Levyarvio: Henry Cow – Western Culture (1979)

Western Culture on Henry Cow’n viides studiolevy.

(Huom. Ensimmäinen hyvin pieni painos Western Culturea ehti kauppojen hyllyille jo vuoden 1978 puolella, mutta koska levy sai laajemman levityksen vasta 1979 puolella päädyin käsittelemään sitä tuon vuoden levynä. Toisinkin olisi voinut valita.)

Vuonna 1968 Cambridgen yliopistossa perustettu Henry Cow (nimi napattiin taidemusiikkia säveltäneeltä Henry Cowellilta) oli tehnyt ennen Western Culturea viisi vakavaa ja tinkimätöntä avant-proge -levyä. Tämä yhtyeen viimeinen albumi saattaa hyvinkin olla yhtyeen musiikillisesti haastavin teos.

Western Culture on tavallaan kuolinmessu sekä länsimaiselle kulttuurille (vahvasti vasemmalle kallellaan ollut Henry Cow ei nähnyt sen tulevaisuutta 70-luvun lopulla valoisana), mutta myös Henry Cow’lle itselleen sillä yhtye oli päättänyt lopettaa toimintansa jo vuonna 1978 Hopes And Fears -levyn sessioiden myötä. Hopes And Fearsista oli pitänyt tulla Henry Cow’n viides studioalbumi, mutta taiteelliset ristiriidat rikkoivat yhtyeen ja levy julkaistiin lopulta Fred Frithin, Chris Cutlerin ja Dagmar Krausen uuden yhtyeen Art Bearsin albumina. Tässä vaiheessa myös Henry Cow päätettiin lopettaa kunhan yhtye täyttäisi velvollisuutensa jo sovittujen konserttien suhteen. Yhtye päätti tehdä vielä myös yhden viimeisen studiolevyn.

Vastavirran rock-musiikkia: Rock In Opposition

Ennen studio-jäähyväistensä äänittämistä Henry Cow organisoi Cutlerin johdolla maaliskuussa 1978 ensimmäisen Rock In Opposition -festivaalin. Lontoossa järjestettyyn konserttiin kutsuttiin avantgardeen kallistuneita rock-yhtyeitä eri puolilta Eurooppaa joihin Henry Cow’n jäsenet olivat kiertueillaan tutustuneet. Samalla muodostettiin löyhä Rock In Opposition -organisaatio jonka ensimmäisiksi jäseniksi Henry Cow’n lisäksi kutsuttiin Stormy Six (Italia), Samla Mammas Manna (Ruotsi), Univers Zero (Belgia) Etron Fou Leloublan (Ranska). Seuraavassa aallossa RIO:n jäseniksi lisättiin Art Bears, Aksak Maboul (Belgia) ja Art Zoyd (Ranska). RIO:n tarkoitus oli olla eräänlainen yhteistyöverkosto musiikkiteollisuuden ulkopuolella toimiville saman mielisille yhtyeille. Kriteerit jäseneksi pääsemiseksi olivat seuraavanlaiset (vapaasti suomennettuna):

  1. Yhtyeen tuli olla musiikillisesti erinomainen/ylivertainen (jo jäseneksi hyväksyttyjen yhtyeiden määrittelemänä)
  2. Yhtyeen tuli toimia aktiivisesti musiikkiteollisuuden ulkopuolella
  3. Yhtyeen tuli olla ”sosiaalisesti omistautunut” rock-musiikille

Virallinen RIO-organisaatio ei toiminut lopulta kuin muutaman vuoden, mutta on jäänyt elämään eräänlaisena genre-määritelmänä vaikkei se missään tapauksessa alunperin ollut tarkoitus. Nykyään RIO on käytännössä synonyymi ”avant-proge” -termille jota itse mieluummin suosin. 

Vuonna 2007 perustettiin myös uusi Rock In Opposition -festivaali Ranskaan jolla ei kuitenkaan ole suoraa yhteyttä alkuperäiseen RIO-organisaatioon vaikka myös monet alkuperäiset RIO-yhtyeet festivaaleilla vuosien mittaan esiintyikin. Cutler perusti oman kokeelliseen musiikkiin keskittyvän levy-yhtiön Recommended Recordsin (vuodesta 1989 alkaen RēR Megacorp) samaan aikaan kun ensimmäinen RIO-festivaali järjestettiin ja Cutler pitääkin tuon yhtiön katalogia eräänlaisena virtuaalisena jatkona RIO-liikkeelle.

Western Culture

Western Culture äänitettiin ja miksattiin Sveitsissä kesällä 1978 kahden viikon aikana. Käytössä oli sama Etienne Conodin operoima Sunrise Studios jossa Henry Cow’n rikki repinyt Hopes And Fears äänitettiin saman vuoden alussa. Hopes And Fearsin sessioista säästyikin levylle yksi raita eli Cooperin ja Hodgkinsonin säveltämä ”½ the Sky”. Kappale tulikin tarpeeseen sillä Western Culturen kappaleiden säveltämisen kanssa tuli kova kiire eikä tällä kertaa materiaalia haluttu luoda improvisoimalla kuten yhtye oli niin monta kertaa aiemmin tehnyt.

Hopes And Fearsia dominoi Frithin ja Cutlerin kirjoittamat laulut joten Western Culturesta päätettiin tehdä instrumentaalinen albumi. Osittain instrumentaalisuus oli myös käytännön pakko sillä yhtye oli menettänyt Dagmar Krausen hänen terveysongelmiensa takia. Krausen tilalle Henry Cow oli kosiskellut Magman vokalistia Klaus Blasquizia, mutta kutsut eivät tuottaneet tulosta. Blasquizin kera Henry Cow olisi luultavasti lopultakin levyttänyt Tim Hodgkinsonin eeppisen ja äärimmäisen monimutkaisen ”Erk Gahin” joka oli ollut yhtyeen keikkarepertuaarissa jo vuosia. Lopulta levy rakentui kahden levynpuoliskon mittaisen suiten varaan. Koko levy oli tällä kertaa Hopes And Fearsilla paitsioon jääneen Hodgkinsonin ja säveltäjänä debytoineen puhallinsoittaja Lindsay Cooperin käsialaa.

Myös Henry Cow’n kokoonpano muuttui Western Culturella verrattuna Hopes And Fearsiin. Kuten jo mainittua Krause ei ollut enää mukana eikä myöskään basisti/sellisti Georgie Bornia kutsuttu enää mukaan henkilökohtaisista ristiriidoista johtuen. Western Culturella Henry Cow’n kokoonpano kutistui ensimmäistä kertaa kvartetiksi. Hodkingson soitti tuttuun tyyliin koskettimia ja erilaisia puhaltimia, Cutler jatkoi rumpalina/perkussionistina, Cooper puhallinsoittajana ja Frith otti vastuun kitaroiden ohella tällä kertaa myös bassokitarasta. Osa bassokuvioista korvattiin myös Cooperin ”ilmabassoksi” kutsutulla fagotilla. Western Culturella kuullaan myös ensimmäistä kertaa muutamia vierailevia soittajia. Aiemmin Henry Cow oli aina ollut omavarainen.

Henry Cow’n edellinen studioalbumi In Praise Of Learning nosti sanoitukset keskeiseen rooliin ja oli yhtyeen selkeiten poliittista kantaa ottava. Western Culturelle poliittisuus jää taka-alalle sillä musiikki on kokonaan instrumentaalista. Cutlerin laatimasta puoliabstraktista ja graafisesta kannesta kuitenkin pilkistää ainoana tunnistettavana objektina sirppi ja vasara. Kun tämän yhdistää levyn nimeen ja etenkin a-puoliskon kappaleiden nimiin on selvää millä puolella Henry Cow edelleen seisoi.

Politiikan sijasta Western Culturella pääosassa on kuitenkin nimenomaan musiikki. Henry Cow’n musiikki on aina ollut reippaasti keskimääräistä progressiivista rockia monimutkaisempaa (70-luvulla ainoat varteenotettavat haastajat olivat kenties Frank Zappa ja Gentle Giant), mutta tällä kertaa sävellykset tuntuvat jopa aiempaa haastavammilta. Aiemmilla Henry Cow’n levyillä musiikki oli ollut yleensä yhdistelmä sävellettyä ja improvisoitua, mutta nyt se oli lähes 100% läpisävellettyä joitakin improvisoituja soolo-osuuksia lukuunottamatta. Ilmeisesti lähes täysin notaation avulla muille muusikoille kommunikoidut sävellykset ovat Henry Cow’n akateemisinta musiikkia toistaiseksi (ehkä tässä vaiheessa levyttämätöntä ”Erk Gahia” lukuunottamatta) kuulostaen vähintään yhtä paljon modernilta taidemusiikilta kuin rock-musiikilta. Itseasiassa ainoa selvä yhteys rock-musiikkiin on oikeastaan yhtyeen instrumentaatio. Western Culture on kiehtova levy pitkälti juuri siksi että se liikkuu niin jouhevasti ainutlaatuisella ei-kenenkään-maalla progressiivisen rockin ja taidemusiikin välimaastossa.

Kuten aina, myös Western Culturella, Henry Cow pyrkii soundeissa luonnollisuuteen. Efekteillä ei kikkailla vaan instrumentit pyritään taltioimaan niin aidon kuuloisina kuin mahdollista. Hieman kuin jazz-musiikissa. Western Culture soi yhtyeen aiempia levyjä terävämmällä ja erottelevammalla soundilla. Toisaalta tunnelma on aiempaa hieman steriilimpi mikä johtunee siitä että toisin kuin Henry Cow’n aiemmat levyt, jotka äänitettiin pääosin yhtyeen soittaessa yhdessä ”livenä” studiossa, äänitettiin Western Culture instrumentti kerrallaan.

History And Prospects

Levyn aloittaa Hodkinsonin säveltämä 18-minuuttinen ja kolmiosainen suite ”History And Prospects” joka on ehkä yhtyeen ankarinta ja tiiveintä musiikkia toistaiseksi.

”History And Prospectsin” käynnistävä ”Industry” tuo mieleen Charles Chaplinin elokuvan Nykyaika (Modern Times, 1936) jossa hänen ikoninen kulkurihahmonsa joutuu kapitalistisen modernin maailman moottorin eli tehtaan liukuhihnan rattaiston riepoteltavaksi. ”Industry” loihtii kaoottisuudessaan samanlaisia irvokkaita mielikuvia joissa nykyihminen on osa armottomasti jauhavaa koneistoa jossa ei ole inhimillisyydelle tilaa. Muuten nimensä mukaisesti teollisesti koliseva ja paukkuva ”Industry” tosin saa vastapainoksi inhimillisiä sävyjä Cooperin yllättävän lämpimästi ja kauniisti soivista puupuhaltimista. Koneiston keskellä vastaan taistelevan ihmisen sydän sykkii vielä. Cutlerin rumpalointi kappaleessa ansaitsee erityismaininnan. Se on samaan aikaan hyper-aktiivista ja intensiivistä silti aina itse sävellyksen ”tarinaa” tukien. Cutler on huimassa iskussa muutenkin kautta levyn ja hänen rumpusettinsä ei ole koskaan aiemmin kuulostanut yhtä hyvältä äänitysteknisesti. Kymmeniä kertoja tahtilajiaan seitsemän minuutin kestonsa aika vaihtava ”Industry” on kerrassaan järisyttävä alku levylle.


Lue myös: Levyarvio: Henry Cow – Concerts (1976)

Toinen” osa The Decay of Cities” alkaa Frithin soittamalla mutkikkaalla introlla jonka hän näppäilee terävästi soivalla teräskielisellä akustisella kitaralla. Edellistä osaa rauhallisempi ja minimalistisempi kappale nostaa haikeasti soivia puhaltimia vuoron perään pääosaan. Taustalla kilisee ja kolisee Cutlerin rummut kuin muistona ensimmäisen osan teollisista tunnelmista. Rauhallisten hetkien seassa kappaleessa kuullaan todella hermostuttavan kuuloisia äkkivääriä nykiviä osuuksia. Kontrasti on herkullinen. Neljän minuutin kohdalla musiikki muuttuu entistä meluisammaksi ja atonaalisemmaksi ja musiikin on helppo kuvitella kuvaavan ennen kukoistaneen suurkaupungin traagista romahdusta jonkin katastrofin murskaamana.

Kolmas ja viimeinen osa ”On The Raft” käynnistyy kohtalokkaan kuuloisena. Cutlerin sekopäiset rumpukuviot (hän ei soita levyllä yhtäkään selvää komppia) kyydittävät puhaltimien soittamaa kuolin messua. Edellisen kappaleen romahduksesta selvinneet sivilisaation rippeet kelluvat pienellä lautalla jossain ulapalla luonnonvoimien armoilla. Suuri määrä erilaisia puhaltimia soi kaoottisesti kappaleessa limittäin ja lomittain muodostaen atonaalisen äänimassan josta on vaikea erottaa yksittäisiä osia, mutta kokonaisuus on vaikuttava. ”History And Prospectsilla” puhaltimien rooli on erittäin suuri ja etenkin Frithin kitara jää hyvin marginaaliseen rooliin (pl. ”The Decay Of Citiesin” intro) eikä Hodgkinsonin koskettimetkaan juuri ota valokeilaa itselleen.

Vaikka jokaisen ”History And Prospectsin” kolmen osan välissä on selvä tauko, muodostavat ne silti koherentin kuuloisen temaattisen kokonaisuuden keskenään. Tosin varsinainen sanomallinen tematiikka liimattiin päälle jälkikäteen sillä Hodgkinson on myöntänyt että kappaleiden nimet keksittiin vasta musiikin valmistuttua. Hodgkinsonin alkuperäiset sävellykset olivat ”puhdasta musiikkia” ilman sen kummempaa kirjaimellista viestiä. Mielestäni musiikki kuitenkin saa Cutlerin keksimistä nimistä ylimääräistä voimaa niin saumattomasti ne tuntuvat toisiinsa istuvan vaikkei suurta suunnitelmaa lopullisen synkronisiteetin takana tällä kertaa ollutkaan.

Day By Day

B-puolen täyttää Lindsay Cooperin 20 minuuttinen ja neljään osaan jaettu suite ”Day By Day”. Royal College Of Musicissa klassista musiikkia opiskellut Cooper oli Henry Cow’n muodollisesti pätevin jäsen (Frithin mukaan Cooper on unohtanut musiikinteoriasta yhtä paljon kuin muut Henry Cow’n jäsenet ovat yhteensä koskaan oppineet), mutta ”Day By Day” oli paitsi Cooperin ensimmäinen sävellys Henry Cow’lle niin ylipäätänsä hänen ensimmäinen levytetty sävellyksensä. Sitä on kyllä lähes mahdotonta uskoa itse musiikkia kuunnellessa!

”Day By Dayta” kutsutaan usein Western Culturen melodisemmaksi ja helpommaksi puoliskoksi, mutta mielestäni tuo on varsin harhaanjohtavaa huomioiden miten särmikästä myös Cooperin musiikki on. Se kyllä sisältää lyhyitä (ja hyvin kauniita) melodisia jaksoja, mutta niistä siirrytään usein hyvin nopeasti toiseen ääripäähän keskelle pyörremyrskymäistä kaaosta. Tästä hyvä esimerkki on ”Day By Dayn” ensimmäinen osa ”Falling Away” joka poukkoilee viehättävästi melodisista puhallinosuuksista helvetilliseen mekkalaan. Kappale sisältää myös Cutlerin intensiivisintä rumpalointia koko levyllä ja kerrassaan upeaa bassottelua Frithiltä. Lopussa kuullaan yllättäväm vanhan aikaisesti jazzahtava klarinettisoolo, kunnes musiikki palaa tehokkaasti alussa kuultuun varsin väkivaltaiseen teemaan.

Toinen osa ”Gretel’s Tale” alkaa lähes lyyrisesti, mutta Cutlerin epätahtisesti soivat rummut taistelevat vastaan ja rauha rikkoontuu lopullisesti kun sveitsiläinen pianisti Irène Schweizer päästetään irti. Schweizerin kaoottisesti soiva erittäin avangardistinen pianosoolo (Keith Tippett potenssiin kaksi?) on koko levyn herkullisin soolo-osio ja sitä olisi kuunnellut mielellään paljon pidempäänkin. On itseasiassa mahdollista että Schweizerin piano-soolo on levyn ainoa täysin improvisoitu hetki.

Kolmas osa ”Look Back” on hieman yli minuutin mittainen välisoitto jossa kuullaan levyn toista vierailijaa Annemarie Roelofsia viulussa.

Neljäs osa ”½ the Sky” on yhdessä Hodgkinsonin kanssa sävelletty ja se äänitettiin jo Hopes And Fearsin sessioissa, mutta jätettiin suosiolla syrjään siinä vaiheessa kun levystä muodostui laulupainotteinen. ”½ the Sky” sai nimensä Kiinan kommunistipuolueen Mao Zedongin lausahduksesta että ”naisille kuuluu puolet taivaasta”.  ”½ the Sky” alkaa synkän majesteettisesti pörisevällä urkuteemalla (ja lieneekö seassa myös Frithin sähkökitara?) jonka perään Frith soittaa kimmeltävän ja värisevän sähkökitarasoolon minkä jälkeen pääosaan nousee nykivästi skronkkaavaa saksofoni kunnes Frith päästetään taas ääneen. Kappale saavuttaa jonkinlaisen emotionaalisen huipentuman noin neljän minuutin kohdalla jonka jälkeen kappaleen tahti kiihtyy ja musiikki muuttuu avantgardistiseksi jazz-rockiksi joka tuo mieleen Henry Cow’n musiikin yhtyeen ensimmäiseltä levyltä Leg Endilta (1973) levyltä. On melkein kuin yhtye viimeisinä minuutteinaan palaisi takaisin juurilleen ikään kuin ympyrän sulkien.

Cooperin sävellykset tuntuvat Hodgkinsonin musiikkia sirpalaimaisemmalta. Ne eivät ehkä sisällä yhtä luontevan oloista kehittelyä, mutta niiden yllätykselliset käänteet pitävät kuuntelijan jatkuvasti varpaillaan ja jokainen uusi käänne on itsessään herkullista kuultavaa vaikka sen merkitys kokonaisuuden kohdalla saattaa jäädäkin arvoitukseksi. 

Western Culture kestää vain 36 minuuttia, mutta se tarjoilee sellaisen määrän musiikilisia ideoita tiiviiseen muotoon sommiteltuna että se ei todellakaan tunnu liian pitkältä. Tunti tälläistä musiikkia aiheuttaisi ähkyn, mutta runsas puolituntia toimii innostavana piristysruiskeena.


Lue myös: Levyarvio: Slapp Happy / Henry Cow – Desperate Straights (1975)

Kulttuurin jälkeen

Hodgkinson on itse harmitellut että Western Culture jäi liian kesyksi ja että he eivät ”menneet tarpeeksi pitkälle”,  mikä on melko huvittavaa ottaen huomioon levyn musiikin äärimmäisen tinkimättömyyden ja sen ettei rock-musiikki ole käytännössä edennyt 40-vuotta myöhemmin juuri mihinkään verrattuna tähän Henry Cow’n joutsenlauluun jos puhutaan musiikin sofistioituneisuudesta. Toisaalta kun kuunteee Hodgkinsonin myöhemmin säveltämää avantgardistista taidemusiikki ymmärtää tavallaan mitä hän tarkoitti. Toisaalta hyppy niin abstraktiin musiikkiin olisi ollut liikaa ja Western Culture onnistuu juuri siksi että se menee kyllä aiempaa Henry Cow’n musiikki pidemmälle, mutta kuulostaa silti yhä nimenomaan Henry Cow -musiikilta.

Kaikessa edistyksellisyydessään Western Culture tuntuukin jonkinlaiselta 70-luvun progressiivisen rockin lakipisteeltä. Tai ehkä ylipäätänsä progressiivisen rockin huipentumalta. Henry Cow tuntuu vievän rock-musiikkiaan niin pitkälle kuin mahdollista niin että sen vielä jotenkin tunnistaa rock-musiikiksi. Western Culturen kohdalla tämä tosin on myös hieman kyseenalaista. On kuitenkin huomattavaa että Henry Cow kuitenkin piti omaa musiikkiaan rock-musiikkina kuten RIO-kriteerien kolmas pykäläkin (kts. yllä) antaa ymmärtää. Musiikkiteorian kannalta Western Culturella yhdistävä tekijä rockiin tosin jää pitkälti instrumentaation tasolle joka sentään osittain sisältää päällekkäisyyksiä keskimääräisen rockbändin kanssa.

Henry Cow julkaisi olemassa olonsa aikana vain viisi studiolevyä ja myi surkean pienen määrän levyjä (on todennäköistä että kaikki viisi levyä ovat yhteensä myyneet alle 100 000 kappaletta). Henry Cow’n äärimmäisen taitava ja syvällisesti loppuun asti mietitty musiikki on kuitenkin inspiroinut myyntilukujaan merkittävämmällä tavalla suurta joukkoa edistyksellisiä muusikoita jotka ovat tunteneet kaipuuta tehdä musiikkia kaukana populaarimusiikin raja-aitojen tuolla puolen. Niin kutsuttu avant-proge -genre voi yhä vuonna 2021 hyvin vaikka myyntilukujen valossa toki onkin marginaalin marginaalia. Jokainen vuosi tuo mukanaan uusia herkullisia avauksia tällä kentälle niin uusien kuin vanhojenkin yhtyeiden osalta. Henry Cow ei tietenkään ollut ainoa yhtye joka oli synnyttämässä avant-progea, mutta se on kiistämättä selkeiten sen muotoon (tai muodottomuuteen…) vaikuttanut yksittäinen yhtye. Rikkaan avant-proge -kentän ehkäpä selvimpiä Henry Cow’n työn jatkajia ovat olleet ainakin The Muffins (USA), Thinking Plague (USA) ja Yugen (IT), mutta myös loputon määrä muita merkittäviä yhtyeitä on ammentanut inspiraatiota yhtyeen tuotannosta.

Vaikka Henry Cow ei jatkanut kollektiivina on sen jäsenet työskennelleet sittemmin useissa yhteyksissä keskenään ja perustaneet lukuisia uusia yhtyeitä. Näistä tunnetuimpia lienevät Feminist Improvising Group (Cooper), Skeleton Crew (Frith), Massacre (Frith), Cassiber (Cutler), News From Babel (Cooper), The Science Group (Cutler) ja Cosa Brava (Frith). Lisäksi lähes jokainen Henry Cow’ssa soittanut muusikko on tehnyt myös mittavan määrän sooloalbumeita. Yhteenlaskettu ex-Henry Cow -jäsenten levytysten määrä lasketaan sadoissa kappaleissa ja ne muodostavat melkeinpä eräänlaisen oman kokeellisen musiikin alagenrensä. Yhtyeen alkuperäinen basisti John Greaves on flirttaillut muutamaan otteeseen pop-musiikin kanssa, mutta muuten Henry Cow’n entiset jäsenet ovat työskennelleet pääosin tinkimättömästi kokeellisen avantgarde-musiikin parissa. Lindsay Cooper menehtyi MS-tautiin 2013, Georgie Born siirtyi akateemiselle uralle jo 80-luvun alussa ja Dagmar Krause vaikuttaa eläköityneen viime vuosina, mutta kaikki muut Henry Cow’n entiset jäsenet ovat jatkaneet aktiivisesti levyttämistä ja kiertämistä yhä näihin päiviin asti.

Parhaat biisit: ”Industry”, ”The Decay of Cities”, ”Falling Away”, ”½ the Sky”


Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

A-puoli

History And Prospects

  1. Industry (6:58)
  2. The Decay of Cities (6:56)
  3. On The Raft (4:01)
B-puoli

Day By Day

  1. Falling Away (7:39)
  2. Gretel’s Tale (3:58)
  3. Look Back (1:20)
  4. 1/2 the Sky (5:14)

Henry Cow

Tim Hodgkinson: urut, alttosaksofoni, klarinetti, Hawaijalainen kitara (1,2), piano (3) Lindsay Cooper:  fagotti, oboe, sopraanosaksofoni, sopraniinonokkahuilu Fred Frith: sähkökitarat, akustiset kitarat, bassokitara, sopraanosaksofoni (3) Chris Cutler: rummut, sähkörummut, äänet, piano (4), trumpetti (3)

Vierailijat

Anne-Marie Roelofs: pasuuna, viulu Irene Schweizer: piano (5) Georgie Born: bassokitara (7)

Tuottajat: Henry Cow ja Etienne Conod
Levy-yhtiö: Broadcast

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: