Paikoitellen mahtavaa lupausta näyttänyt, mutta kovin epätasainen eponyymi debyytti ei kohtalaisesta muutaman tuhannen myynnistään huolimatta aiheuttanut suuria aaltoja suuntaan tai toiseenkaan, mutta silloisen lafkansa MCA:n pudottamaksi joutunut Camel piti keikkakuntoaan yllä sillä tuloksella, että lopulta löysi uuden kodin manageriensa perustamalta GAMA Recordsilta, ja sitä kautta isommalta Deccalta, joka hoiteli bändin julkaisuhommat seuraavan kymmenen vuoden ajan. Kakkoslevyn lähestyminen ei lie aiheuttanut porukalle suurempia paineita, sillä takataskuun oli säästetty alkualkuajoilta kaksi eeppistä mestariteosta, joita oli jo ennen ensilevyn nauhoituksia esitetty yleisön edessä. Kahden pitkään haudutetun pihvin ympärillekin löydettiin oikein maukasta lihaa.
Jos debyytillä Camelin meininki oli isolta osin vähän sellaista kohteliaan vaimeaa ”sori, mutta me nyt vähän soiteltaisiin tässä, jos siitä ei ole häiriötä” -hissuttelua, niin ”Freefall” käynnistää pelin huomattavan uhmakkaasti rokkaillen. Andy Latimer vinguttaa jalka ainakin henkisesti monitorilla ja Peter Bardensin laulu on yhtälailla etulinjassa muiden soitinten kanssa, eikä taakse häivytetty statisti kuten aiemmin. Liekö kova keikkailu saanut bändin luottamaan lauluääniinsä enemmän, mutta Miragella laulu ei enää ole heikkous, jos nyt ei vahvuuskaan, vaan yksi kelpo osa-alue muiden joukossa. ”Supertwister” tuo mukaan yhden tärkeän elementin Camelin repertuaariin, eli Latimerin puhalteleman poikkihuilun. Itse biisi on, kuten nimestä voidaan päätellä, kiertuekumppani Supersisterin innoittama lyhyt kiemurteleva instrumentaali-iloittelu joka kattaa tunnelmia hyvin lempeästä himmailusta nakuttavan pirtsakkaan riffailuun.
”Nimrodel / The Procession / The White Rider” on toinen niistä järkäleistä, jotka olivat aikalailla viimeistä ääntä myöten valmiita jo ennen ensilevytystä. Kertaalleen Sormusten Herran lukeneena en osaa sijoittaa kahta ensimmäistä instrumentaaliosuutta tarinaan tai mytologiaan, mutta hämyisen rämemäisellä maisemoinnillaan ja juhlavan pontevalla fanfaaroinnillaan ne petaavat hienosti alustan kolmannelle osalle, joka on oodi Gandalfille. ”Tajunnan räjähtäminen” on aika grandiöösi termi, jota en mielellään kovin helposti musiikista puhuttaessa käytä, koska sellaista on elämässäni tapahtunut varmaan max. kahden käden sormin laskettava määrä, mutta yksi noista kerroista ilman epäilystäkään on ”The White Riderin” ensikuuntelu, kun Latimerin jumalaista nektaria tihkuva kitaramelodia korviini odottamatta luikersi. Huhheijaa, muistan hetken vieläkin. Tämän täyttymyksen jälkeen loppubiisi ei tietenkään jaksa jatkaa ihan samoissa sfääreissä, mutta upeiden mellotron-mattojen säestämien säkeistöjen ja ripeämpien kiippariliitojen ja -sooloilujen jälkeen varsin epäcamelmaisen synkkään fiilistelyyn päättyvä biisi on kokonaisuudessaankin upeimpia koskaan kuulemiani musiikkikappaleita (kuutta vuotta lähestyvän lapsoseni mielestä sopivaa musiikkia X-siivellä lentämiseen, taisi mennä klassikkotarinat vähän sekaisin).
Levyn toinen instrumentaali ”Earthrise” starttaa vähän maltillisemmin rentojen kiipparimelodioiden kera, mutta intoutuu ennen pitkää kovaan laukkaan vähän ekan levyn ”Arubalubaa” muistuttaen. Peter Bardens saa runsaasti tilaa ja aikaa muun bändin kaahatessa perässä, ja Latimer kiilaakin hetkeksi edelle oman soolonsa merkeissä ja taas taakse jäätyään liimautuu kohta kylkeen lyhyen unisonomelodian mitaksi; hetken vaikuttaa josko biisi kääntyisi jo loppuunsa, mutta Petteri karkaakin jälleen ilakoimaan kunnes hetken päästä lopulta väsähtää, ja biisi lopetetaan sinne mistä se alkoikin. Tähän saakka läpeensä upean levyn päättää Camelin ehkä legendaarisin biisi ”Lady Fantasy”, joka edelleen tapaa bändin keikat lopettaa. Tämä oli sitten se toinen tekele, joka olisi Kamelin debyytin nostanut suoraan mestaruussarjaan oikeat biisit syrjäyttäessään, ja kun Leidi on lyyrisesti aikalailla samasta puusta veistetty kuin aiemmin julkaisun saanut ”Mystic Queen”, niin ehkäpä porukka ajatteli, että pistetään tämä alkeellisempi fantasiointi ulos ensin ja säästetään sävykkäämpi haikailu seuraavalle levylle. Edelleen Camelin pisin biisi, joka pursuaa ässämelodioita siinä missä ”The White Rider” niitä vasta hetkittäin väläytteli, ja jopa kaunista harmonialaulua, mistä ekan levyn aikoihin oli turha haaveksia. Jos ”Earthrise” oli Bardensin paikka jolkottaa joukon kärkenä niin, Latimer saa useammankin soolopaikan ”Lady Fantasyssa”. Latimeria usein ajattelee pääasiassa sellaisena pehmeän lyyrisenä solistina, mutta useimmin piilossa oleva aggressio ja särmä pääsee tässä biisissä hienosti esille, ja molempien solistien rajummanpuoleisten näytteiden jälkeen paluu upeaan päämelodiaan on sopiva kruunu levylle.
Vuoden 2002 remaster-sarjan piilotettu hienous, joka näin soittolista-aikoina pääsee oikeuksiinsa, on, että bändin kolmen ekan levyn uusintapainoksille on ripoteltu läjä livebiisejä jotka aiemmin A Live Recordilla julkaistujen parin kappaleen kanssa muodostavat kokonaisen hyvälaatuisen keikkanauhoituksen Mirage-kiertueelta. Lontoon Marquee-klubilla nauhoitettu tunnin ja vartin keikka sisältää kolme biisiä uutukaiselta ja kurkottelee niin esihistoriaan kuin tulevaankin alkuvuosien keikkabravuuri ”Homage to the God of Lightin” ja parin The Snow Goose -etukäteismaistiaisen voimin. Mirage-palvojalle tämän piiloleikin tajuaminen ja soittolistan koostaminen oli hieno hetki. Toinen potentiaalinen Graalin malja näiltä ajoilta julkaistiin muutamaa vuotta myöhemmin Moondances-DVD:llä, eli Mirage-sessioista rannalle jäänyt biisi ”Autumn”, mutta tämä hidas kitaranäppäilyn ja sähköpianon kuljettama tunnelmointipala lipsahtaa pahasti tasapaksun puolelle. 38 minuuttisen levyn jatkeeksi se olisi hienosti formaatin puitteissa mahtunut, mutta bändillä oli selvästi itsesensori hyvin kohdallaan. Lopputuloksena levylle säästettiin vain ässäkamaa, ja näin muodostui ensimmäinen monista Camelin mestariteoksista.
Kirjoittaja: PEKKA TURUNEN
Camel -sarjan muut osat löydä täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa