Levyarvio: Pekka Pohjola Group – Kätkävaaran lohikäärme (1980)

Kätkävaaran lohikäärme on Pekka Pohjolan viides hänen oman nimensä alla julkaistu levy.

Kätkävaaran lohikäärme ei ole Pohjolan sooloalbumi vaan Pekka Pohjola Groupin ensimmäinen ja viimeinen studiolevy. Pekka Pohjola Group taasen oli suoraa jatkumoa jazz-rock -yhtye The Groupille jossa Pohjola soitti Vesa Aaltosen, Olli Ahvenlahden ja Seppo Tynin kanssa. Kätkävaaran lohikäärme on yleensä retrospektiivisesti laskettu Pohjolan soololevyjen joukkoon ja itsekin tulen tässä tekstissä käsittelemään levyä ikään kuin osana Pohjolan soolokatalogia. Tämä on mielestäni perusteltua sillä vaikka Kätkävaaran lohikäärme poikkeaa tyylillisesti jossain määrin hänen muista levyistään on sen materiaali silti lähes täysin Pohjolan yksinään säveltämää ja etenkin sen melodiakieli on nimenomaan taattua Pohjolaa.

Pekka Pohjola Group sai alkunsa loppuvuodesta 1979 Ahvenlahden jättäydyttyä pois The Groupista. Tämä oli luonteva hetki vaihtaa yhtyeen nimeä sillä yhtyeen vetovastuu siirtyi nyt täysin Pohjolan harteille. Pekka Pohjola Groupin kokoonpano eli alkuaikoina vahvasti ja rumpali Aaltonen ja hetken mukana ollut kitaristi Juha Björninen jättäytyivät pian pois yhtyeestä. Kätkävaaran lohikäärmeeseen mennessä kokoonpanoksi oli vakiintunut Pohjola, kitaristi Seppo Tyni, kosketinsoittaja Pekka Tyni (Sepon veli) sekä aiemmin mm. rock-bändi Royalsissa soittanut Ismo Paavo Matias Kätkä eli tuttavallisemmin Ippe Kätkä.

Kätkävaaran lohikäärme on merkittävä irtiotto verrattuna Pohjolan edelliseen albumiin. Vuonna 1979 ilmestynyt Visitation oli ollut hyvin tarkkaan ja huolellisesti sävellettyä musiikkia joka oli myös sovitettu suureelliseen tyyliin. Siinä missä Visitation käytti rock-bändin tukena runsaasti puhaltimia ja jopa kokonaista jousiorkesteria on Kätkävaaran lohikäärme Pohjolan tähän astisen uran pelkistetyin instrumentaation osalta. Kätkävaaran lohikäärmeellä Pohjola luottaa simppeliin kvartettikokoonpanoon (basso, rummut, kitara, koskettimet).

Suunnan muutos ei välttämättä ollut pelkästään Pohjolan taiteellinen ratkaisu vaan se on luultavasti ollut myös osittain taloudellisten realiteettien sanelema. Progressiivinen rock alkoi olla vuonna 1980 Suomessa varsin heikossa huudossa ja kyseistä genreä vahvimmin tukenut levy-yhtiö Love Records oli tehnyt konkurssin vuonna 1979 mikä oli jo tuolloin saattanut myös Pohjolan vaikeuksiin. Love Records ei ollut pystynyt maksamaan Visitationin kuluja ja tilanteen oli pelastanut lopulta Finnlevy. Myös Kätkävaaran lohikäärmeen julkaisi Finnlevyn alamerkki Dig It, mutta levy tehtiin varmasti paljon tiukemmalla kulukurilla kuin alunperin Love Recordsin alaisuudessa käynnistetty Visitation.

Lue myös: Levyarvio: Pekka Pohjola – Pihkasilmä kaarnakorva (1972)

Ippe Kätkällä oli merkittävä rooli uudenlaisten vapaamuotoisempien äänityssessioiden luotsaamisessa. Kätkä oli ja ilmeisesti myös muut bändin jäsenet (ehkä Pekka itseensä lukuunottamatta) olivat freejazzin ystäviä ja aavistus tätä henkeä tuodaan myös Kätkävaaran lohikäärmeelle vaikkei sen kappaleet toki mitään vapaata improvisaatioita olekaan. En tiedä mistä levyn nimen sisäpiirivitsissä on tarkalleen ottaen kyse, mutta lienee selvää että se viittaa rumpali Kätkään. Kätkävaaran lohikäärme on muuten ensimmäinen Pohjolan levy jonka biisien nimet hän keksi itse. Ensimmäisten levyjen nimet olivat Hectorin käsialaa ja Visitationin nimet keksi Mike Oldfieldin kirjanpitäjä Oldieldin Exposed -kiertueella.

Siinä missä Visitationin musiikki on helppo kuvitella tarkkaan nuoteille kirjoitetuksi on Kätkävaaran lohikäärme huomattavasti rennompi levy ja se syntyi luultavasti pitkälti treenikämpällä kvartetin yhteisten jammailuiden pohjalta. Toki pääosin Pohjolan ideoihin perustuen kuten sävellyskrediiteistä voidaan lukea: kaikki levyn kappaleet on merkitty Pohjolan nimiin ”Sampoliinia” lukuunottamatta johon myös Seppo Tyni on saanut nimensä mukaan.

Kätkävaaran lohikäärme kuulostaa enemmän kuin mikään aiempi Pohjolan levyistä nimenomaan bändilevyltä. Musiikki soi rouheammin ja suoraviivaisemmin ja kuulostaa siltä kuin sitä äänittäessä oltaisiin mietitty jo luvassa olevia keikkoja. Nyt tehtiin musiikkia jonka tarkoitus oli toimia hyvin keikoilla kvartetin soittamana. Kappaleet myös venyvät tavallista pidemmiksi kun bändi päästetään jammailemaan. Levyllä on vain neljä pitkä kappaletta joista lyhyinkin kestää yli seitsemän minuuttia ja pisin yli 14 minuuttia.

Levy käynnistyy sen yli 14 minuuttia kestävällä nimibiisillä. ”Kätkävaaran lohikäärme” alkaa melko simppelillä, mutta kiehtovalla ja tehokkaalla, suorastaan hypnoottisella rytmisellä osuudella jota Kätkän napakka ja ekonominen soitto kantaa. Pian mukaan tuodaan vahva melodinen teema jonka alla Pohjola pumppaa itsepintaista bassokitara-ostinatoa jonka päälle Seppo Tyni vapauttaa lopulta melkoisen kitarasoolohelvetin. Tynin villi ja tulinen kitaran vinguttelu ja vonguttelu on pääosin hienoa kuultavaa, mutta hieman vähempikin olisi ehkä riittänyt.

Kitararoolot saavat myös yleisesti ottaen paljon tilaa Kätkävaaran lohikäärmeellä. Ehkä hieman liikaakin sillä Tynin soolot venyvät välillä todella pitkiksi. Kosketinsoittaja Pekka Tyni sen sijaan jää hieman veljensä varjoon ja hänen soittonsa pitkin levyä on useimmiten komppaavaa rytmisoittoa. Olisi ollut hienoa kuullaan hieman enemmän hänen syntetisaattoreitaan sillä muutamista kohdista levyllä kyllä huomaa että hänellä olisi potentiaalia kunnon solistiksi.

Kolmannessa kappaleessa ”Sampoliini” koskettimet saavatkin hieman enemmän tilaa. Toisaalta ”Sampoliini” on myös levyn heikointa antia ja se jää liikaa improvisoidun sooloilun ja Pohjolan jazz-henkisen walking-bass -linjan (varsin poikkeuksellista Pohjolalle) varaan. Kappaleessa kuullaan myös Pohjolalta bassosoolo vaikka hän tässä vaiheessa enimmäkseen oli jättänyt ne jo taakseen. ”Sampoliinia” lähemmäs Pohjola ei tainnut omilla levyillään koskaan tulla ns. geneeristä jazz-rockia. Eikä ”Sampoliini” siis ole missään nimessä ”geneeriseksi jazz-rockiksi” huono kappale, mutta sitä on vaikea pitää erityisen kiinnostavana Pekka Pohjola -musiikkina.

Ennen ”Sampoliinia” kuultava levyn toinen raita ”Tehdasmusiikkia” alkaa leikkisästi ja tarjoaa mukavan kevennyksen ensimmäisen kappaleen paatoksen perään. Tynin vekkulimainen kitaramelodia kuljettaa kappaletta ja Kätkän naputteleva rumpalointi komppaa hilpeää tunnelmaa. Myöhemmin kappale saa myös painokkaampia sävyjä rouheammin soivan kitarariffin myötä. Tyni soittaa seitsemän minuuttisen kappaleen puolivälissä majesteettisen kuuloisen melodisen kitarasoolon joka on suorastaan mieltä ylentävää kuultavaa. Soolo on tarkkaan harkitun kuuloinen ja se onkin luultavasti Pohjolan säveltämä. Erityisen tehdasmaisena en osaa ”Tehdasmusiikkia” -kappaletta pitää ja nimi onkin jäänyt itselleni arvoitukseksi.

Tummasävyisenä ja suorastaan ahdistavana alkava levyn viimeinen sävellys ”Inke ja mä” sisältää Pohjolalle tyypillistä suurta, suorastaan sydäntä pakahduttavaa, tunteellista melodisuutta joka on tällä kertaa ehkä viiltävämpää kuin koskaan aiemmin. Kenties siksi että Pohjola kanavoi siihen tunteita joita hänen avioeronsa Inkeri Pohjolasta herätti. ”Inke ja mä” ei vajoa yksiulotteiseen angstiin vaan yhdeksän minuuttinen kappale sisältää melankolisuudestaan huolimatta myös varsin eloisia hetkiä ja tarjoilee monipuolisen kattauksen erilaisia tunnetiloja epätoivosta haikeaan toiveikkuuteen. Sävellyksenä kymmenen minuuttia kestävä ”Inke ja mä” lienee Kätkävaaran lohikäärmeen huolitelluinta työtä ja koko kvartetti soittaa siinä äärimmäisen tyylitajuisesti. Viimeisten minuuttien aikana Pohjolan basso kuulostaa todella massiiviselta humisten suorastaan fyysisesti kaiken taustalla kuin jonkinlainen tuomiopäivän pasuuna.

Lue myös: Levyarvio: Pekka Pohjola – Keesojen lehto (1977)

Arki Pekka Pohjola Groupissa ei ollut helppoa johtuen yhtyeen epävakaasta keulahahmosta ja bändi ajautui jonkin aikaa Euroopassa keikkailtuaan kriisiin. Pohjolan käsistä lähteneeseen alkoholinkäyttöön kyllästynyt yhtye erotti johtajansa tai näkökulmasta riippuen erosivat itse yhtyeestä. Lopputulos oli joka tapauksessa se että Pekka Pohjola Group tuli sillä erää tiensä päähän.

Pekka Pohjola Group elvytettiin kuitenkin käyttöön nimenä myöhempiä Pohjolan livebändejä varten, mutta sen alla ei enää koskaan levytetty uutta musiikkia. Pohjolan juopottelu eskaloitui vaarallisesti joksikin aikaa bändin hajoamisen jälkeen, mutta vuonna 1982 hän kasasi jälleen itsensä ja jätti alkoholin kokonaan (valitettavasti vain väliaikaisesti) ja teki Urban Tango -levyn joka on yksi hänen parhaista levyistään. Urban Tangolla Pohjolan levyjen soundi-maailma siirtyy selkeästi 80-luvulle ja Kätkävaaran lohikäärme jäi viimeiseksi hänen levykseen jolla oli vielä selkeästi jalka 70-luvun orgaanisemmassa soundissa. Uransa aivan loppupuolella vuonna 2008 kuollut Pohjola tosin palasi jälleen akustisemman ja luonnollisemman äänimaiseman pariin.

Kätkävaaran lohikäärme ei kuulu mielestäni Pekka Pohjolan merkittävimpien levyjen joukkoon, mutta se on erittäin kiinnostava kuriositeetti rempseämmän bändimeininkinsä ansiosta. Toki myös itse musiikki on myös laadukasta vaikkei mukana Pohjolan terävimpiä sävellyksiä olekaan.

Parhaat biisit: ”Kätkävaaran lohikäärme”, ”Tehdasmusiikkia” ja ”Inke ja mä”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

Kätkävaaran lohikäärme – 14.33 (Pohjola)
Tehdasmusiikkia – 7.34 (Pohjola)
Sampoliini – 12.08 (Pohjola, Seppo Tyni)
Inke ja mä – 9.53 (Pohjola)

Pekka Pohjola Group

Pekka Pohjola: basso Ippe Kätkä: rummut Seppo Tyni: kitarat Pekka Tyni: kosketinsoittimet