ja erilaisten surisevien syntetisaattorien säestämänä kulkeva kappale on myös musiikillisesti kiinnostava ja avaa Hammillle aivan uusia latuja. Kappaleen sanoituksissa Hammill kiinnostavasti palaa lapsuusajan fantasioihin urotöistä sotatantereilla.

Intensiteetti kasvaa entisestään ”Tapewormissa” jossa Hammill ärisee entistäkin vihaisemmin ja Guy Evans takoo rumpuja ihan kyrpänä. Tapeworm enteileekin tyyliltään jossain määrin uuden pian syntyvän aiempaa kovempaa iskevän Van Der Graaf Generatorin syntyä.

Parhaimmillaan meninki yltyy suorastaan demoniseksi albumin päättävässä kappaleessa 17 minuuttisessa ”Gog Magog (In Bromine Chambers)” mikä onkin soveliasta sillä biisi kertoo Hammillin mukaan ihmismielen ymmärryksen ulkopuolella toimivasta pimeästä jumalasta. Jotain pirullista kappaleessa joka tapauksessa on tekeillä sillä nimet Gog ja Magog viittaavat Raamatussa kahteen valtakuntaan jotka itse vanha vihtahousu herra Saatana kutsuu avukseen ilmestyskirjan viimeisessä taistelussa. Kahteen osaan jaetun kappaleen päättävässä ”Magog”-osiossa Hammill sukeltaa onnistuneesti industriaaliseen musique concrète -painajaiseen. En tiedä mitä tämä osio muutakaan kuvaisi kuin koko ihmiskunnan sielujen huutoja ikuisessa helvetissä Saatanan oltua voitokas Gogin ja Magogin avulla?

Some call me SATAN others have me GOD
Some name me NEMO… I am unborn.
Some speak of me in anagrams,
Some grieve upon my wrath…
The ones who give me service
I grant my scorn.

In Camera ja The Silent Corner and the Empty Stage tuntuvat selkeiltä sisarlevyiltä, mutta In Camera on näistä kahdesta se kokeellisempi, taiteellisempi ja avantgardistisempi levy. Tämän vastapainoksi In Camera ei rokkaa yhtä komeasti kuin edeltäjänsä eikä sisällä ehkä aivan yhtä tenhoavia yksittäisiä kohtia kuin The Silent Corner parhaimmillaan. In Camera on kuitenkin niin omituinen ja kiehtova kokonaisuus että itse nostan sen piirun verran The Silent Corneria kiinnostavammaksi levyksi.

Parhaat biisit: (No More) The Sub-Mariner, ”Tapeworm”, “Faint-Heart And The Sermon”, “The Comet, The Course, The Tail”, Got Magog (In Bromine Chambers)”

*****

10. Genesis: The Lamb Lies Down On Broadway 

lamb_lies_down_on_broadwayThe Lamb Lies Down On Broadway on vuonna 1967 perustetun Genesiksen kuudes studioalbumi.

The Lamb Lies Down On Broadway on Genesiksen ensimmäinen tupla-albumi ja viimeinen jossa oli kasassa yhtyeen rakastetuin kvintetti-kokoonpano. Peter Gabriel jätti yhtyeen vuonna 1975 kun levyn ympärille pystytetty kunnianhimoisen kiertueen jälkeen.

The Lamb Lies Down On Broadway on myös Genesiksen ensimmäinen konseptialbumi. Yksi pöydällä olleista ehdotuksista levyn teemaksi oli sovitus Antoine de Saint-Exupéryn lastenkirja Pikku prinssi. Gabriel kuitenkin taisteli tätä basisti Mike Rutherfordin ajamaa ideaa vastaan kokien että fantasia-aiheiden aika oli ohi ja bändin tulisi siirtyä maanläheisempien ja rouheampien aiheiden pariin.

Gabrielin konsepti levylle oli monimutkainen ja surrealistinen tarina puertoricolais-pojasta Raelista ja hänen seikkailustaan matkalla jonkinlaiseen valaistumiseen tai itsensä löytämiseen. Täytyy myöntää että itse en ole vaivautunut paneutumaan Gabrielin tarinaan kovin syvällisesti, mutta ihan täysin se ei tunnu kantavan vaan jää hieman epämääräisen sekoilun tasolle. Levy on kuitenkin täynnä kiinnostavia yksittäisiä sanoituksia ja mielikuvitusta kutkuttavia lyriikan pätkiä.

Myös musiikki The Lamb Lies Down On Broadwaylla on rouheampaa, rokkaavampaa ja hieman suoraviivaisempaa kuin aiemmin. Aiempien Genesis -levyjen pastoraaliset niityt vaihtuvat vakuuttavalla tavalla urbaanien betonikanjonien klaustrofobiseksi maisemaksi.

94 minuuttinen tupla-albumi koostuu 23 suht lyhyestä (2-8 min,) kappaleesta jotka useimmiten jatkuvat enemmän tai vähemmän saumattomasti biisistä toiseen ilman taukoa. Ihan superjouhevasti näitä liitoksia ei ole aina tehty ja tälläkin kertaa Genesis syyllistyy välillä helmasyyntiinsä eli kökköihin fade-out -lopetuksiin.

The Lamb Lies Down On Broadwayn ensimmäinen levy on ehkä se albumin vahvempi puolisko. Tai ainakin helpommin lähestyttävä. Sen kappaleet ovat albumin tarttuvinta ja iskevintä antia. Kunnon “hittikimara” alkaa heti nimikappaleella joka starttaa Tony Banksin nopeatempoisella pianointrolla.  Timanttinen meininki jatkuu katkeamatta kautta levyn kulkien mm. komean proge-anthemin ”In the Cagen” kautta reippaasti rokkaavaan ”Back in N.Y.C”.:iin ja siitä ”Carpet Crawlersin” pop-outoiluun. Ja näidenkin väliin jäävät kappaleet ovat oikeastaan kaikki poikkeuksetta laadukasta työtä.

Hieman epätasaisempi ja kokeellisempi kakkoslevy (eli vinyylin kolmas ja neljäs puoli) sisältää sekin joitakin todella herkullisia kappaleita eikä kokonaisuutena ole sekään yhtään hassumpi.

Toisen puoliskon kirkkain helmi lienee “The Lamia”. Kaunis ja hetkittäin hyvinkin eteerisesti ja sitten taas voimakkaasti soiva ”The Lamia” kurkottelee tunnelmiltaan jonnekin Nursery Crymen(1971) ja jopa Tresspassin (1970) aikoihin. Steve Hackett soittaa kappaleessa yhden levyn uljaimmista kitarasooloistaan joka onnistuu olemaan samaan aikaan melankolinen että sankarillinen. Jopa Gabrielin huilu tekee kappaleen lopussa nopean paluun. “The Lamia” on Mmannaa vanhoille Genesis-faneille joista osa oli ehkä hieman järkyttyneitä levyn uudesta tyylistä.

Albumin jälkimmäinen puolisko tarjoaa myös koko levyn yllättävimmän hetken eli viisi minuuttisen avantgardistisen ja pääosin improvisoidun instrumentaalibiisin ”The Waiting Room” jossa Genesis kilkuttelee ja pöristelee hieman kingcrimsonmaisilla vesillä. Ei kappaleessa sentään ihan King Crimsonin parhaiden improvisaatioiden tasolle yllä mutta ihan kiinnostavia kokeellisia äänikuvia Genesis onnistuu kappaleessa loihtimaan etenkin kun muistaa että yhtye ei todellakaan liiku “The Waiting Roomissa” omalla mukavuusalueellaan. Se istuuko kappale sitten kovin hyvin muuhun levyn materiaaliin on hieman kyseenalaista, mutta en ole antanut sen juuri häiritä koska kappale on itsessään niin kiinnostava.

On klisee sanoa tupla-levyistä (tai pitkistä levyistä ylipäätänsä) että hieman tiivistämällä niistä olisi saanut aikaisiksi todellisen helmen. Ehkä tämä jossain määrin pitää paikkaansa myös The Lamb Lies Down On Broadwayn kohdalla, mutta toisaalta kokonaisuus on kuitenkin yllättävän laadukas ja toimiva. Ja koska levyn parhaat hetket ovat niin hienoja että nousee levy mielestäni taistelemaan Genesiksen parhaan levyn tittelistä Foxtrotin (1972) kanssa. The Lamb Lies Down On Broadway on hieno päätös Genesiksen Peter Gabriel -kaudelle.

Parhaat biisit: ”The Lamia”, ”Riding The Scree”, ”Back In NYC”, ”In The Cage”

*****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: