Levyarvio: King Crimson – Red (1974)

Red on vuonna 1969 perustetun King Crimsonin seitsemäs studioalbumi.

Viulisti David Cross lähetettiin kilometritehtaalle juuri ennen Redin äänityksiä joten Crimson jatkaa levyllä Robert Frippin (kitara/Mellotron), Bill Brufordin (rummut) ja John Wettonin (basso/vokaalit) muodostaman triona. Tosin siinä missä parilla edellisellä levyllä ei kuultu ketään ylimääräisiä vieraita Redillä sointia vahvistetaan useilla lisämuusikoilla. Joilla suurimmalla osalla oli jo yhteistä historiaa King Crimsonin kanssa.

Siinä missä Redin edeltäjät Larks’ Tongues In Aspic (1973) ja Starless And Bible Black olivat varsin avantgardistisia, kokeellisia ja kulmikkaita levyjä on Red jossain määrin hienovaraisempi ja jopa konventionaalisempi albumi. Tämä saattaa johtua siitä että Fripp otti levyllä pienemmän roolin saatuaan kesken sessioiden jonkinlaisen hermoromahduksen mikä jätti Wettonille ja Brufordille enemmän vastuuta levyn maaliin luotsaamisesta. Kappalerakenteet ovat hieman tavanomaisempia, mutta toisaalta rytmikkaa on edelleen monimutkaista. Monimutkaiset tahtilajitkin on tosin nivottu jotenkin luontevammin osaksi musiikkia. Esimerkiksi ”One More Red Nightmaren” musiikki vuorottelee läpi ainakin neljän eri tahtilajin mutta vaihdokset ovat lähes huomaamattomia ja bändi groovaa upeasti riippumatta siitä miten kimurantiksi rytmikkaa yltyy. Myös improvisaatio on Redillä edellistä levyä pienemmässä roolissa. Mukana on tällä kertaa vain yksi aiemmalla kiertueella äänitetty improvisaatio.

crimson_1974
Bill Bruford, Robert Fripp, John Wetton.

”Red”

Levy alkaa moukaroivan raskasta riffittelyä sisältävällä nimi-instrumentaalilla ”Red”. 6 minuuttinen kappale on erittäin suosittu Crimson-fanien keskuudessa (ja satunnaisemmin bändiä kuuntelevien heavy metalin ystävien), mutta itseäni se ei ole koskaan täysin vakuuttanut. ”Red” jää hieman turhan yksiulotteiseksi runttaukseksi ja olisi kaivannut jotain lisäkoukkua. Sellon (sellisti on jäänyt tuntemattomaksi) ja Mellotronin johtava väliosa tosin on kiinnostava. Ei ”Red” missään nimessä huono kappale ole, mutta kaukana Crimsonin parhaimmistosta. En muuten ole yksin mielipiteeni kanssa sillä Bruford hyväksyi kappaleen hieman vastentahtoisesti tyyliin Frippille ja Wettonille todeten ”No jos se on teidän mielestä hyvä…”. Onneksi nimikappaleen jälkeen Red-levy onkin sitten yhtä juhlaa.

”Fallen Angel”

Fallen Angel soi tuhdisti ja täyteleläisesti. Se on rikkaasti sovitettu balladi jossa on potkua. Kappaleessa vieraileee pari sivuhahmoa Crimsonin menneisyydestä. Aiemmin Crimsonissa Islands-levyllä (1971) suht merkitttävissä rooleissa vierailleet oboisti Robin Miller ja kornetisti Mark Charig tuovat aavistuksen verran edellä mainutun levyn pastoraalista tunnelmaa myös ”Fallen Angeliin”. Pastoraalisuudesta puheenollen: ”Fallen Angel” on viimeinen kerta kun Fripp soittaa akustista kitaraa King Crimsonin kappaleessa. Frippin heleästi soivan kitaran jälkeen Charigin varsin väkivaltainen kornettin soitto johdattaa kappaleen raskaampiin tunnelmiin erittäin tehokkaasti. Erityismaininnan ansaitsee myös John Wettonin voimakas ja täynnä auktoriteettia oleva vokaalisuoritus. Wetton on kasvanut parissa vuodessa basistista joka myös laulaa todella vaikuttavaksi oikeaksi laulajaksi.  Ja ”Fallen Angel” on erinomainen alusta hänelle: Fallen Angel on täydellinen proge-LAULU. Se on biisi jossa progelle tyypillinen koukeroinen sovitus ja taitavat soittosuoritukset ovat tasapainossa tarttuvan ja koskettavan melodisen laulunosuuden kanssa. Aivan huikea kappale.

”One More Red Nightmaren”

Jos ”Fallen Angel” oli Wettonin tähtihetki niin kolmas raita ”One More Red Nightmare” on Brufordin hetki loistaa. Brufordin rumpalonti kautta levyn on aivan jumalaista, mutta erityisen vaikutuksen hän tekee upealla synkopoinnillaan levyn kolmannen raidan ”One More Red Nightmaren” epäsäännöllisissä tahtilajeissa kulkevissa instrumentaalosuuksissa. Kappaleessa on tärkeässä roolissa myös jo legendaarisiksi muodostuneet hieman vioittuneet crash-pellit jotka Bruford kaivoi studion roskiksesta. Niistä lähtee upea likainen hieman särkynyt soundi joka täydellinen kontrasti Brufordin muuten tiukalle soitolle. ”One More Red Nightmare” on myös huomionarvoinen kappale siinä mielessä että Crimson perustajajäsen Ian McDonald, joka lähti yhtyeestä debyyttilevyn jälkeen, vierailee siinä soittaen kaksi varsin päräyttävää alttossaksofonisooloa. Redin aikoihin oli puhetta että McDonald liittyisi seuravaan levyn myötä takaisin Crimsoniin. No niin ei lopulta käynyt kun Fripp laittoi koko yhtyeen jäihin vaan McDonaldin tie vie perustamaan lässyä keskitienrokkia soittavaa Foreigneria. Sääli.

”Providence”

”Providence” onkin yksi Crimsonin hienoimmista improvisaatioista. Kappale alkaa vähäeleisen aavemaisesti David Crossin hiljaa soivalla viululla (kappale äänitettiin livenä kiertueella ennen Crossin erottamista) David Cross näppäilee ja vinguttelee viuluaan melankolisesti Fripp vastaa Mellotronin huiluäänillä ja Wetton potkii takana hetkittäin möreästi soivilla bassoiskuilla. Bruford aksentoi kilkuttavilla perkussioilla touhua hillitysti. Bändi luo tunnelmaa kärsivällisesti ja vasta viiden minuutin tienoilla koko nelikko alkaa soittamaan yhdessä voimallisemmin. Wettonin rouhea bassoriffittely alkaa viemään kappaletta eteenpäin Brufordin naputellen ja takon rumpuja sen ympärillä ja lopulta kappale räjähtää kun kun Fripp sooloilee omaperäisesti sähkökitaralla kaaoksen keskellä. Wetton ei kuitenkaan anna valokeilaa Frippille taistelematta vaan panee vastaan todella tuhdisti soivalla aggressivisesti soivalla bassoriffillä. Lopuksi Crossin viulu palaa vielä kerran ja kappale kuolee vingahtaen. Jälleen kerran täytyy ihmetellä King Crimsonin tämän kokoonpanon lähes telepaattista yhteissoittoa ennalta suunnitelemattomissa improvisaatoissa  ja kykyä kiskoa lähes taianomaisesti vaikuttavaa musiikkia ns. hatusta.

”Starless”

Red huipentuu 12 minuuttiseen ”Starlessiin” joka paitsi yksi King Crimsonin parhaista kappaleista niin myös yksinkertaisesti suurin piirtein kauneinta ja vaikuttavinta musiikkia mitä olen ikinä kuullut. ”Starless” alkaa haikeasti ja katkeransuloisesti soivalla laulusosuudella jossa Wettonia säestää Brufordin kompin ohella upeasti tunnelmaa luovat Mellotron jouset ja Mel Collinsin saksofoni. Noin neljän minuutin kohdalla tapahtuu käänne kun Fripp alkaa nitkuttamaan jo legendaariseksi muodostunutta kahden nuotin kitarasooloaan jonka taustalla pahaenteistä tunnelmaa luo Wettonin soittama ja Brufordin säveltämä 13/4 tahtilajissa kulkeva bassoriffi. Frippin kaksi nuottia soi jatkuvasti intensiivisemmin ja intensiivisemmin ja Bruford riehuu rummuilla kaiken ympärillä ottaen rumpusetistään luovasti kaiken irti. 9 minuutin kohdalla tapahtuu kolmas käänne kun Collinsin sopraanosaksofoni aloittaa soolon minkä perään Miller toistaa oboella kappaleen melankolisen teeman jonka jälkeen koko muu bändi nostaa taas kierroksia. Tämän jälkeen pääteema palaa vielä kerran entistä voimakkaammin koko bändin voimin taustalla komeasti paisuttelevan Mellotronin tukemana.

Hieman ”Fallen Angelin” kaltaisesti ”Starless” on oiva yhdistelmä kaunista lauluosuutta ja progressiivista instrumentaatiota, mutta vielä edeltäjäänsä eeppisemmäksi paisutettuna. Ei niin että Starless sinänsä olisi mitään erityisen mahtailevaa musiikkia vaan enemmänkin kyse on siitä että hienostuneesti otetaan kaikki tehot irti upeasti sävelletystä perusmateriaalista. 

Ja ennen kaikkea ”Starless” on myös emotionaalinen kappale. Luultavasti tunne tasolla koskettavinta Crimson -musiikkia sitten ”Epitaphin” (1969) ja siinä missä Epitaph kuvaili surua ja kauhua yleisemmällä tasolla tuntuu ”Starlessin” henkilökohtaisempi ote vielä viiltävämmältä. ”Starlessin” koskettavuuteen tuo lisäsyvyyttämyös  se että se on 70-luvun King Crimson viimeisen levyn viimeinen kappale. Se tuntuu jäähyväisiltä, paitsi menetetylle ystävälle josta kappaleessa lauletaan, niin myös tälle uraauurtavalle yhtyeelle.


Lue myös Jari Schroderuksen näkemys Red -levystä täältä >

Red on King Crimsonin viimeinen levy 70-luvulla ja erittäin tasokas kokonaisuus. Erityiseen klassikon maineeseen on noussut vuosien saatossa paitsi viiltävän kaunis ”Starless” niin myös levyn vauhdilla aloittava rankka runttaus eli nimibiisi ”Red”. Vaikka jälkimmäinen ei kuulu itselleni ihan kirkkaimpaan Crimsonin kärkeen niin on myönnettävä että se on merkittävä kappale joka on vaikuttanut paljon sekä King Crimsonin tulevaan musiikkiin niin myös antanut vaikutteita lukuisille nuoremmille bändeille.

Bill Brufordin ja etenkin John Wettonin järkytykseksi Robert Fripp ilmoitti heti levyn valmistuttua hajoittavansa King Crimsonin pysyvästi. Mutta kuten tiedämme että yksikään sarjakuvien supersankari ei kuole koskaan pysyvästä niin aivan samoin ei yksikään progebänd myöskään pysy ikuisesti haudan levossa: King Crimson palasi voitokkaasti seitsemää vuotta myöhemmin täysin uusiutuneena levyllä Discipline.

Parhaat biisit: ”Fallen Angel”, ”One More Red Nightmare”,  ”Starless”

Arvosana: *****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös muita vuoden 1974 levyjen arvioita  täältä >

Kappaleet:

1. ”Red” 6:20
2. ”Fallen Angel” 6:00
3. ”One More Red Nightmare” 7:07
4. ”Providence” 8:08
5. ”Starless” 12:18

King Crimson:

Robert Fripp: kitarat, Mellotron John Wetton: basso ja vokaalit Bill Bruford: rummut ja perkussiot

Vierailijat:

David Cross: viulu ja  Hohner pianet Mel Collins: sopraanosaksofoni Ian McDonald: alttosaksofoni Mark Charig: kornetti Robin Miller: oboe

Tuotanto: King Crimson

Levy-yhtiö: Island


 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: