Levyarvio: Marillion – Clutching at Straws (1987)

Clutching At Straws on Marillionin neljäs studioalbumi.

Marillionin menestyi progellaan 80-luvun standardeilla melko hyvin jo debyyttilevystään A Script For A Jester’s Tear (1983) alkaen, mutta yhtyeen todellinen läpimurto valtavirtaan tapahtui muutaman hittibiisin siivittämänä kolmannella levyllä Misplaced Childhood (1985). Misplaced Childhood myi pari miljoonaa kappaletta ja nosti Marillionin suosion areena-mittaluokkaan.

Yhtyeen sisällä kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin. Jännitteet vokalisti Fishin ja muun yhtyeen välillä kasvoivat kasvamistaan. Selitys näihin jännitteisiin vaihtelee kertojasta ja näkökulmasta riippuen, mutta jopa Fish on myöntänyt että hän astui klassiseen rokkitähden ansaan: päähän nousi paitsi päihteet niin myös kusi. 

Fishin ego paisui valtavaksi ja alkoholin ja laittomien nautintoaineiden buustamana (myös media antoi yleisesti kuvan että Fish = Marillion) hän alkoi kuvittelemaan olevansa ainoa syy Marillionin menestykseen. Mikä on tietenkin hieman hupaisaa kun muistetaan se tosiasia että mitä yhtyeen musiikkiin tulee hänen panoksensa ulottui lähinnä laulumelodiohin. Toki Fish kirjoitti kaikki sanoitukset ja oli kiistämättömän karismaattinen esiintyjä. Oikeutettua tai ei Fish alkoi vaatimaan itselleen merkittävästi muita jäseniä suurempaa prosenttia tuotoista. Muu Marillion eikä manageri John Arnison eivät suhtautuneet vaatimukseen suotuisasti. Aiemmin Fishille suosiollisen Arnisonin sanottua kerrankin ei Fish tunsi jääneen entistäkin enemmän ”hän vastaan muut tilanteeseen”.  Fish harkitsikin jo ennen Misplaced Childhoodin seuraajan äänittämistä yhtyeestä loikkaamista.

Marillion käynnisti kuitenkin suht hyvin etenevät kirjoitussessiot kitaristi Steve Rotheryn kotona kesällä 1986 ilman Fishiä. Paineet Misplaced Childhoodin menestyksen toistamiseen olivat kovat, mutta Rothery oli inspiroitunut ja uusia biisejä syntyi helpohkon oloisesti. Loppuvuodesta muutama uusista biiseistä (”White Russian”. ”Warm Wet Circles” ja ”Incommunicado”) debytoitiin jo livenä ja alkuvuodesta 1987 Clutching At Straws nimen saaneen levyn äänitykset käynnistyivät lopulta Westside Studiosissa. Tuottajaksi palasi Misplaced Childhoodin menestykseen luotsannut Chris Kimsey apunaan nuori äänittäjä Nick Davis. 

Äänitykset olivat kirjoitussessioita myrskyisämmät. Tunnelma oli epätuottelias sekoitus käsistä lähtenyttä juhlintaa ja kahden eri leirin vihanpitoa.  Kovimmat juhlijat olivat ilmeisesti Fish ja tuottaja Kimsey, mutta ei muukaan porukka pulloon sylkenyt mistä ikävänä esimerkkinä mm. se että basisti Pete Trewavas romutti humalassa Porschensa.

Pohjakosketus koettiin kun Fish syytti jälleen Rotherya parhaiden sävellystensä soololevylleen panttaamisesta. Fish kävi fyysisesti käsiksi Rotheryyn. Järkyttynyt kitaristi poistui studiosta ja ilmoitti eroavansa bändistä. Tunteiden viilennettyä Rothery kuitenkin palasi rumpali Ian Mosleyn taivuttelemana viimeistelemään osuutensa ja perui eroilmoituksensa. Fishin ja Rotheryn välit olivat kuitenkin lopullisesti sirpaleina.

Kitkaa aiheutti myös se että Fishin sanoituksia jouduttiin usein odottamaan aivan viime tinkaan. Kaikki eivät myöskään olleet sanoituksiin erityisen tyytyväisiä ja etenkin Kimsey antoi niistä hyvin kitkerää palautetta. Omasta mielestäni Fishin aikaisempaa suoraviivaisemmat tekstit Clutching At Strawsilla kuuluvat hänen uransa parhaimmistoon. 

Misplaced Childhoodin lailla myös Clutching At Straws on löyhä konseptialbumi. Fish ei ole ikinä ujostellut ammentaa omasta elämästään sanoituksiinsa ja tällä kertaa ne tuntuvat olevan jopa aiempaa elämäkerrallisempia. Sanoituksien pääosassa on Torch nimen saanut hahmo joka tuntuu olevan vain hyvin ohut fiktiivinen kilpi Fishiä suojaamassa. Sanoitukset käsittelevät alkoholi -ja huumeriippuvuuksia ja keskeiseen rooliin nousee myös yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden tunteet. Teemoja jotka olivat Fishille hyvin ajankohtaisia. Sanoitukset tuntuvat vuoroin itsetuhon ylistyslaululta vuoroin hätähuudolta. Välillä Fish suorastaan hekumoi kiero hymy huulillaan erilaisia heikkouksillaan. Välillä ollaan vaarassa lipsahtaa kunnolla juopporomantiikan puolelle, mutta tilanteen pelastaa yleensä aina riittävä annos pirullista itseironiaa.

Fishin tekstit ovat aiempaa koruttomampia, mutta niissä on silti yhä riittävästä runollista otetta joka jättää osan teksteistä tulkinnanvaraisiksi. Eikä Fish ole todellakaan karsinut teksteistään kaikkea barokkimaista koukeroisuutta joka hänelle on niin tyypillistä; Clutching At Straws voi hyvinkin olla ainoa rock-levy maailmassa joka käyttää sanaa ”cenotaph” (eli ”kenotafi”, katso itse sanakirjasta)!

Kuten Miscplaced Childhoodilla, myös Clutching At Strawsilla Chris Kimseyn tuhti ja lämpimän pyöreästi soiva tuotanto tukee hienosti musiikkia. Soundi ei viittaa menneisyyteen, mutta ei ole mitenkään erityisesti kiinni myöskään 80-luvussa. Tästä kiitos kuuluu toki myös bändin jäsenten soundivalinnoille. Marillion ei sorru käyttämään aikakautensa ilmeisimpiä ja muodikkaimpia efektejä.

---

Lue myös: Levyarvio: Genesis – Selling England By The Pound (1973)

---

Levyn käynnistää kolmiosaisen suiten ensimmäinen osa ”Hotel Hobbies” joka kertoo kiertuelämään liittyvistä hotellielämän iloista ja suruista. Utuisasti alkava kappale alkaa mystisellä tunnelmalla joka rakentuu helisevän syklisen syntetisaattorikuvion, Trewavasin satunnaisten bassonuottien ja Fishin varovaisesti laulamien vokaalien varaan. Sitten biisi räjähtää energiseksi rockiksi jolle voima antaa Trewavasin sykkivän bassokuvio, Mosleyn vyöryvät tomi-fillit ja ja Rotheryn intohimoisesti kirkuva sähkökitara. Hotel Hobbies” on vaikuttava startti levylle.

Suiten keskimmäinen osa ”Warm Wet Circles” jatkuu suoraan ”Hotel Hobbiesista” hieman väkinäisen siirtymän kautta. Keveästi soivaa kaunista ja haikean romanttista biisiä kuljettaa Rotheryn puhtaalla soundilla näppäilemä kitara joka tuo hieman mieleen alkuaikojen Genesiksen 12-kieliset kitarat. ”Warm Wet Circles” muuttuu luontevasti alun balladimaisuudesta intensiivisemmäksi rock-biisiksi jonka draamaa kasvattaa Kellyn sähköpiano, Rotheryn emotionaalinen kitarointi ja Fishin voimakkaat vokaalit.

”Warm Wet Circles” oli yksi levyn sinkuista ja se saavutti kohtuullista menestystä nousten Englannissa parhaimmillaan sinkkulistan sijalle 22.

Suiten päättää alakuloisesti alkava ”That Time of the Night (The Short Straw)” jonka teksti syntyi yöllä sudenhetkenä kun Fish pohti ahdistuneena Marillionista eroamista.

Kappaleen introssa todella tyylikästä kitarointia Rotherylta. Hän tiputtelee jäisesti soivia nuotteja pidätelyn harkitusti. Jokainen nuotti ja yksityiskohta on juuri kohdillaan.  Sitten Kellyn helisevä syntetisaattori-ostinato johdattelee biisin nousuun ja Fishin vokaalit käynnistyvät vasta kahden minuutin kohdilla. Kertosäkeessä on todella onnistunut nostatus ja loppupuolella rakennetaan draamaa komeasti. Aivan lopussa vieraileva vakalisti Tessa Niles messuaa tehokkaan rytmisesti unisonossa ”Warm Wet Circles!”-hokemaa Fishin kanssa.

Suiten perään kuullaan vain pari minuuttia kestävä ”Going Under” joka ei ollut mukana alkuperäisellä vinyylijulkaisulla. Tilasyistä oletettavasti. ”Going Under” on synkkätunnelmainen biisi jossa Fishin laulu nousee selvään pääosaan taustallaan vain melko minimalistinen säestys joka koostuu helisevästä kitarasta ja uhkaavasti soivista syntetisaattorimatoista. ”Going Under” tuo mieleen Pink Floydin The Wall -levyn hetket joissa toinen puolikuvitteellinen hahmo Pink rypee itsesäälissä.

Seuraava biisi, 7/4 tahtilajissa maukkaasti rullaava biisi,  ”Just For The Record” nostaa sykettä ”Going Underin” synkistelyn jälkeen. Kyseessä on energinen ja suorastaan pirteä rokkipala joka uhkuu tarinan protagonistin itsepetosta uhkuvaa ”nyt minä muutan tapani!” -eetosta. Loppupuolella Kellyn syntetisaattori pääsee ujeltamaan komeasti tuodeen mieleen Tony Banksin työskentelyn Selling England By The Pound -levyllä. Sieltä ne Marillionin vanhat Genesis -vaikutteet nousevat taas pintaan. Biisillä on mainio napakka lopetus.

It’s too late, I found, it’s too far, I’m in two minds
Both of them are out of it at the bar
When you say I got a problem that’s a certainty
But I can put it all right down to eccentricity
It’s just for the record it’s just a passing phase

Just for the record I can stop any day

Hieman yli kuusi minuuttia kestävä ”White Russian” on albumin selkein muistuma Marillionin aiempien levyjen materiaalista ja sen ilmeisimmällä tavalla progemaista musiikkia. Dramaattisesti ja sotaisesti soiva kappale on kuin päivitetty versio debyyttilevyn ”Forgotten Sonista”. ”White Russianin” synkät kansanmurhaa ja keskitysleirejä muistelevat sanoitukset syntyivät Fishin järkytyttyä kiertueella Itävallassa seuratessaan uutisia jotka raportoivat uusnatsismin noususta. Torch puolestaan päättää sanoituksissa hukuttaa maailmatuskansa päihteisiin. Biisi päättyy mainiolla tavalla Kellyn soittaessa koskettimilla muutaman tahdin musiikkirasiamaisella soundilla.

We buy fresh bagels from the corner store
Where swastikas are spat from aerosols
I sit in the bar sippin’ iced, white Russian
Trying to score, but nobody’s pushin’

Incommunicado on levyn rokkipala. Se käynnistyy nopealla 5/8 introlla josta hypätään tasaiseen rokkirytmiin. ”Incommunicado” on selvästi rakennettu isojen areenoiden yleisön laulatus-lauluksi. Tuon lajityypin kappaleet harvemmin toimivat itselleni, mutta ”Incommunicado” on ihan tehokas rokkibiisi. Kelly pääsee soittamaan Mini-Moogilla yhden tavaramerkkimäisistä nopeista tilulilu-sooloistaan (widdly-widdlyiksi hän itse niitä muistaakseni kutsuu) ja Fish suorastaan kuin sylkee sanoituksiaan joissa hän uhoaa poimivansa kuuluisuuden pullasta pelkät rusinat. ”Incommunicadoa” on kutsuttu Marillionin näkemykseksi The Whon musiikista eikä luonnehdinta ole kaukaa haettu. 

”Incommunicado” oli levyn ensimmäinen sinkku ja se nousi Englannissa sinkkulistan kuudennelle sijalle mikä teki siitä yhtyeen kolmannen top-10 sinkun,

---

”Torch Song” palauttaa levyn alakuloisempiin tunnelmiin. Kappale käyttää onnistuneesti hyväkseen äänitehosteita (korkin aukeaminen, baarin hälyä) ja lyhyitä dialogin pätkiä joissa lääkäri kertoo Torchille (Fishille…) ettei hän elä kolmikymppiseksi jos hän jatkaa nykyisiä elämäntapojaan. Loppupuolella kuultava leijaileva pinkfloydmainen osio on mainio, mutta olisi ollut kiva kuulla siitä hieman pidemmälle kehitelty versio. Nyt varsinaiseen, sinänsä miellyttävään, biisiin palataan takaisin liian nopeasti.

”Slàinte Mhath” on dynaaminen rokkibiisi jonka alkupuolella Trewavasin bassottelu tuo mieleen Geddy Leen. Kappaleen nimi on gaeliaa ja tarkoittaa ”terveydeksi”.’ Biisissä onkin pieni kelttiläinen vivahde ja biisi on luultavasti keskimääräistä enemmän Fishin käsialaa myös musiikillisesti koska ”Slàinte Mhath” on kuin prototyyppi biiseistä jollaisia Fish viljeli etenkin soolouransa alkuaikoina. Biisin huippuhetkissä Mosley osoittaa jälleen olevansa mitä mainioin rumpali. Erittäin tehokasta rumpalointia ja, kuten aina Mosleyn kohdalla, tiukasti biisin ehdoilla.

”Sugar Mice” on melankolinen ja tunnelmallinen balladi ja tuolla sektorilla ehkäpä Marillionin onnistuneinta työtä. Sanoituksissa Fish purkaa sydäntäsärkevästi hetkeä jolloin ymmärtää parisuhteen tulleen tiensä päähän. Rothery soittaa polveilevan kitarasoolon joa on yksi hänen uransa hienoimmista. 

”Sugar Mice” oli yksi levyn toinen sinkkujulkaisu ja ”Warm Wet Circlesin” lailla myös se nousi Briteissä parhaimmillaan sijalle 22.

Levyn finaali ”The Last Straw” soi tanakasti Mosleyn terävästi soivien rumpujen eteenpäin potkimana. Rotheryn kitarat helisee ja Kellyn syntetisaattorit pulputtavat ja humisevat teksturaalisesti. Fishin vokaalisuoritukset ovat levyn parhaimmistoa hänen siirtyessä luontevasti erilaisista tyyleistä toiseen. Sanoituksissa vedetään levyn teemoja yhteen ja lopputulokseksi tuntuu jäävän että Torchilla ei ole enää mahdollisuutta tai edes halua muuttaa elämäänsä. Tämä oivallus tuo mukanaan tietynlaisen vapautuksen. Kun kaikki toivo on mennyttä eikä ole enää mitään menetettävää on se omalla katkeransuloisella tavallaan helpotus. Lopussa Tessa Niles yhtyy jälleen mukaan lauluun ja hänen ääneensä taistelee väkevästi hetken aikaa Fishin kanssa.

I’m still drownin’
We’re clutchin’ at straws
Still drownin’
We’re clutchin’ at straws

Levy päättyy sarkastisesti nimettyyn kahdeksan sekuntia kestävään ”Happy Ending” ”biisiin” joka sisältää vain hiljaisen huudahduksen ”Help” johon vastaa pilkallinen nauru. Onnellinen loppu tosiaan.

---

Lue myös

• Review: Mike Oldfield – Crises (1983)
• Review: Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
• Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1987
• Review: Annie Barbazza – Vive (2020)
• Levyarvostelu: Pink Floyd – A Momentary Lapse Of Reason (1987)
• Levyarvio: Rush – Hold Your Fire (1987)

---

Oli vähällä ettei myös koko Marillionille olisi koittanut vähemmän onnellinen loppu Clutching At Strawsin jälkeen.

Clutching At Strawsia seurannut kiertue oli haastava. Bändi soitti aiempaa suuremmissa paikoissa ja keikat olivat usein loppuunmyytyjä, mutta henki oli huono. Fishin terveys alkoi reistailemaan ja useita keikkoja jouduttiin peruuttamaan hänen menettäessä äänensä milloin mistäkin syystä.

Asioita hankaloitti manageri John Arnison paha alkoholiongelma. Jos Arnison olisi ollut managerina vahvempi hän olisi saanut ehkä siloiteltua tilanteen, mutta nyt hänen oma sekoilunsa vain heitti bensaa liekkeihin.

Fish halusi eroon Arnisonista. Tilalle olisi nimitetty Fishin visiossa yhtyeen tuotanopäällikkö Andy Field. Muu Marillion koki kuitenkin että Arnison oli ainoa puolustuslinja vokalistinsa juonitteluita vastaan ja uskoi että Field olisi todellisuudesssa ollut vain Fishin käskyttämä nukkehallitsija. Vaikka luottamus Arnisonia kohtaan oli kokenut kolauksia hän sai jäädä.

Seuraavan levyn kirjoitussessiot aloitettiin Trewavasin kotona. Fish osallistui niihin säännöllisen epäsäännöllisesti eikä hänellä ollut yleensä mitään hyvää sanottavaa muun porukan aikaansaannoksista. Vaan eipä Fishin sanoituksetkaan juuri kehuja saaneet osakseen. Yhteistyö ei yksinkertaisesti tuntunut enää sujuvan. Fish ehdotti vanhaa kikkaa jolla rokkibändit yrittävät elvyttää kitkaisia välejä ja kuihtunutta inspiraatiota; maiseman vaihdosta. Fishin toiveesta Marillion matkasi Skotlannin syrjäseuduilla sijaitsevaan linnaan jatkamaan biisien kirjoittamista. Linna osoittautui kuitenkin vähemmän glamoröösiksi paikaksi ja oli enemmänkin kolkko ja kostea loukku. Uusi miljöö ei piristänyt ja Fishiäkin näkyi sessioissa entistä harvemmin sillä hän vetäytyi bolivialaisen marssipulverinsa kanssa yhteen linnan torneista.

Paria viikkoa myöhemmin Fish lähti tai erotettiin yhtyeestä. Kummasta oli kyse on hieman näkökulmasta riippuva asia. Tilanne eskaloitu lopulta tapaamisessa jossa pyrittiin päästä yhteisymmärrykseen siitä kuka saisi haltuunsa kansitaitelija Mark Wilkinson Marillionille maalaamat originaaliteokset. Fish olisi halunnut lunastaa ne kaikki itselleen (tässä kohtaa Fish ei ollut täysin kohtuuton sillä hän oli ollut suunnittelemassa kansien sisältöä hyvin tiiviisti Wilkinsonin kanssa), mutta muu bändi halusi jakaa keskenään ainakin osan teoksista. Riita maalauksista räjähti täydeksi sodaksi ja seuraavana päivänä Fish lähetti muulle yhtyeelle pitkän ja raivokkaan kirjeen jossa hän esitti läjän vaatimuksia asioista joiden tulisi muuttua bändissä (mm. Arnison saisi lähteä lopultakin) tai hän jättäisi Marillionin. Muu yhtye kokoontui yhdessä Arnisonin kanssa pohtimaan asiaa ja päätti hyväksyä Fishin ”eroanomuksen”. Tässä vaiheessa Fish yritti perääntyä vaatimuksistaan, mutta sillat oli jo poltettu ja viimeisiin oljenkorsiin tartuttu joten se oli myöhäistä. Fishin ja Marilionin tiet erkanivat tässä vaiheessa seitsemän yhteisen vuoden jälkeen halusi Fish sitä tai ei.

---

Eron jälkeen osapuolet sopivat vielä yhden livealbumin julkaisemisesta. Lopputuloksena oli  marraskuussa 1988 tuplalevynä julkaistu, susirumaan kansitaiteeseen kääritty, The Thieving Magpie joka sisälsi konserttitaltiointeja vuosilta 1984, 1986 ja 1987. Lopputulos jäi hieman keskinkertaiseksi tilkkutäkiksi. 

The Thieving Magpien jälkeen alkoi kilpajuoksu. Molemmat leirit halusivat oman levynsä valmiiksi ensimmäisenä voidaaksen osoittaa pärjäävänsä ilman toista osapuolta.

Lopulta Fish hävisi kilpajuoksun sillä hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Vigil in a Wilderness of Mirrors ilmestyi vasta tammikuussa 1990 puolisen vuotta Marilionin Seasons Endin jälkeen. Siitä huolimatta että Fish yritti parhaansa mukaan sabotoida Marillionin levyhanketta haastamalla yhtyeen oikeuteen yhteisten musiikkilaitteiston käytöstä. Tämä ei kuitenkaan aiheuttanut Marillionin sävellysprosessiin kuin muutaman päivän katkon.

Ennen levyttämistä Marillion tarvitsi tietenkin uuden vokalistin. Marillion haki lehti-ilmoituksella uutta laulajaa ja sai odotetusti satoja hakemuksia kiinnostuneilta kokelailta. Vain kourallinen oli riittävän hyviä päästäkseen koe-esiintymiseen asti. Heidän joukossaan mm. neoproge-skenestä tutut Alan Reed (Pallas) ja Stuart Nicholson (Galahad). Marillion halusi kuitenkin selkeän irtioton menneisyydestään ja lopulta vokalistiksi saatiin taivuteltua hieman vastahankoisesti asiaan suhtautunut Steve Hogarth jonka edellinen yhtye How We Live oli juuri hajonnut.

Steve Hogarthista Marillion sai paitsi taitavan ja karismaattisen vakalistin niin myös Fishia kyvykkäämmän säveltäjän. Hogarth myös kirjoitti alusta alkaen yhtyeelle myös sanoituksia mitä ei ennalta pidetty itsestäänselvyytenä.

Rinnakkain uuden laulajan kanssa oli lähdetty nimittäin etsimään myös uutta sanoittajaa. Marillion ei automaattisesti olettanut että tuleva vokalisti olisi niitä kyvykäs kirjoittamaan. Ensimmäinen vaihtoehto uudeksi sanoittajaksi oli Van der Graaf Generator -legenda Peter Hammill joka tietysti oli ollut selkeä esikuva Fishille niin vokalistina kuin sanoittajana. Hammill kieltäytyi kunniasta vedoten ystävyyteensä Fishin kanssa. Ironista kyllä Hammill oli jo vuosia aiemmin kehottanut Fishiä lähtemään soolouralle. Sanoittajaksi harkittiin myös eksentristä Vivian Stanshallia, mutta lopulta päädyttiin levy-yhtiö EMI:n suosittelemaan John Helmeriin. Helmer ja Hogarth jatkoivat useamman levyn ajan Marillionille sanoittamista yhdessä kunnes Hogarth lopulta otti tehtävän kokonaan omille harteilleen.

On kiinnostavaa että sekä Marillionista ja Fishistä tuli jonkinlaisia uuden aikakauden DIY-tekemisen airueita omilla tahoillaan. Fish perusti oman Dick Bros Record Companyna jo vuonna 1995 ja Marillionista tuli 2000-luvun alussa joukkorahoituksen pioneeri. Kumpikaan osapuoli ei saavuttanut omillaan samanlaista menestystä kuin yhdessä, mutta etenkin Marillionista on nauttinut, muutamaa notkahdusta lukuunottamatta, tasaista suosiota oman uskollisen yleisönsä parissa. Myös Fishillä on oma harcore-fani -porukkansa, mutta hänen menestyksensä on jäänyt entistä yhtyettään pykälää tai kahta vähäisemmäksi.

Vaikka Fishin ja Marillionin tietä erkanivat ikävissä merkeissä on lohdullista että heidän yhteinen viimeinen levy oli niin onnistunut. Kyseessä on mielestäni ehkäpä Fish-kauden paras Marillion levy ja ylipäätänsä yksi pitkän uran tehneen yhtyeen uljaimmista saavutuksista.

Parhaat biisit: ”Hotel Hobbies”, ”Warm Wet Circles”, ”That Time of the Night (The Short Straw), ”White Russian”, ”Sugar Mice”, ”The Last Straw”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Lue myös: Levyarvio: Marillion – Fugazi (1984)

---

Kappaleet

1. ”Hotel Hobbies” 3:35
2. ”Warm Wet Circles” 4:25
3. ”That Time of the Night (The Short Straw)” 6:00
4. ”Going Under”
5. ”Just for the Record” 3:09
6. ”White Russian” 6:27
7. ”Incommunicado” 5:16
8. ”Torch Song” 4:05
9. ”Slàinte Mhath” 4:44
10. ”Sugar Mice” 5:46
11. ”The Last Straw” 5:50
12. ”Happy Ending” 0:08

Marillion

Fish: laulu Steve Rothery: kitara Mark Kelly: kosketinsoittimet Pete Trewavas: basso Ian Mosley: rummut, lyömäsoittimet

Tuottaja: Chris Kimsey

Levy-yhtiö: EMI

---