Levyarvio: David Bowie – Station To Station (1976)

Station To Station on vuonna 1967 ensimmäisen levynsä julkaisseen David Bowien kymmenes studioalbumi.

Bowien edellinen levy Young Americans (1975) oli puhdasverinen soul-albumi. Tai niin puhdasverinen kuin valkoiselta britti-vokalista voi odottaa. Bowie itse kutsuikin, vain puolittain onnistunutta, kokeiluaan ”plastic souliksi”. Station To Station on vastareaktio Young Americansin siloitellulle soulpopille ja toisaalta selvä siirtymäkauden levy joka antaa esimakua Bowien tulevaisuudesta.

Station To Station on amerikassa äänitetty levy, mutta samalla se aloitti Bowien siirtymän eurooppalaisempaan rock-tyyliin. Soul ja funk kyllä kuuluvat kyllä levyllä yhä useammassakin kappaleessa, mutta samaan aikaan musiikkiin hiipii myös vaikutteita krautrockista, progesta ja jopa länsimaisesta taidemusiikista. Station To Station on amerikkalaisten ja eurooppalaisten vaikutuksien törmäyspiste ja sitä seuraavilla levyillä vaaka kallistui yhä enemmän Euroopan suuntaan.

Station To Stationin yleistunnelma on synkkä ja surumielinen.  Jopa levyn musiikillisesti hilpein kappale, verevästi rokkaava ”TVC 15” perustui Bowien hallusinaatioihin joissa televisioista muodostuva seinä imaisee sisäänsä Iggy Popin tyttöystävän. Soundimaailma on aiempaa karkeampi ja kovaotteisempi. Yksittäinen adjektiivi joka nousee mieleen kaikista vahvimmin on ”hyytävä”.

Bowie eli Station To Stationin aikoihin lähinnä maidon, chilipippureista ja kokaiinista muodostuvan dieetin voimalla ja oli monin tavoin hyvin hyvin sekaisin. Bowie onkin kertonut että ei muista levyn tekemisestä käytännössä mitään. Siihen nähden lopputulos on yllättävän koherentti ja helposti lähestyttävä. Toki Station To Station on tummasävyinen ja mainstream rockin standardeilla kokeellinen levy, mutta se sisältää myös monia koukuttavan tarttuvia pop-hetkiä. Tästä hyvä esimerkki on Bowien mukaan alunperin Elvikselle kirjoitettu, ja ensimmäisenä sinkkuna julkaistu, ”Golden Years” joka on kerrassaan upea pop-kappale. Tavallaan lajityyppinsä muotovalio, mutta silti sopivan kummallinen ja synkällä sivumaulla maustettu niin ettei kappale jää pliisuksi tai liian ilmeiseksi.

fb_cta

Station To Stationin instrumentaatio perustuu suht pelkistetyn rock-kokoonpanon varaan jota Bowie värittää satunnaisilla saksonfonin tuuttauksilla ja syntetisaattori-efekteillä. Bändin selkärangan muodostaa simppelin tehokkaasti soittava rytmiryhmä George Murray (basso) ja Dennis Davis joilla on tärkeä rooli myös Bowien seuraavilla levyillä. Varsinaisia kitarasooloja levyllä ei juuri kuulla, mutta Earl Slickin ja hieman pienemmässä roolissa olevan Carlos Alomarin surisevat kitarat ovat silti oleellinen osa levyn sointia. Keskeisessä roolissa on myös Bruce Springsteenin bändistä lainatun Roy Bittanin rokkenroll-henkiset pianon pimputtelut. Onkin hieman yllättävää miten perinteinen rock-instrumentaatio levyssä pääosin lopulta on vaikka lopputulos kuitenkin kuulostaa suht vieraalta ja kokeelliselta.

thin_white_duke
Thin White Duke

Levy alkaa kymmenen minuuttisella nimibiisillä (Bowien pisin kappale) joka käynnistyy kitaroilla luoduilla junamaisilla äänillä minkä jälkeen musiikki alkaa puksuttamaan eteenpäin, ei täysin vakaasti, vaan nykien kuin höyryjuna jolla ei ole kaikki aivan kunnossa. Kappaleen kolme ensimmäistä minuuttia on tavallaan synkkä instrumentaalinen marssi. Esipuhe joka joka valmistelee kuulijan  Bowien aavemaiselle laululle joka ilmoittaa laihan kalpean herttuan, Bowien uuden alter-egon Thin White Duken, palanneen. Kappaleen lyriikat ovat samaan aikaan sekä kryptiset että hyvinkin selvästi Bowien vainoharhaisen tilan paljastavat niiden vilistessä viittauksia mustaan okkultismiin, kabbalaan ja tietenkin… kokaiiniin.  

Musiikillisesti ”Station To Station” on hyvä esimerkki Bowien uudesta Amerikan ja Euroopan välissä tasapainoilevasta musiikkityylistä. Siinä funk ja krautrock tuntuvat lyövän kättä tasapuolisesti. Bowie on siirtymässä asemalta asemalle ja ”Station To Station” on jossain noiden suht etäällä toisistaan olevien asemien puolivälissä. Bowien etäännetty ja teatraalinen laulutapa kappaleessa luo kappaleeseen ainutlaatuisen tunnelman. Aristokraattisen ja mystisen, kalpean keikarin Thin White Duken (Bowien omien sanojen mukaan ”romantikko ilman tunteita”), roolin levyllä ottanut Bowie laulaa ”Station To Stationissa” omaelämäkerrallisesti ja samaan aikaan tietoisen totuuden vastaisesti: 

”It’s not the side-effects of the cocaine
I’m thinking that it must be love
It’s too late to be grateful
It’s too late to be late again
It’s too late to be hateful
The European canon is here”

Bowien elämässä tuskin oli montaa asiaa tähän aikaa jotka eivät olleet kokaiinin sivuvaikutuksia, mutta Eurooppaa kohti Bowien musiikkijuna tosiaan puksutti. 

Bowieta kehutaan usein jatkuvasti tyyliään muuttavaksi kameleontiksi, mutta toisaalta saa myös kritiikkiä siitä että hän onkin itseasiassa vain harakka joka rakentaa muutoksensa muilta varastamiensa ideoiden varaan. ”Station To Station” -kappale on kuitenkin hyvä esimerkki siitä miten taitavasti Bowie osaa sulauttaa itselleen aiemmin vieraat vaikutteet luontevasti osaksi jo aiemmin omaksumiaan tyylejä ja samalla luoden aivan uudenlaisen synteesin. ”Station To Stationilla” Bowie törmäyttää komeasti krautrockia, soulia ja funkkia omaan rock/pop-perimäänsä ja lopputuloksena on jotain varsin ainutlaatuista jota voisi kutsua vaikkapa okkultiseksi proge-diskoksi.


Lue myös Jarkko Lehdon näkemys Station To Stationista


“Station To Station” on levylle hengästyttävän upea startti ja jäljellä on vielä viisi muuta hienoa kappaletta. Herkullinen ”Golden Years” tarjoilee levyn herkullisen pop-annoksen. ”Word On A Wing” katsoo jossain määrin takaisin Young Americansin soulin suuntaan, mutta tällä kertaa musiikissa ei ole mitään muovista vaan Bowien värisevän äänen epätoivo on suorastaan käsin koskeltavaa. Hieman ylipitkä ”TVC 15” on levyn valoisin hetki (vaikka tälläkin kappaleelle on varjonsa kuten aiemmin huomasimme) ja suoraviivaisin rokkibiisi. ”Stay” on tummasävyinen funkahtava (komea bassottelua Murraylta) kappale ja levyn päättävä cover-biisi ”Wild Is The Wind” (Dimitri Tiomkinin ja Ned Washingtonin sävellys saman nimiseen vuoden 1957 elokuvaan) on kummallinen lähes iskelmämäinen balladi joka on samaan aikaan kuin epätoivoinen rukous. Ihmettelisin kovasti jos myöhempien aikojen synkkä romantikko Nick Cave ei palvoisi tätä voimakasta biisiä. Bowien laulusuoritus on tässä kauniissa ja koskettavassa kappaleessa yksi hänen uransa hienoimmista.

Sekavasta mielentilastaa huolimatta Bowie onnistui jotenkin vastoin kaikkia todennäköisyyksiä loihtimaan monia eri genrejä sisältävästä levystä yhden kiehtovan uransa koherenteimmista kokonaisuuksista.

Station To Station on tasaisen vahva art rock -levy joka aloitti David Bowien todellisen taiteellisen kultakauden joka ylsi 80-luvun alkuun saakka. Henkilökohtaisissa kirjoissani Station To Station kuuluu kevyesti Bowien viiden parhaan albumin joukkoon.

Parhaat biisit: ”Station To Station”, ”Golden Years”, ”Word On A Wing”, ”Wild Is The Wind”

Arvosana: ****½ 

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI


Lue lisää kirjoituksia David Bowiesta täältä >

Kappaleet:

  1. ”Station to Station” 10:11
  2. ”Golden Years” 4:03
  3. ”Word on a Wing” 6:00
  4. ”TVC 15” 5:31
  5. ”Stay” 6:13
  6. ”Wild Is the Wind” 6:01

Muusikot:

David Bowie: vokaalit, kitara, tenori – ja  altosaksofni, Minimoog, Mellotron Carlos Alomar: kitara Roy Bittan: piano, urut Dennis Davis: rummut George Murray: basso Warren Peace: taustalaulu Earl Slick: kitara Harry Maslin: melodica, syntetisaattori, vibrafoni

Tuotanto: David Bowie, Harry Maslin

Levy-yhtiö: RCA


 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: