The Wall on vuonna 1965 perustetun Pink Floydin 12. studioalbumi.
70-luvun loppua lähestyttäessä Pink Floydin itseoikeutetun visionäärin, basisti/vokalisti Roger Watersin, tyytymättömyys rock-sirkusta kohtaan oli noussut sille tasolle että oli tullut aika pystyttää muuri yhtyeen ja yleisön väliin.
Kipinä The Wall -levylle syttyi Watersin mukaan vuoden 1977 Animals-levyä promotoineen In The Flesh -kiertueen päätöskonsertissa Montrealissa. Vuosien varrella massiivisiin stadionkonsertteihin pikku hiljaa yhä enemmän ja enemmän leipiintynyt Water poltti tuona iltana lopullisesti päreensä kyllästyttyään omasta mielestään huonosti käyttäytyneen fanin touhuihin. Waters houkutteli meluisan ja riehakkaan teini-ikäisen fanin lavan eteen ja sylkäisi jättimäisen räkäklimpin suoraan tämän lipun ostajan kasvoille.
Myöhemmin teostaan järkyttynyt Waters ymmärsi että Pink Floyd, tai ainakin hän itse henkilökohtaisesti, oli vieraantunut yleisöstään. Heidän välilleen oli noussut… muuri. Waters sai oudon, mutta nerokkaan ajatuksen: mitä jos hän todella pystyttäisi muurin yleisön ja bändin väliin? Se tarjoaisi mahtavat ja omaperäiset puutteet aivan uudenlaiselle rock-show’lle.
Watersilla oli vapaa tie tuoda omat pakkomielteensä Pink Floydin musiikkiin sillä viime vuosina bändin muut jäsenet olivat olleet hyvin laiskoja kehittelemään biisejä yhtyeelle ja vuoden 1978 paikkeilla tilanne oli entistäkin heikompi sillä kitaristi David Gilmour ja kosketinsoittaja Rick Wright olivat ammentaneet idealaarinsa ensimmäisiin (ja varsin vaatimattomiin) sooloalbumeihinsa. Nick Mason joka ei juuri ollut säveltänyt musiikkia Pink Floydille aiemminkaan oli puolestaan käyttänyt aikaansa Ferrari-harrastukseensa ja käväissyt tuottamassa Gong-kitaristi Steve Hillagen soololevyn Greenin. Waters sen sijaan oli tuotteliaampi kuin koskaan ja oli työstänyt kotistudiossaan materiaalia useampaakin albumia varten.
Roger Waters esittelikin Pink Floydille heinäkuussa 1978 kaksi erillistä konseptia demoineen. Waters antoi bändin vaikuttaa siihen kumpaa laulusarjaa alettaisiin työstämään. Myöhemmin vuonna 1984 Watersin sooloalbumina ilmestynyt The Pros And Cons Of Hitch Hiking tuomittiin liian henkilökohtaiseksi ja yhtye päätti valita The Wallin joka, omaelämäkerrallisista aineksistaan huolimatta, sisälsi enemmän yleismaailmallista tarttumapintaa.
The Wall oli alusta alkaen massiivinen hanke. Se oli paitsi tarinallinen kahden vinyylin mittainen albumi mutta projektiin kuului myös erittäin kunnianhimoinen lavashow sekä kokoillan elokuva. Elokuva valmistui vasta 1982 eli The Wall -konsepti kiertueineen ja elokuvan kera lumosivat Watersin lopulta viiden vuoden ajaksi.
Pelkästään levy-osuus vaikutti niin haastavalta hankkeelta että Waters päätti yllättäen pestata mukaan tuottaja Bob Ezrinin. Pink Floyd oli jo pitkään tuottanut levynsä itse ilman ulkopuolisia vaikutteita joten tämä oli melko yllättävä veto diktaattorimaiselta Watersilta. Ezrin oli kovassa nosteessa oleva tuottaja joka oli tehnyt töitä mm. Alice Cooperin ja Peter Gabrielin kanssa ja tuottanut Lou Reedin synkän klassikon Berlinin. Levyn jonka kanssa The Wall jakaa useita ominaisuuksia joista keskeisinä mainittakoon ainakin sanoitusten pikimusta synkkyys ja rock-bändiä tukevat orkestraatiot.
Ezrin oli voimakastahtoinen tuottaja ja tottunut saamaan tahtonsa läpi joten suhde Watersin kanssa kipinöivä ja nämä kaksi alfaa ottivat usein yhteen projektin aikana. Ezrinin vaikutus oli kuitenkin pääosin hedelmällinen ja hän sai muokattua Watersin biisiaihioita musikaalisempaan suuntaan ja toisaalta toi Watersia ja Gilmouria yhteen parhaansa mukaan. The Wallin tuottajan jakkaralla oli muutenkin kuhinaa sille tuottaja-krediitti myönnettiin Watersin ja Ezrinin ohella myös Gilmourille ja äänittäjä James Guthrielle. Rick Wright yritti myös saada nimensä tuottajaotsikon alle, mutta kun hän oli istunut studiossa pari viikkoa ”tuottamassa” eli tekemässä ei mitään hänet potkittiin yhteistuumin ulos.
Lopulta Wright ei saanut potkuja vain tuottajan pallilta vaan hän sai kenkää myös yhtyeestä. Waters kyllästyi Wrightin vähäiseen panokseen levyllä (Wrightin käsistä lähtenyt kokaiinin käyttö ei auttanut asiaa) ja viimeinen pisara oli kun Wright ei suostunut katkaisemaan lomaansa kun The Wallin sessiot venyivät. Wright savustettiin ulos yhtyeestä Watersin uhkavaatimuksella hyllyttää koko The Wall-projekti jos Wright ei suostuisi lähtemään yhtyeestä. Wright sai kuitenkin jatkaa palkollisena levyn teon loppuun ja osallistua myös The Wall-kiertueelle josta tuli lopulta niin kallis hanke että Wright on kertonut olleensa ainoa Pink Floydin jäsen (no tässä vaiheessa ex-jäsen) joka tienasi kiertueella mitään koska hän oli mukana kiinteällä palkkiolla yhtyeen jäsenten maksaessa tappiot omasta pussistaan.
Pink Floydilla oli The Wallin kohdalla paljon pelissä. Vaikka jättimäisen hyvin menestyneiden levyjen ja isojen kiertuiden jälkeen olisi voinut kuvitella Floydin nelikon suorastaan kylpevän rahassa oli heidän taloudellinen tilanteensa itseasiassa kääntynyt yllättäen varsin heikoksi. Pink Floyd -korporaation rahoja oli nimittäin sijoitettu miljoonia dollareita korkean riskin kohteisiin ja useampi näistä sijoituksista oli sattunut kusahtamaan samaan aikaa. Sijoitetuista rahoista ei oltu myöskään maksettu vielä veroja. Tämä oli ongelmallista etenkin koska Britannian veroaste rikkaille oli rapsakka 83% . Toki Floyd oli laittanut rahaa palamaan myös omaan Britannia Row -studioonsa ja yksinkertaisesti vain ylelliseen elämään kartanoineen ja kalliine lomineen. Vuonna 1979 näytti huolestuttavasti siltä että Pink Floyd eli yli tulojensa ja oli todellinen vaara että he menettäisivät kaiken jos seuraava levy ei olisi iso hitti.
Tematiikka
The Wall on siis konsepti -eli teema-albumi. Mutta mikä on teema tai aihemaailma jota The Wall käsittelee? Levy on äkkiseltään helppo tuomita rikkaan rock-tähden itsesäälissä rypemiseksi. Levyn tarinallinen osuu onkin rakennettu rock-tähden nousu ja tuho -kaaren varaan, mutta sen taustalla on syvempiä teemoja kuten yksinäisyys ja modernin elämän tyhjyys jota itselääkitään tuhoisilla tavoilla.
The Wallin tarinan pääosassa on rock-tähti nimeltä Pink (muistatteko vielä sanoitukset levyltä Wish You Were? ”By the way which one is the Pink?”). Alunperin Pink ilmeisesti muistutti vielä enemmän Watersia itseään, mutta Ezrinin ohjastamana tarinaa muokattiin universaalimmaksi ja myös itse Pinkistä tuli lopulta sekoitus Watersia, Pink Floydin alkuperäistä johtohahmoa Syd Barrettia, kosketinsoittaja Rick Wrightia sekä geneeristä rokkikukkoa.
Pink on The Wallin päähahmo, mutta tarinan kannalta vähintään yhtä oleellisia ovat ”tiilit” joita hän kasaa itsensä ja maailman välille. Tiilit ovat Watersille metafora Pinkin kokemista vastoinkäymisistä ja elämän epäreiluuksista (todellisista ja niin koetuista). Näistä vastoinkäymisistä Pink rakentaa ympärilleen psykologisen muurin jonka taakse hän kätkeytyy ja piiloutuu välttääkseen inhimillisiä kontakteja jotka kautta elämän ovat vain satuttaneet häntä.
Pinkin vaikeudet alkavat jo hänen syntymästään. Isä kuolee sodassa hänen ollessa vastasyntynyt. Äidistä muodostuu yksinhuoltajuuttaan kompensoiva tukahduttava hahmo minkä lisäksi epäinhimillinen tasapäistävä koulujärjestelmä pyrkii riistämään Pinkiltä kaiken persoonallisuuden. Lopulta rock-tähteys jonka piti olla Pinkin pelastus muuttuu sekin painajaiseksi päihteiden, pettävän vaimon ja mielenterveysongelmien ristitulessa.
Pinkin hutera mielenterveys yhdistettynä fanien sokeaan palvontaan johtaa äärimmäiseen ylemmyyden tunteeseen joka eskaloituu lopulta sille tasolle että Pink nostaa itsensä fasistisen diktaattorin rooliin. Ainakin omassa sekavassa mielessään.
Pinkin elämässä on monia vaiheita joihin tavallinen kuuntelija eikä ehkä suoraan pysty samaistumaan, mutta toisaalta hänen yhteyden kaipuussaan ja yleisessä rikkinäisyydessään on varmasti tarttumapintaa lähes jokaiselle joka ei ole elänyt elämäänsä täysin pumpulissa. Ja vaikkei Watersin tematiikka tai sanoitukset tunnetasolla koskettaisikaan on niiden myrkkyä tihkuva mustan huumorin sävyttämä satiirisuus jo itsessään todella viihdyttävää kuultavaa.
Levy jakaantuu periaatteessa kolmeen näytökseen: ensimmäinen esittelee Pinkin lapsuuden joka vahingoittaa häntä monella tapaa, toinen esittelee rock-tähden joka lääkitsee itseään kuten rock-tähdillä on tapaan itseään lääkitä: kalliilla leluilla, päihteillä ja merkityksettömällä seksillä. Kolmas ja viimeinen vie rokkikukon hulluuden partaalle ja yli hänen muuttuessa fasistikseksi megalomaanikoksi.
Musiikillisesti The Wall on Pink Floydin aiempaa tuotantoa popahtavampi (toisaalta osalla kappaleista ei ole mitään tekemistä pop-musiikin kanssa) sisältäen myös hard-rock -sävyjä. Siellä täällä käytetty orkesteri tuo musiikkiin vuoroin arvokkuutta vuoroin lähes musikaalimaista dramaattisuutta. Myös Watersin vokaalit, jotka usein dominoivat jättäen Gilmourin äänen sivurooliin, ottavat teatraalisen tyylin. The Wallin 26 kappaletta ovat lyhyitä (1-6 min.) ja osa niistä on vain välisoittoja joiden tehtävä on yhdistä eri biisejä toisiinsa.
Äänitehosteita ja puheenpätkiä käytetään tehokkaasti musiikin seassa ja levyn soundit ovat viimeisen päälle hiotut. The Wall onkin soundeiltaan mielestäni yksi kaikkien aikojen hienoimmista levyistä ja itselläni se on aina niiden levyjen joukossa jolla testaan uusia hi-fi-laitehankintoja (Suosittelen soittamaan The Wallia kovaa. Sen dynamiikka palkitsee erityisesti suurilla äänenvoimakkuuksilla.).
Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd – The Dark Side Of The Moon (1973)
A-puoli: lapsuuden traumat
The Wall alkaa räjähtävästi hypäten keskelle Pink-hahmon voiman päiviä. Dramaattinen 6/8 tahtilajissa kulkeva ”In the Flesh?” heittää kuuntelijat suoraan Pinkin konserttiin hänen ollessa suosionsa huipulla. Teatraalinen hardrock-henkinen biisi joka tuo mieleen Queenin ja Lou Reedin musiikin tekee kuitenkin selväksi että Pinkillä ei ole kaikki hyvin:
If you wanna find out what’s behind these cold eyes
You’ll just have to claw your way through this disguise
Pink näyttelee vielä onnistuneesti rakastetun rock-tähden rooliaan, mutta tilanne on vaarassa riistäytyä käsistä koska vain.
The Wall -keikoilla ”In The Fleshin” soitti valeyhtye joilla oli päässään Pink Floydin jäsenten kasvoja muistuttavat naamarit. Nerokas temppu Watersilla jolla hän osoitti hyvin terävästi stadion-keikkojen etäännyttävän vaikutuksen: yleisölle ei enää ole merkitystä ketä nuo kaukaisella lavalla seisovat tikku-ukot spektaakkelin keskellä oikeastaan ovat.
Seuraava kappale ”The Thin Ice” heittää kuuntelijan tarinan alkuun. Kappale alkaa lapsen itkulla. Vastasyntynyt Pink itkee vielä tietämättä että hänen isänsä on juuri kuollut toisessa maailmansodassa. Muuri saa täten ensimmäisen tiilinsä sillä isättömyys tulee olemaan yksi Pinkin elämän suurista tragedioista. Tämän juonen pätkän Waters ammensi tietenkin suoraan omasta elämästään. Watersin isä kuoli Italiassa Anzion taistelussa vuonna 1944 vain vajaa puoli vuotta Watersin syntymän jälkeen.
”Another Brick in the Wall, Part II” on The Wallin tunnetuin yksittäinen kappale. Ezrinin rooli valtavaksi menestykseksi osoittautuneessa biisissä oli suuri. Hän paitsi toi kappaleeseen sen tasaisesti polkevan disco-biitin ja myös siinä kuultava tavallisten koululaisten lapsikuoro (loistava idea!) olivat hänen ajatuksiaan. Disco-biitit eivät ole omaan makuuni, mutta täytyy myötää että sen monotoninen jytke sopii täydellisesti kappaleeseen joka kertoo painostavasta ja tasapäistävästä koulusysteemistä joka tasoittaa ihmisistä särmät ja kuorii heistä omaperäisyyden ja siinä sivussa myös luovuuden. Pink Floyd ei ollut koskaan tullut yhtä lähelle pop-musiikkia kuin tässä ahdistavaa englantilaista tasapäistävää ja jopa väkivaltaista koululaitosta vastaan hyökkäävässä kappaleessa joka myi lopulta sinkkuna yli neljä miljoonaa kappaletta.
A-puolen päättää hillitysti urkujen ja akustisen kitaran säestämänä alkava ”Mother”. Se on yksi koko levyn kiinnostavimmista kappaleista. Waters ottaa Pinkin roolin jossa tulevaisuudestaan huolestunut poika kysyy yhä epätoivoisempia kysymyksiä (”Mother, do you think they’ll drop the bomb?”) äidiltään. Gilmour puolestaan laulaa äidin roolin vastaten pikku-Pinkin kysymyksiin tavalla joka tekee ilmeiseksi että kyse on ylisuojelevasta äidistä jonka yksinhuoltajuutta kompensoiva äidinrakkaus muuttuu myrkyllisen tukahduttavaksi.
Musiikillisesti ”Motherin” liittyy tarina joka on hieman nolo, mutta kuvaa hyvin Pink Floydin yhtenäisyyttä tai siis sen puutetta. ”Mother” on rytmisesti Pink Floydille poikkeuksellisen sofistikoitunut ja sisältää useita hienovaraisia tahtilajin vaihdoksia. Rumpali Nick Mason ei saanut soitettu osuuksiaan kunnialla läpi joten ilmeisesti tiukan tuotantoaikataulun painostamana Mason vain sysättiin syrjään ja rumpuja soittamaan tuotiin Totossakin soittanut studioässä Jeff Porcaro. Ei kerro kovin hyvää toisaalta Masonin työmoraalista ja taidoista ettei hän yli kymmenen vuoden kokemuksella pystynyt suoriutumaan työstään. Toisaalta se ei myöskään maalaa erityisen ruusuisaa kuvaa Floydin (lue: Watersin) solidaarisuudesta tai yhtyehengestä. Sen sijaan että sovitusta olisi muutettu tai Masonille järjestetty riittävästi aikaa osuutensa oppimaan hänet vain korvattiin kylmästi toisella rumpalilla. Myös merkittävä osa The Wallin kosketinsoitinosuuksista on Wrightin sijasta kreditoimattoman kosketinsoittaja Peter Woodin ja Ezrinin soittamia koska Wrightin suoritukset eivät Watersia tyydyttäneet.
”Motherin” sanoitukset suorastaan tihkuvat sarkasmia ja onkin äärimmäisen huvittavaa että nykyään äitienpäivän tienoilla ihmiset aivan vilpittömän oloisesti jakavat ”Mother” kappaletta sosiaalisessa mediassa ikään kuin tribuuttina omalle äidilleen tai äideille yleisesti. He eivät ole ikinä ilmeisesti todella kuunnelleet kappaleen sanoituksia. Tai ymmärtäneet lainkaan kuulemaansa…
Mama’s gonna make all of your nightmares come tru
Mama’s gonna put all of her fears into you
Mama’s gonna keep you right here under her wing
She won’t let you fly but she might let you sing
Mama’s gonna keep baby cosy and warm
Ooh baby
Ooh baby
Ooh baby, of course mama’s gonna help build the wall
B-puoli: rock-tähteyden ilot ja kirot
The Wallin B-puoli kertoo Pinkin rock-tähteydestä ja säröistä joita kyseiseen unelmaan alkaa pian muodostumaan. Aivan kuten Roger Waters itsekin myös Pink saa huomata ettei rock-tähteys ja massojen palvonta riitä tekemään rikkinäisestä ihmisestä onnellista ja eheää. Tätä tematiikkaa Waters oli sivunnut jo Wish You Were Here ja Animal -levyillä.
Levy alkaa kauniisti helisevällä akustisella kitaralla säestetyllä ”Good Bye Blue Skylla”. Akustinen kitara saa pien rinnalleen uhkaavasti soivan syntetisaattorin. ”Good Bye Blue Sky” joka kuvaa natsien Lontoon pommituksia jotka jättivät pysyvän kauhun Pinkin/Watersin sydämeen pienenä poikana. 2010-luvun The Wall -kiertueella Waters muutti visuaalisin keinoin nokkelasti tämän kohdan tarinasta ”kulttuuriseksi pommitukseksi” jossa kansalaisia moukaroidaan pommikoneista tiputettavilla logoilla ja erilaisten ismien tunnuksilla.
The Wall sisältää useita lyhyitä kappaleita jotka toimivat ikään kuin siltoina tai liimana pidempien kappaleiden välissä. Nämä välikkeet eivät ehkä toimisi albumikokonaisuudesta irrotettuna, mutta nekin sisältävät herkullisia hetkiä ja osan näistä miniatyyreistä olisi toivonut kestävän paljon pidempään. Yksi herkullisimmista välikkeistä on”Good Bye Blue Skyn” perään kuultava ”Empty Spaces”. Se on uhkaavaa ja kappale joka keikoilla johti herkulliseen ja väkevään “What Shall We Do Now’hn” joka luettelee asioita joilla yksinäinen ja onneton ihminen täyttää onton elämänsä aukkoja. Valitettavasti vain pari minuuttinen “What Shall We Do Now?” jätettiin aivan viime metreillä pois levyltä tilasyistä (vinyyliaikana levyn puoliskon pituudella oli suuri merkitys äänenlaadun kannalta) ja korvattiin lyhyemmällä ”Empty Spacesilla” joka oli alunperin tarkoitettu kertaamaan “What Shall We Do Now?:n” teemaa. Itseasiassa “What Shall We Do Now?;n” poisto jäi niin viime metreille että alkuperäisissä vinyyleissä oli kappaleen sanoitukset mukana.
”Young Lust” vastaa kysymykseen millä tyhjät paikat täytetään. Riettaalla naisseuralla tietenkin. Gilmourin säveltämä kappale leikittelee hardrock-kliseillä niin sanoitusten kuin musiikkinsa puolesta, mutta jää samalla itsekin niiden vangiksi. “Young Lust” näyttelee ehkä oleellista osaa tarinassa, mutta musiikillisesti se on levyn vähiten kiinnostavaa antia.
“One Of My Turns” tuo riettaan naisen Pinkin hotellisviittiin, mutta hänen seurasta nauttimisen sijasta sankarimme murehtii ikääntymistä ja erkaantumistaan vaimostaan (joka tietenkin pettää Atlantin toisella puolella seikkailevaa rokkariamme). Pinkin pohdiskelu muuttuu pian raivoksi ja musiikki muuttuu ankarammaksi ja lopulta nainen pakenee sviitistä kauhun vallassa Pinkin esitellessä kitaraansa joka onkin ehkä kirves (axe = kitara/kirves) ja hajoittaen hotellihuoneen säpäleiksi (tämän meille tekee selväksi kappaleen äänitehosteet ja toisaalta Watersin raivokas laulusuoritus).
But I can feel one of my turns coming on
I feel, cold as a razor blade
Tight as a tourniquet
Dry as a funeral drum
Run to the bedroom
In the suitcase on the left you’ll find my favourite axe
Don’t look so frightened, this is just a passing phase
One of my bad days
“Don’t Leave Me Now’ssa” Pinkin itsesääli saavuttaa huippupisteensä kun hän anelee vaimoaan pysymään kanssaan. Perustelut tosin hieman ontuvat:
Don’t say it’s the end of the road
Remember the flowers I sent
I need you, babe
To put through the shredder in front of my friends
Oh, babe, don’t leave me now
How could you go?
When you know how I need you
Need you, need you, need you, need you, need you, need you)
To beat to a pulp on a Saturday night
Oh, babe, don’t leave me now
B-puoliskon kaksi viimeistä kappaletta ””Another Brick in the Wall, Part 3” ja ”Goodbye Cruel World” sinetöivät Pinkin kohtalon. Vaimon jätettyä hänet Pink luovuttaa lopullisesti ja päättää ettei hän tarvitse enää mitään eikä ketään. Hiljainen kappale ”Goodbye Cruel World” kuulostaa itsemurhaviestiltä, mutta on itseasiassa Pinkin jäähyväiset, ei elämälle, vaan inhimillisyydelle. Muuri on valmis ja Pink on turvassa sen takana.
I don’t need no arms around me
And I don’t need no drugs to calm me
I have seen the writing on the wall
Don’t think I need anything at all
No, don’t think I’ll need anything at all
All in all, it was all just bricks in the wall
All in all, you were all just bricks in the wall
Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd – Wish You Were Here (1975)
C-puoli: romahdus
Levyn C-puoli alkaa vahvalla, Gilmourin ja Watersin yhdessä kirjoittamalla, ”Hey Youlla” joka sisältää intensiivistä kitarointia Gilmourilta. Kappaleen sanoituksissa, jotka kuuluvat levyn koskettavimpiin hetkiin, Pink yrittää vielä viimeisen kerran löytää yhteyden muihin ihmisiin ja ihmisyyteen ylipäätänsä tässä kuitenkaan onnistumatta. Omituinen kärpäsmäisesti suriseva ääni kappaleen keskivaiheille kuvastaa hienosti Pinkin jumissa olevia aivoja. Kappaleen lopussa Pink vetoaa vielä epätoivoisesti: ”Hey you, don’t tell me there’s no hope at all. Together we stand, divided we fall…” mikä on hieman ironista huomioiden sen miten Waters itse oli käyttänyt armottomaan tyyliin hajoita-ja-hallitse -tekniikkaa ottaakseen Pink Floydin kontrolliinsa.
Yleisesti ottaen C-puolisko kuvaa Pinkin vetäytymistä kuoreensa ja mielipuolisuuteen asti kasvavaa itsekeskeisyyttä ja itsesääliä. Komeiten tätä kuvaa The Wallille aivan viime hetkillä sävelletty Watersin kappale ”Nobody Home”. Tässä hienovaraisessa ja herkässä jousiorkesteria hillitysti hyödyntävässä biisissä Pink on sulkeutunut murjottamaan hotellihuoneeseensa ja yrittää tavoittaa vaimoaan Atlantin toisella puolella. Waters ammentaa kappaleeseen omista kokemuksistaan, Syd Barrettin kohtalosta sekä kokaiini-addiktioon lipsuneesta Rick Wrightista:
I got nicotine stains on my fingers
I got a silver spoon on a chain
Got a grand piano to prop up my mortal remains
”Nobody Homen” jälkeen kuullaan toinen orkestraalinen kappale, toisen maailman sodan aikaista britti-laulajatar Vera Lynnia nostalgisesti muisteleva ”Vera” joka on musiikillisesti tyylikäs välisoitto, mutta jonka merkitystä levyn tarinan kannalta en ole koskaan täysin ymmärtänyt.
The Wallin orkestraattoriksi pestattiin nuori Michael Kamen josta tuli sittemmin varsin menestynyt elokuvamusiikin (mm. Lethal Weapon, Brazil, Die Hard, Robin Hood: Prince Of Thieves) säveltäjä. The Wallilla Kamenilla oli käytössään 55-henkinen sinfoniaorkesteri jota käytetään tyylikkäästi useassa kappaleessa.
C-puoliskon päättää yksi Pink Floydin rakastetuimmista kappaleista ”Comfortably Numb”. Biisi oli tarkoitettu alunperin Gilmourin seuraavalle soololevylle, mutta kun se sai kylkeensä Watersin sanoitukset siitä tuli The Wallin yksi keskeisestä hetkistä. Kappale kuvaa huuruista hetkeä jossa sekaisin oleva Pink buustataan lääkkeillä/huumeilla esiintymiskuntoon jotta show voisi jatkua. Kappale kuvaa hienosti nimensä mukaisesti mukavasti turtaa oloa jossa Pink leijailee tietoisuuden ja epätietoisuuden välissä muistellen lapsena kokemaa kovaa kuumetta. Kappale huipentuu Gilmourin upeaan ja pitkään kitarasooloon joka lienee yksi hänen parhaista ikinä soittamistaan.
D-puoli: muuri murtuu?
Levyn viimeisen puoliskon aloittaa ”The Show Must Go On” jossa nyt keikkakuntoon lääkitty Pink alkaa sekoamaan kunnolla. Musiikillisesti kappale on huolella sovitettujen taustavokalisointien ansiosta kuin sekoitus Beach Boysia ja Queenia. Waters kaavaili aluksi kappaleeseen laulajiksi koko Beach Boysin porukkaa, mutta tyytyi lopulta vain Bruce Johnstoniin joka laulaa taustavokaaleja muutamassa muussakin kappaleessa ja oli kuulema hyvin huvittunut päästessään laulamaan Watersin ”matolauluja”.
”In The Flesh” on toisinto levyn aloittaneesta ”In The Flesh?” -biisistä. Kysymysmerkki on tippunut pois ja Pink on muuttunut täydelliseksi fasistiksi (David Bowien Thin White Duke potenssiin tuhat?) ja hyökkää konsertissa homoja, juutalaisia ja muita vähemmistöjä vastaan.
Are there any queers in the theatre tonight?
Get ’em up against the wall
There’s one in the spotlight
He don’t look right to me
Get him up against the wall
And that one looks Jewish
And that one’s a coon
Who let all this riffraff into the room?
There’s one smoking a joint
And another with spots!
If I had my way
I’d have all of you shot
”In The Fleshin” mahtipontisista urkufanfaareista siirrytään ”Run Like Helliin” joka sisältää levyn inspiroituneinta syntetisaattorin soittoa Rick Wrightilta. Gilmourin yksinään säveltämä biisi on tehokasta disco-soundeilla maustettua stadionrokkia jonka vokaaliosuudet Gilmour ja Waters jakavat. Sanoituksellisesti se kuvaa Pinkin yhä yltyvää paranoiaa ja toisaalta hänen fasistisia fantasioitaan joissa hänen puolisotilaalliset ”vasarajoukkonsa” jahtaavat uhrejaan.
”Run Like Hellin” jälkeen Pinkin fasistiset taipumukset vain syvenevät hitaassa marssimaisessa ”Waiting For The Wormsissa” joka sisältää ihastuttavan ilkeän kitarariffin. Osittain megafonin läpi laulettu kappale lisää kierroksia teatraalisuuden suhteen ja Pink lupaa faneilleen että kunhan se vain seuraavat matoja (jotka The Wallissa symbolisoivat negatiivisia voimia ihmisessä itsessään) niin Britannia nousee taas kukoistukseen ja ”värilliset serkut” lähetetään takaisin kotiin.
Would you like to see Britannia
Rule again my friend
All you have to do is follow the worms
Would you like to send our coloured cousins
Home again my friend
All you need to do is follow the worms.
Kautta The Wallin pääosassa ovat enimmäkseen olleet Watersin omat varsin dramaattiset vokaalit joita siellä täällä pehmennetään Gilmourin melodisemmalla ja ”inhimillisemmällä” ilmaisulla. Levyn kliimaksissa ”The Trialissa” Watersin vokaalit ovat teatraalisimmillaan kun hän ääninäyttelee laulaen useita eri hahmoja jotka hyökkäävät Pinkin sekavassa mielessä tämän kimppuun oikeussalissa. Waters hoitaa eri roolit kunnialla intensiivisesti rääkyen välillä rehtorina välillä Pinkin äitinä. Kamenin orkesterista otetaan suurimmat tehot irti juuri ”The Trialissa”.
”The Trial” on sävellys jota voi hyvällä omalla tunnolla kutsua rock-oopperaksi. Toisaalta on kiinnostavaa että ”The Trialin” tunnelmat eivät ole kilometrien päässä Watersin vuonna 2005 säveltämästä ”oikeasta” oopperasta Ça Ira joka käsitteli Ranskan vallankumousta.
”The Trial” huipentuu siihen että Pinkin hallusinoimat hahmot syyttävät häntä siitä että hän on osoittanut inhimisillisiä tunteita ja itseasiassa yrittänyt ottaa yhteyttä muihin ihmisiin vaikka tavoitteena oli totaalinen eristäytyminen. Ilmeisesti tämä ristiriita saa Pinkin lopulta murtumaan ja samalla murtuu myös hänen vuosikymmenien aikana rakentama muurinsa. Kappaleen lopussa kuoro hokee vaikuttavalla tavalla ”tear down the wall”, repikää muuri alas, ja lopulta rymisevät äänitehosteet antavat ymmärtää että näin todella käy.
”The Trialin” perään kuullaan vielä lyhyt ja hiljainen akustinen kappale ”Outside The Wall” klarinetteineen ja mandoliineineen jossa Pink on ilmeisesti paljaana ja paljastuneena muurin ulkopuolella. The Wallin lopetus on kryptinen ja rehellisesti sanottuna hieman epätyydyttävä.
Make their stand
And when they’ve given you their all
Some stagger and fall after all it’s not easy
Banging your heart against some mad buggers wall
Yllä oleva ote ”Outside The Wallin” lyriikoista saattaa osoittaa kiitettävää itsetietoisuutta Watersilta. Tuo kohta kun on helppo tulkita kuvaamaan vaikkapa Rick Wrightin törmäystä Watersin muuriin. Levy muuten loppuu tekstin pätkään ”Isn’t this where …” joka jatkuu levyn alussa ”… we came in?”. Watersin syklinen päätös levylle tuntuu ehkä vihjaavan että itsensä voi ”korjata” hetkeksi, mutta todellista luonnettaan ei voi muuttaa ja lopulta heiluriliike heittää ihmisen jälleen omalle uralleen tekemään samat vanhat virheensä uudestaan ja uudestaan. Ei kovin lohdullinen ajatus. Waters itse ei ole koskaan suostunut yksityiskohtaisesti selittämään tai analysoimaan The Wallin loppuratkaisua. Ehkä hän ei itsekään täysin tiedä mitä se tarkoittaa. Ja se on ihan ok. Sellaista taide välillä on.
Muurin ulkopuolella
Levyn valmistuttua Pink Floyd suuntasi kiertueelle jossa he esittivät levyn kokonaisuudessaan. Kiertueella ei kuultu siis mitään muuta kuin The Wall -levyn musiikkia. Ennennäkemätön ratkaisu eikä itselleni tulee mieleen että yksikään pitkän uran tehnyt bändi olisi sittemminkään omistanut kokonaista kiertueella pelkästään tuoreimman levynsä musiikille.
The Wall -kiertue oli toki poikkeuksellinen monella muullakin tapaa. Se oli täysin poikkeuksellinen teatraalinen rock-show jossa yleisön ja bändin väliin todellakin rakennettiin korkea muuri. Muurin ohella keikoilla nähtiin paljon muutakin rekvisiittaa kuten kuvittaja Gerald Scarfen suunnittelemia valtavia nukkeja yli yleisön pauhaavia pommikoneita. Produktio oli kallis ja sen teki taloudellisesti haastavaksi se että Waters kieltäytyi enää esiintymästä stadioneilla joita hän piti ”epäinhimillisinä” paikkoina esittää taidetta. The Wallia esitettiinkin vain areenoilla jotka vetivät noin 15 000 henkeä. Näin ”pienille” yleisöille esiintyminen oli kallista puuhaa ja loppujen lopuksi Pink Floyd jäikin kaiken kaikkiaan 31 konserttia sisältäneestä kiertueesta tappiolle.
Toukokuussa 1982 Cannesissa ensi-iltansa saanut The Wall -elokuva joka sai nimen Pink Floyd – The Wall ja oli viimeinen osa Watersin suurta suunnitelmaa levyn ja kiertueen jälkeen. Ohjaajaksi pestattiin etenkin mainoksien parissa kunnostautunut Alan Parker (joka teki The Wallin jälkeen monta merkittävää elokuvaa) ja alunperin Watersin oli tarkoitus näytellä päärooli. Koekuvausten jälkeen Waters ymmärsi ettei hän sentään ihan kaikkea osaa sittenkään ja Pinkin rooliin houkuteltiin Boomtown Rats -punk-poppoon Bob Geldof.
Watersin ja Parkerin visiot törmäilivät pitkin prosessia ja kaksi alfaa ottivat yhteen välillä niin raivoisasti että molemmat ovat kuvailleet kuvauksia helvetilliseksi. Eikä kumpikaan maestro lopulta ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen. Eikä The Wall -elokuvaa mestariteokseksi voikaan kehua, mutta yllättävän onnistunut sovitus Watersin tarinasta se silti on. Elokuvan vahvuuksia on sen varsin hallusinatorinen ote sekä vahva visuaalisuus. Ja tietenkin Pink Floydin musiikki. The Wall -elokuvaa voisikin luonnehtia kaikkien aikojen parhaaksi elokuvan mittaiseksi musiikkivideoksi. Sarjassa ei ehkä ole paljoa kilpailua (se Nightwish-elokuva… öyrgh…), mutta luonnehdinta on silti tarkoitettu enemmän kehuksi kuin moitteeksi!
Lopulta The Wall -ilmiön ytimessä on tietenkin sen sydän eli alkuperäinen levy. The Wall on lähes pohjattoman syvä musiikillisten ja sanoituksellisten yksityiskohtien aarrearkku. Tupla-levyn kaikki hetket eivät toki yllä aina Pink Floydin uljaimpien hetkien tasolle, mutta osumaprosentti on silti yllättävänkin korkea. The Wall on yksi rock-historien hienoimmista tupla-albumeista.
Etenkin 2000-luvun progressiivinen rock on tuottanut lähes loputtoman virran massiivisia konseptialbumeita. Poikkeuksetta niiden pöhöttyneet diipadaaba-teemat eivät kuitenkaan ole yltäneet lähellekään The Wallin ajattomuutta tai Watersin nokkelaa tapaa risteyttää monia eri teemoja yhden (suhteellisen) koherentin kertomuksen alle. The Wallin yksi vahvuuksista on myös sen äärimmäinen henkilökohtaisuus. Se ammentaa voimaa Watersin omasta ristiriitaisesta ja häiriintyneestä persoonasta eikä jää vain ontoksi tarinankerronnaksi.
Lue myös: Levyarvostelu: Pink Floyd – Animals (1977)
Ilmestyessään The Wall sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta suuri yleisö rakastui levyyn. Kaikkia vanhoja avaruuskadetteja jotka olivat seuranneet jo vuosia Pink Floydin uraa ei The Wallin uusi napakampi ja tavallaan popmaisempi ilmaisu ehkä miellyttänyt, mutta myyntilukuja ei näiden puristien nyrpistely haitannut: kallis tupla-vinyyli myi muutamassa kuukaudessa miljoonia kappaleita ja nykyään myyntilukujen arvioidaan pyörivän jossain 30 miljoonan kieppeillä. Pink Floyd -organisaation rahahuolet olivat ohi.
The Wall ei myöskään ollut mikään lyhyt aikainen ilmiö vaan uudet sukupolvet ovat aina vuosikymmenien varrella löytäneet levyn uudestaan. Nuorelle yleisölle tarttumapintaa tarjoaa etenkin sen vihaisen angstinen tarinan joka kuitenkin kerrotaan hyvin musikaalisesti. Kypsempi kuuntelija toisaalta voi kokea vahvoja samaistumisen ja ymmärryksen tunteita siitä miten Waters kuvaa inhimillisiä heikkouksia ja psyykeen pimeitä puolia. Siitä huolimatta että kaikki tehdään melko karikatyyrimäisillä ja isoilla pensselin vedoilla. Roger Waters on myös tehnyt itse töitä hartiavoimin pitääkseen eepoksensa relevanttina. Vuonna 1990 Waters esitti teoksen Berliinin muurin murtumisen jälkeen hyväntekeväisyyskonsertissa yli 350 0000 ihmisen yleisölle. 2010-luvulla Waters järjesti myös valtaisen menestyksen saaneen areenakiertueen jossa The Wall esitettiin modernin teknologian avustamana. Kiertueella Waters korosti show’n visuaalisen puolen avulla etenkin sen poliittista puolta tuoden sen monella tavalla osaksi päivänpolttavia aiheita hetkittäin nerokkaasti ja aina vähintään kiinnostavan poleemisesti.
The Wallin tuoma menestys ei kuitenkaan eheyttänyt Pink Floydia. Pink koki The Wallin lopussa jonkinlaisen katharsiksen ja ehkä jopa pelastuksen, mutta Roger Waters ei ollut valmis purkamaan omaa muuriaan. Pink Floyd oli nyt täysin Watersin hallussa. Kosketinsoittaja Wright oli heivattu pysyvälle lomalle Kreikan saaristoon ja hänen tähtikitaristinsa Gilmour ja Ferrareita keräilevä epävarma rumpalinsa Mason saisivat tyytyä rooleihinsa rock-tähteyden kullatussa häkissä käskyjä tottelevina lampaina joita Waters koirana käskytti mielensä mukaan.
Parhaat biisit: ”In the Flesh?” ”Mother”, ”Empty Spaces”, ”Hey You”, ”Nobody Home”, Comfortably Numb”, ”In The Flesh”, ”Run Like Hell”, ”Waiting For The Worms”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
A-puoli
- ”In the Flesh?” 3:16
- ”The Thin Ice” 2:27
- ”Another Brick in the Wall, Part 1” 3:11
- ”The Happiest Days of Our Lives” 1:46
- ”Another Brick in the Wall, Part 2” 3:59
- ”Mother”
B-puoli
- ”Goodbye Blue Sky” 2:45
- ”Empty Spaces” 2:10
- ”Young Lust” (Waters, Gilmour) 3:25
- ”One of My Turns” 3:41
- ”Don’t Leave Me Now” 4:08
- ”Another Brick in the Wall, Part 3” 1:18
- ”Goodbye Cruel World” 1:16
C-puoli
- ”Hey You” 4:40
- ”Is There Anybody Out There?” 2:44
- ”Nobody Home” 3:26
- ”Vera” 1:35
- ”Bring the Boys Back Home” 1:21
- ”Comfortably Numb” (writers: Gilmour, Waters) 6:23
D-puoli
- ”The Show Must Go On” 1:36
- ”In the Flesh” 4:15
- ”Run Like Hell” (writers: Gilmour, Waters) 4:20
- ”Waiting for the Worms” 4:04
- ”Stop” 0:30
- ”The Trial” (writers: Waters, Bob Ezrin) 5:13
- ”Outside the Wall” 1:41
Tuottajat: Bob Ezrin, David Gilmour, James Guthrie, Roger Waters
Levy-yhtiö: Harvest / Columbia
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti