Starless and Bible Black on King Crimsonin kuudes studioalbumi ja toinen ns. Wetton/Bruford-trilogian levyistä.
King Crimson oli siirtynyt edellisvuoden Larks’ Tongues In Aspic levyllä uuteen aikakauteen. Uuden King Crimsonin musiikki oli aiempaa raskaampaa ja kulmikkaampaa. Melodiat olivat riitasointuisempia ja rytmit monimutkaisempia. Starless and Bible Black rakentaa edeltäjänsä päälle ollen vähintään yhtä korskean kirskuva ja uhmakas levy.
Yhtyeen kokoonpano pysyi muuten samana, mutta villi perkussionisti Jamie Muir oli jättänyt bändin uskonnollisen herätyksen jälkeen. Muir lähti munkiksi buddhalaiseen luostariin ja jätti joksikin aikaa musiikin kokonaan taaakseen. Jäljelle jäi siis kitaristi/perustajajäsen Robert Fripp, basisti/laulaja John Wetton, viulisti/kosketinsoittaja David Cross ja rumpali Bill Bruford. Muirin villikorttimaista vaikutusta Crimsonin musiikkiin tulee hetkittäin hieman ikävä, mutta Bruford omaksui Muirin kokeilevasta tyylistä paljon elementtejä omaan soittoonsa ja paikkaa tilannetta kiitettävästi.
70-luvun rock-bändeistä Henry Cow ja King Crimson olivat rohkeimmat improvisoijat. Molempien bändien kohdalla ns. formaalien sävellyksien tuottaminen oli aina kovan tuskan takana ja osittain tästä syystä molempien yhtyeiden vuoden 1974 studiolevyt sisältävät merkittävän määrän improvisoitua materiaalia. Totta kai tähän lähestymistapaan johti myös yhtyeiden rakkaus vapaaseen improvisaatioon ja kyky harjoittaa sitä korkealla tasolla. Kumpikaan näistä yhtyeistä ei jämähtänyt jammailemaan parin soinnun varassa vaan soitti rohkean kompleksista musiikkia myös ilman uusintaottojen turvaverkkoja ja välillä lopputuloksia oli vaikea erottaa yhtyeiden varsinaisista sävellyksistä.
Henry Cow ja King Crimson valitsivat kuitenkin erilaisen lähestymistavan siihen miten hyödyntää improvisaatioita studiolevyjensä puitteissa. Henry Cow improvisoi Unrestilla (1974) studiossa ja rakensi siellä improvisaatioiden päälle kerros kerrokselta puoli-spontaaneja komplekseja studiosävellyksiä. King Crimson taasen otti lähdökohdaksi Starless and Bible Blackia edeltävällä kiertueelle soitetetut live-improvisaatiot joita sitten hieman paranteli studiossa editoimalla ja lisäämällä joitakin päällekkäinäänityksiä.
Starless and Bible Blackin livemäisyys ei kuitenkaan päättynyt improvisaatioihin vaan myös osa levyn sävelletystä materiaalista on äänitetty ainakin osittain livenä yleisön edessä. Jopa levyn kimurantti kohokohta “Fracture” on suurimmaksi osaksi livenä soitettu. King Crimson pyrki Starless and Bible Blackilla kaikin tavoin peittämään materiaalin alkuperän pyyhkimällä yleisön elämöinnin pois ja miksaamalla materiaalin kuulostamaan mahdollisimman paljon siltä kuin se olisi alunperinkin äänitetty studiossa. Bändi ei tehnyt tätä mielestäni pettääkseen levynostajia vaan näki tämän vain erilaisena ja validina tapana tehdä musiikkia.
Starless and Bible Blackin materiaalin alkuperä paljastui suurelle yleisölle vasta pari vuotta myöhemmin Robert Frippin A Young Person’s Guide to King Crimson (1975) -kokoelmalevylle kirjoittamista kansiteksteistä. Starless and Bible Blackin arvostusta on sittemmin ehkä hieman jopa himmentänyt tieto siitä että osa materiaalista on äänitetty livenä ja vieläpä improvisoiden. Tämä on minusta hyvin kummallista. Hyvä musiikki on hyvää musiikkia ja itselleni tieto siitä että nämä mestarimuusikot ovat pystyneet synnyttämään näin hienoa musiikkia spontaanisti improvisoiden ja livenä soittaen enemmin nostaa kuin laskee arvostustani.
Levyn neljästä improvisaatiosta kaksi on ylitse muiden on. Ensimmäinen näistä on yhdeksän minuuttinen nimibiisi “Starless And Bible Black” joka kasvaa hiljaisesta ja tuskaisen oloisesti valittavasta hissuttelusta pikkuhiljaa kunnon myllytykseksi jossa koko nelikko soittaa täysillä. Kappaleen alkupuoliskolla Wettonin rupinen bassoriffi yrittää houkutella Brufordia mukaan joka lopulta pitkään houkutusta vastusteltuaan ja niitä näitä kilisteltyään tempautuu maukkaasti osaksi groovea jossain neljän minuutin kohdilla. Bruford ja Wetton komppaavat sitten musiikkia monipuolisesti ja funkahtavasti (Bruford ja Wetton olivat suuria Herbie Hancockin funkahtaa jazz-rockia soittavan Headhunters-kokoonpanon faneja) Frippin kitaran valittaessa loppua kohden entistä tuskaisemmin. Todella vaikuttava kappale.
Toinen improvisaatio ylitse muiden on vajaa kuusi minuuttia kestävä “Trio”. ”Trio” onkin yksi levyn omalaatuisimmista hetkistä. Bill Bruford istui läpi kappaleen rumpukapulat ristittynä rinnalleen soittamatta lyöntiäkään. Ilman rumpuja kolmikko saa soittaa rauhassa ja herkästi. David Crossin viulu ja Frippin kitara vuorottelevat vähäeleisen tunnelmallisesti. Lopputulos on maaginen. Ja mikä uskomatonta: tosiaan täysin improvisoitu. Jopa kappaleessa itse mukaan soittanut Wetton on todennut että kokemus sai hänet lähes uskomaan telepatiaan. Kappaleen kruunaa se hauska ja huikea fakta että Fripp ja kumppanit olivat niin otettuja Brufordin itsehillinnästä että hänelle myönnettiin kappaleesta sävellyskrediitti. Kappaleesta jossa hän ei siis soittanut lainkaan ja jonka ”säveltämisen” eteen hän ei tehnyt muuta kuin pysynyt pois tieltä. Aivan mahtavaa! Ja kovin kingcrimsonmaista.
“The Mincer” -improvisaatio ansaitsee myös maininnan siitä että siihen lisättiin studiossa jälkikäteen Wettonin vokaalit. Ratkaisu toimii yllättävän hyvin ja Wettonin laulu kruunaa uhkaavasti ja vähäeleisen pidetellysti soivan kappaleen. Ainoastaan loppu jää hieman pettymykseksi: livenä kappaletta äänittäessä nauha loppui kesken ja kappale päättyy kuin seinään.
Entäpäs ne levyn sävelletyt kappeleet?
Ensimmäinen niistä eli ”The Great Deceiver” tarjoaa raivoisan ja intensiivisen startin levylle. Kappale sisältää myös harvinaisen sanoituspanostuksen Frippiltä Vatikaanin kaupallistumista hämmästelevän, ja itsepintaisesti pitkin kappaletta toistetun, kertosäkeen ”Cigarettes, ice cream, figurines of the Virgin Mary” muodossa. Kertosäettä lukuunottamatta sanoitukset ovat tässä, kuten muissakin levyn kappaleissa, ulkojäsen Richard Palmer-Jamesin käsialaa. ”The Great Deceiver” on hieno esimerkki Crimsonin kyvystä todella rokata kovaa samalla silti säilyttäen bändille tyypillisen kompleksisuuden.
”The Great Deceiveria suoraan seuraava ”Lament” on upea kappale joka vaikuttaa aluksi kohtalokkaalta balladilta, mutta muuttuu sitten mahtavaksi nykiväksi metallimutanttifunkiksi. Wettonin bassottelu kappaleessa on todella herkullista ja kautta levyn muutenkin hänen upea, lihaksikkaasti päristelevä, bassosoundi tekee suuren vaikutuksen. Wetton on kehittynyt myös selvästi vokalistina edelliseen levyyn verrattuna mikä kuuluu selvästi etenkin juuri ”Lamentissa” jossa Wetton laulaa vakuuttavasti niin kappaleen pehmeämmät balladimaiset osuudet kuin myös hengästyttävällä tahdilla vuodatetut aggressiiviset osuudet.
Kolmas sävelletyistä kappeleista on kaunis ja surumielinen ”The Night Watch” jossa Frippin lasermaisesti soiva ja sustainia hyödyntävä kitarasoolo aivan upeaa kuultavaa. Soolo on Frippin uran, joka on täynnä toinen toistaan hienompia kitarasooloja, yksi kauneimmista.
Levyn merkittävin sävellys on sen päättävä 11 minuuttinen ”Fracture” joka sai alkunsa Frippin sormiharjoituksista kitaralle. Pikku hiljaa raivoisan rankaksi ja monimutkaiseksi kasvava kappale sisältää Frippin jo legendaariseksi muodostuneen ja huikean kompleksisen ns. moto perpetua -kitaraosuuden. Moto perpetua on musiikkitermi joka viittaa ymmärtääkseni pitkäkestoiseen taukoamattomaan nuottien virtaan joka soitetaan yleensä nopeassa tempossa. Jos edellä kuvailemani määritelmä ei ole musiikkitieteellisesti 100% täsmällinen niin ainakin se kuvaa mielestäni varsin hyvin Frippien noin 130 bpm:n vauhdilla monimutkaisesti ryöppyävää sooloa. Frippin päätä huimaavan kitaroinnin ohella epäsäännöllissä tahtilajeissa metallisesti kirskahteleva kappale on muutenkin King Crimsonin 70-luvun repertuaarin monimutkaisin kappale. ”Fracture” näytti hallittuine syklisine kitarakuvioineen myös suuntaa pitkälle tulevaisuuteen sen suhteen mihin Fripp musiikillisesti oli menossa niin King Crimsonin suhteen kuin muutenkin urallaan.
1974 oli huikea vuosi King Crimsonille. Vain seitsemän kuukautta Starless And Bible Blackin jälkeen saman vuoden lokakuussa ilmestyi Red josta muodostui nopeasti yksi yhtyeen rakastetuimmista levyistä. Ja koska Starlessia edeltävä levy Larks’s Tongues In Aspic (1973) oli ollut myös niin uraauurtava albumi on Starless And Bible Blackin valitettavaksi kohtaloksi jäänyt hieman, jos ei nyt sentään unohdettu, niin ainakin aliarvostettu asema.
Starless And Bible Blackin oli epäonni ilmestyä kahden kolossaalisen King Crimson levyn välissä, mutta jos vertailun unohtaa ei levyllä todellakaan ole mitään vaikeuksia seistä omilla ansioillaan.
Parhaat biisit: ”The Great Deceiver”, ”Lament”, ”Fracture”, The Night Watch”, ”Trio”, ”Starless And Bible Black”
Arvosana: ****½
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös Jari Schroderuksen näkemys Starless and Bible Blackista täältä >
Kappaleet:
Robert Fripp: kitara, Mellotron, Hohner pianet John Wetton: basso, vokaalit Bill Bruford: rummut, perkussiot David Cross: viulu, alttoviulu, Mellotron, Hohner pianet
Tuotanto: King Crimson
Levy-yhtiö: Island
Pienemmät Purot 
En tiennyt, että Headhunters on ollut Brufordin ja Wettonin suosikki, mutta Head Hunters -albumia ja tätä Crimsoa paljon kuunnelleena tämä ei yllätä. Harvey Masonin rumpalointi mm. Chameleonilla on über-groovaavaa.
TykkääLiked by 1 henkilö
Tieto peräisin Syd Smithin King Crimson -kirjan tuoreimmasta painoksesta. 🙂
TykkääTykkää