Levyarvio: Gong – You (1974)

You on vuonna 1968 perustetun Gongin viides studiolevy ja Radio Gnome -trilogian viimeinen osa.

Gong jatkaa Youlla samalla kokoonpanolla joka soitti myös edellisellä levyllä Angel’s Egg (1973). Tämä oli hyvin poikkeuksellista Gongin kohdalla, ja tämä pieni jatkuvuus selvästi teki yleensä niin kaoottiselle bändille hyvää sillä You on yhtyeen ensimmäinen 100% onnistuminen.

daevid_allen
Daevid Allen

Youlla bändi saavuttaa hienon tasapainon yhtyeen perustaneen vokalisti/kitaristi/visionääri Daevid Allenin (1938-2015) humoristisen ja psykedeelisen sekoilun ja toisaalta muun bändin tässä vaiheessa ajaman virtuoosimaisen jazz-rock -suuntauksen välillä. 

Youn kappaleet ovat aiempaa pidempiä ja monimutkaisempia. Etenkin rytmiikan puolella kompleksisuutta on tullut roimasti lisää ja bändi soittaa kaikin puolin aiempaa taitavammin ja itsevarmemmin. Erityisesti rytmiryhmä Mike Howlett (s.1950) ja Pierre Moerlen (1952-2005) on levyllä aivan liekeissä. Howlett ankkuroi musiikkia messevän juurevalla basson pompottelullaan joka päällä Moerlenin on yhä taituroida. Harva bändi on ikinä groovannut niin luontevasti epäsäännöllisissä tahtilajeissa kuin Howlettin ja Moerlenin moottorisoima Gong You-levyllä.

Moerlenin tyyli on suht ainutlaatuinen yhdistelmä klassisen koulutuksen tuomaa musiikin syvää ymmärrystä että yleensä lähinnä jazz-rumpaleille tyypillistä improvisointi-taitoa. Rock-musiikkia Moerlen ei ollut soittanut lainkaan ennen Gongiin liittymistään, mutta Youhun mennessä sekin puoli hoituu täysin kitkattomasti. Moerlenin vertaisia 70-luvun proge-rumpaleista on lähinnä vain Christian Vander (Magma), Chris Cutler (Henry Cow) ja Yesissä ja King Crimsonissa soittanut Bill Bruford. Bruford muuten rumpaloi myös Gongissa vähän aikaa vuonna 1974 Moerlenin lähdettyä taas jälleen kerran väliaikaisesti bändistä. Ja Moerlen itse teki lyhyen visiitin Magmaan 80-luvun alussa. Piiri pieni pyörii. Hyville soittajilla on tapana hakeutua toisten hyvien soittajien seuraan.

Moerlen, Howlett ja laajaa puhallinsoitinvalikoimaa soittava Didier ”Bloomdido” Malherbe olivat suuria Weather Report -faneja ja halusivat viedä Gongia enemmän vastaavanlaiseen instrumentaaliseen jazz-rock suuntaan. Toisaalta virtuoosikitaristi/superhippi Steve Hillage ja kosketinsoittaja Tim Blake toivat musiikkiin edelleen vahvasti pulppuilevaa ja hieman jumittavaa spacerock-henkeä. Hillagen kitaroinnilla onkin huomattavasti aiempaa suurempi rooli. Olihan hän tullut Angel’s Eggillä mukaan sessioihin vasta hyvin loppuvaiheessa. Tällä kertaa Hillagen samaan aikaan rento ja villi sähkökitarointi on joka kappaleessa hyvin merkittävässä roolissa.

Blaken rooli spacerock-soundin osalta oli  kuitenkin ehkä jopa Hillagea suurempi vaikkakin hienovaraisempi. Tim Blake ei ollut kosketinsoittajana mikään tyypillinen Wakeman/Emerson -koulukunnan sooloja tilutteleva proge-virtuuosi vaan oli kallellaan enemmän krautrockin suuntaan loihtien syntetisaattoreistaan erilaisia “avaruusmaisia” pulputuksia ja surinoita. Blaken osuudet eivät ole Youlla niitä mihin välttämättä erityisesti kiinnittäisi aktiivisesti huomiota, mutta ne ovat lopulta hyvin oleellinen osa levyn sointia. Ja juuri tämä soundi on se joka usein kiteyttää Gongin tyylin ihmisten mielessä ja sillä oli erittäin suuri vaikutus moniin tuleviin bändeihin kuten Ozric Tentaclesiin tai vaikkapa kotimaiseen Hidria Spacefolkiin.

Musiikillisen linjan ohella erimielisyyksiä bändissä aiheutti myös huumeet. Tajunnan laajentamisella kemiallisesti oli ollut aina olennainen osa Gongin touhuja ja Pierre Moerlenia lukuunottamatta (ironista kyllä Moerlen sortui vuosia myöhemmin ikävällä tavalla koviin huumeisiin) koko Youn kokoonpano pössytteli pilveä ja nappaili happoa niin rentoutumismielessä kuin taiteellista inspiraatiota hakeakseen. Asiaan hieman vakavammin suhtautunut Allen kuitenkin tuli kesken Youn levytyssessioiden siihen johtopäätökseen että huumeet olivat este todelliselle spirituaaliselle valaistumiselle jota hän tavoitteli. Allen päättää jättää kaikki huumeet taakseen (tosin välillä edelleen sortuen) ja kannusti muuta yhtyettä samaan. Tämä Allenin yllättävä peliliike jakoi bändin mielipiteet kahtia. Hillage, Smyth ja Howlett seurasivat Allenia, mutta etenkin Tim Blake jonka huumeiden käyttö oli eskaloitunut spiidiin, kokaiiniin ja heroiiniin asti ärsyyntyi asiasta suuresti ja suhtautui Alleniin tämän jälkeen hyvin vihamielisesti. 

Yhtye olisi siis jakautunut paitsi musiikillisesti ja filosofisesti (Gongin tapauksessa huumeet voidaan lukea tähän sektoriin sillä niiden käyttö ei ollut pelkkää eskapismia) kahtia. Daevid Allen joutui enenevissä määrin tasapainoilemaan oman psykedeliaa ja dadaismia sekoittelevan Pot Head Pixie -mytologiansa kanssa näiden kahden vahvistuneen koulukunnan välissä. Allenin sanoituksille ei meinnanut jäädä tilaa lainkaan kun muu bändi oli niin innostunut uudesta tiukasta instrumentaalisesta soinnistaaan joka kieltämättä olikin tehokkaan toimivaa. 

Osa bändin jäsenistä jopa olisi tahtonut Allenin olevan hiljaa ja jättää koko levy instrumentaaliseksi. Etenkin Tim Blake edusti vahvasti tätä näkemystä ja Moerlen oli ainakin jossain määrin samoilla linjoilla vaikkei yhtä aggressiivisesti. Lopulta Allen sai kuitenkin taisteltua omaa näkemystäänkin levylle mukaan erityisesti Hillagen tukemana ja Allenin hassuttelua kuullaan etenkin levyn alkupuolen muutamassa lyhyemmässä raidassa. 

gong_mandala
Mandalan avulla likaiset hipit saivat aikaiseksi taianomaista musiikkia?

Temaattisesti Radio Gnome -trilogian viimeinen osa käsittelee tarinan protagonisti Zeron The Heron paluuta matkaltaan (”tripiltään”) Planet Gongilta. Ilmeisesti Zero tunaroi trippinsä keskittymällä liikaa maallisiin iloihin mikä johtaa samalla hänen tavoittelemansa valaistumisensa epäonnistumiseen. Zero jää traagisesti toistamaan loputtomien reinkarnaatioidensa sykliä. Kuten me kaikki muutkin (jos sattuu uskomaan suurin piirtein siihen mihin buddhalaiset ja Allen uskovat).

Yksi lyriikoiden avainkohtia kuullaan levyn päättävässä 11 minuuttisessa psykedeelisessä eepokssa You Never Blow Your Trip Forever: 

But cha don’t have to give up hope
And ya don’t have to give up dope (until you do)
And ya don’t have to change your ways
You just
Have to
Be what you are my friends

Alunperin toisen rivin oli tarkoitus olla muodossa ”And ya have to give up dope” mikä heijasteli Allenin uutta näkökulmaa huumeisiin, mutta lopulta Allen kai pelkäsi vaikuttavansa tekopyhältä vuosien huuruiluiden jälkeen ja päätyi siihen että Zeron ei eräänlaisena anti-sankarina kuulukaan olla täydellinen eikä onnistua tehtävässään saavuttaa valaistuminen.

Vahvistuneen jazz-rock -elementin lisäksi yhtyeen sointiin tuo uusia sävyjä Malherben entistä enemmän käyttämät etniset puhaltimet ja toisaalta myös kromaattiset lyömäsoittimet tulivat kevyesti kilkutellen mukaan. Nämä molemmat suuntaukset tulisivat jatkossa vain vahvistumaan Gongin musiikissa. Kromaattisia lyömäsoittimia (vibraphoni ja marimba) levyllä soittaa vierailijoiden roolissa Moerlenin tyttöystävä Mireille Bauer ja veli Benoit Moerlen.

Levy alkaa kolmella lyhyellä vokaalikeskeisellä kappaleella joissa Allen pääsee johdattelemaan kuulijan takaisin pot head pixies -veijareiden maailmaan. Keskimmäinen näistä kolmesta kappaleesta ”A P.H.P.’s Advice” sisältää leppoisia balilais-vaikutteisia vibraphoni-juoksutuksia jotko tuovat hieman mieleen myös Gentle Giantin alkuajat. Kolmas näistä lyhyistä kappaleista ”Magick Mother Invocation” on aavemainen kappale jossa Blaken syntetisaattorit surisevat ja Gilli Smyth ”avaruuskuiskailee” lopulta kappale hiipii saumattomasti kappaleen yhteen kohokohdista eli ”Master Builderiin”. 

Allen ja Smyth alkoittavat biisin chanttaamalla jotain  epämääräistä, musiikki kasvattaa intensiteettiään hitaasti kunnes kappaleen upea ja raju riffi iskee sisään. Malherbe tuuttailee villisti saksofonilla ja Moerlen rumpaloi raivoisan virtuoosimaisesti kappaletta eteenpäin ajaen. Välillä kappaletta katkotaan yllättävillä pysäytyksillä joista bändi jatkaa vaivattomasti poljentoaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hillage soittaa kolme erilaista kitarasooloa jotka tosin hetkittäin jäävät hieman Moerlenin rumpuiloittelun varjoon miksauksessa.

”Master Builderin” maaginen riffi on todella koukuttava ja siitä tuli tavallaan yksi Gongin tavaramerkeistä. Kappaletta on versoinut sittemmin moni bändi kuten Acid Mothers Temple ja Steve Hillage teki siitä myös oman instrumentaalisen tulkintansa nimellä ”The Glorious Om Riff” soololevylleen Green (1977). ”Master Builder” sai alkunsa auringonlaskiessa suoritetun happo-rituaalin aikana, mutta tähän kappaleen pöhnäiseen alkuperään sekoittuu myös matematiikkaa sillä Allenin mukaan kappaleen rytmiä pilkotaan pythagorealaisen numerologian periaatteiden mukaan. Mitä lie tämä sitten tarkoittaakaan? Ehkä ihan vaan normaaleja laskutoimituksia joita vaativamman rytmiikan rakentamiseen vaaditaan.

Master Builder on yksi Gongin hienoimmista kappaleista, mutta herkuttelu jatkuu heti seuraavan kappaleen myötä erinomaisella yhhdeksän minuuttisella “A Sprinkling Of Cloudsilla”. Kappale alkaa leijailevalla hypnoottisella syntetisaattoreiden säkätyksellä jota jatkuu useita minuutteja kunnes rummut ja bassot lopulta tulevat mukaan neljän minuutin paikkeilla ja luovat pohjalle aivan mahtavan grooven johon Tim Blake sommittelee lisää erilaisia syntetisaattori-kuvioita. Lopulta meno sen kuin vain kiihtyy Steve Hillagen sooloillessa psykedeelisesti koko tämän mahtavan äänimaton päällä tai oikeastaan luontevasti osana sitä sillä kitarasooloa ei erityisesti korosteta miksauksessa vaan se on jälleen orgaaninen osa kokonaisuutta. Ja niin ovat myös Malherben saksofonit jotka pääsevä pörisemään lämpimästi aivan kappaleen viimeisillä minuuteilla. Aivan upea biisi ja ehkäpä ns. progressiivisen avaruusrockin huipentuma!

”Cloudsin” jälkeen kuullaan kevyt ja hauska Allen/Smyth -välipala ”Perfect Mystery” jossa vibraphoni (tai ehkä marimba?) tekee paluun.

Levyn toiseksi viimeinen kappale ”The Isle Of Everywheren” tarjoilee paksun lämmintä groovea jota kirkastetaan Blaken jäisillä syntsasoundeilla ja Smythin vokaaliujelluksilla. Groove ei hellitä hetkeksikään vaikka kappaleessa vuorotellaan kolmessa eri tahtilajissa (6/8, 7/8, 4/4). Howlettin bassosoundi on tässä kappaleessa herkullisimmillaan ja se tarjoaa Malherbelle oivan alustan jota vasten sooloilla todella maukkaasti erilaisilla puhallinsoittimilla. Hypnoottinen kymmenen minuuttinen kappale huipentuu Hillagen pidäkkeettömään kitarasooloiluun.

Jäljellä on vielä päätösraita ”You Never Blow Yr Trip Forever” joka on yli 11 minuuttisena myös levyn pisin kappale. Tähänkin kappaleeseen siirrytään saumattomasti edellisestä kappaleesta ja Gong ansaitsee kehut myös näistä hienoista siirtymistä joidenka toteuttaminen ei ole mikään helppo laji. ”You Never Blow Yr Trip Forever” on Youn kappaleista ehkä saumattomin fuusio Allenin omaalaatuista höpsismiä, avaruusrockia ja bändin uutta jazz-rock -virtuoositeettiä. Kappale tarjoilee kaikkea kolmea melko tasapuolisesti, mutta ei silti yllä ihan levyn parhaiden biisien joukkoon sillä alkupuolella meininki hetkittäin laahaa. Howlettin raju bassoriffi tosin potkii biisin sitten tuimasti hereille kolmen minuutin kohdilla ja sen jälkeen meininki onkin sitten loppuun asti varsin päräyttävää.

On hieman yllättävää miten koherentin ja vahvan albumin Gong sai loihdittua yhdessä tuottaja Simon Heyworthin kanssa kaikkien bändissä vallinneiden istiriitojen jälkeen. You on kerrassaan mahtava yhdistelmä psykedeelistä häröilyä, leijailevaa avaruusrokkia, jazz-rock -kiemuroita ja kaiken lopulta kasassa pitävää uskomatonta rytmiryhmää joka lukeutuu 70-luvun rock-maailman taitavimpiin.

Lopulta Gong ei kuitenkaan kestänyt kaikkea näihin aikoihin liittynyttä draamaa ja vastakkainasettelua ja Youn voikin nähdä levynä joka repi yhtyeen kaikista klassimman kokoonpanon hajalle, mutta ainakin lopputulos oli kaiken tuskan arvoinen.

Ensimmäisenä yhtyeestä lähti Gilli Smyth. Smyth lähti bändistä voidakseen keskittyä kahteen pieneen lapseensa (Allenin ja Smythin poika Orlando syntyi juuri hieman ennen Youn sessioita) ja toisaalta omaan musiikkiinsa sillä kuten Allen koki hänkin ettei sillä mitä hänellä oli annettavana olisi yhtyeessä jatkossa kysyntää. 

Seuraavaksi bändin jätti Moerlen joka yksinkertaisesti oli kyllästynyt bändin kaoottiseen tapaan toimia. Ketjureaktiomaisesti seuraavaksi pimahti Blake joka alkoi käyttäytymään sekavasti ja väkivaltaisesti sekä syyttäen Gilliä noituudesta joka ajoi Moerlenin bändistä. Blaken huumeidenkäyttö oli tässä vaiheessa lähtenyt täysin käsistä ja mies oli muuttunut arvaamattomammaksi ja jopa väkivaltaiseksi. Blaken toilailuja siedettiin yllättävän pitkäänkin kunnes hänet lopulta erotettiin helmikuussa 1975 juuri ennen kiertuetta.

stevehillage
”Ei Daevid, en mä oo mitään ottanut tänäänkään…” – Steve Hillage

Allen itse kyllästyi Gongin sisällä käytäviin valtataisteluihin lopullisesti muutama kuukautta Moerlenin lähdön jälkeen. Yhtyeessä ei yksinkertaisesti tuntunut enää olevan tilaa hänen näkemyksilleen. Toisaalta vailla katkeruutta ja hieman filosofisesti Allen koko myös että oppipoikanaan tavallaan pitämästään Hillagesta oli nyt tullut valmis jatkamaan hänen työtään Gongin luotsina.

Gongin tarina ei kuitenkaan päättynyt Allenin lähtöön vaan päin vastoin pian maailmaa kiersi useitakin eri Gongeja joissa seikkaili erinäisiä yhtyeen ex-jäseniä kuten Mother Gong, Planet Gong, New York Gong ja ehkä tunnetuimpana Pierre Moerlen’s Gong joka soitti puhtaasti jazz-rockia huuruisen psykedelian sijasta. Myöhemmin syntyi vielä muitakin Gong spin-offeja kuten Gongmaison ja Acid Mother Gong. Ja aikanaan tietysti Allen palasi myös sen ”oikean” Gong brändinkin pariin.

Parhaat biisit: ”Master Builder”, “A Sprinkling Of Clouds”, “The Isle Of Everywhere”

Arvosana: *****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös muita vuoden 1974 levyjen arvioita  täältä >


Kappaleet:

  1. Thought for Naught 1:30
  2. A P.H.P.’s Advice 1:37
  3. Magick Mother Invocation 2:11
  4. Master Builder 6:09
  5. A Sprinkling of Clouds 8:42
  6. Perfect Mystery 2:25
  7. The Isle of Everywhere 10:21
  8. You Never Blow Yr Trip Forever 11:24

Gong:

Daevid Allen: vokaalit ja ”glissando”-kitara Gilli Smyth: runot ja avaruuskuiskailu
Didier Malherbe: puhaltimet ja vokaalit Tim Blake: Moog ja EMS syntetisaattorit ja Mellotron Steve Hillage: kitara Mike Howlett: bassokitara Pierre Moerlen: rummut, perkussiot

Muut muusikot:

Miquette Giraudy: vokaalit Mireille Bauer: perkussiot Benoit Moerlen: perkussiot

Tuotanto: Simon Heyworth ja Gong

Levy-yhtiö: Virgin


 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: