Levyarvio: Valentin & Théo Ceccaldi: Constantine (2020)

Ranskalaiset veljekset Théo (viulu) ja Valentin (sello, bassokitara) Ceccaldi ovat olleet kovassa nousussa eurooppalaisessa avantgarde-jazz -skenessä jo useamman vuoden ajan. Heihin törmää siellä täällä mitä moninaisimmissa projekteissa. Yleensä levyt joilla veljekset soittavat (yhdessä tai erikseen) sisältävät intensiivistä instrumentaalimusiikkia joka liikkuu jossain jazzin ja taidemusiikin välissä ja lopputulos on usein jotain määrittelemätöntä. Ceccaldi-veljeksien projekteista tunnetuin yksittäinen lienee rumpali Sylvain Darrifourcqin johtama avantproge-trio In Love With joka on konsertoinut Suomessakin muutamaan otteeseen.

Veljesten uusin yhteinen levy Constantine jatkaa heidän linjatonta linjattomuuttaan siinä mielessä että sitä on todellakin lähes mahdotonta ujuttaa minkään tietyn genren alle. Intensiteetistä on kuitenkin hieman tingitty sillä tällä kertaa ote on ainakin hetkittäin huomattavasti rennompi veljesten projekteissa keskimäärin. Musiikissa on mukana jopa häivähdys pop-sävyjä sen monien eri vaikutteiden seassa. Vokaalejakin on tällä kertaa mukana. Itseasiassa ne ovat jopa keskeisessä roolissa noin puolella levyn kappaleista. 

Constantine on siinäkin mielessä erikoinen ja jopa erityinen projekti Ceccaldi-veljeksille että sillä he sovittavat uudelleen algerialaisyntyisen säveltäjä-isänsä Serge Ceccaldin musiikkia. Käsittääkseni isä-Ceccaldi on tehnyt säveltäjäuransa lähinnä teatterimusiikin parissa ja juuri tästä repertuaarista veljekset ovat Constantinen materiaalin ammentaneet. Serge Ceccaldi muutti Ranskaan Algeriasta jo pari vuotiaana, mutta Pohjois-Afrikkalaiset juuret kuuluvat siellä täällä herkullisina etnisinä mausteina pitkin levyä. 

Constantinen poikkeuksellista henkilökohtaisuutta korostaa se että vaikka veljekset ovat soittaneet yhdessä monissa eri projekteissa on Contantine ensimmäinen joka on kredioitu tasaisesti heidän molempien nimiensä alle.

Ceccaldien omat instrumentit viulu ja sello ovat yllättävänkin vähäisessä roolissa. Tällä kertaa veljekset eivät selvästikään ole halunneet briljeerata päärooleissa vaan pääosaan on nostettu heidän omalaatuiset sovituksensa isän sävellyksistä. Instrumenttien puolella puhaltimet, koskettimet ja erilaiset kilkuttavat perkussiot ovat vähintään yhtä keskeisessä roolissa kuin Théon viulu tai Valentinin sello. Toisaalta veljekset hallitsevat instrumenttinsa niin monipuolisesti ja ovat kykeneviä taikomaan niistä hyvinkin yllättäviä ääniä joten on mahdollista että olen vielä varsin vähäisten kuuntelukertojen myötä yksinkertaisesti aliarvioinut sen mitä kaikkea he itseasiassa levyllä soittavatkaan. Valentin soittta levyllä myös sähköistä bassokitaraa mitä hän ei tietääkseni ole aiemmilla levyillä tehnyt.

Théo ja Valentin Ceccaldi.

Constantine käynnistyy kappaleen ”Ampsagan” minimalistisella, Steve Reichin mieleen tuovalla, introlla ja muuttuu sitten tuhdisti jytisevien rumpujen ja Leila Martialin sanattoman vokalisoinnin myötä ihastuttavaksi moderniksi etniseksi taidepopiksi jota säestetään saksofoneille ja viululla ja jollain kummallisella etnisellä huilulla.

Seuraava kappale La règle du scarabée jatkaa ensimmäisen linjoilla, mutta lisäten huomattavasti intensiteettiä ja vieden meininkiä enemmän rockin suuntaan. Kappale onkin luultavasti lähimmäs mitä Constantine pääsee rock-musiikkia.

”La règle du scarabéen” taiderockin jälkeen tunnelma muuttuu totaalisesti. ”Le retour des perdrix” on herkkä ja kaunis neliminuuttinen instrumentaali joka on oikeastaan puhdasta kamarimusiikkia ensimmäiset pari minuuttia Théon näppäilessä kevyesti viuluaan ja Valentinin säestäessä häntä melankolisesti selolla. Sitten modernin kuuloisesti, mutta hillitysti jazzahtavat rummut tulevat mukaan Yomin soittaman vahvasti pohjois-afrikkalaiselta kuulostavan klarinetin kera. Lopuksi viulu soittaa vielä melankolisen melodian ja kappale hiipuu arvokkaasti. Kerrassaan upea yhdistelmä kamarimusiikkia ja jazzia.

Neljäs kappale ”Une bonne dose de vent” alkaa Fantazion (jep, sillä nimellä kaveri on levyn vihkosessa kredioitu) puhelaululla joka johdattaa meidät jonkinlaisen vinksahtaneen chansonin maailmaan. Fantasion pölpötyksen vastakohtana käytetetään hienosti useamman naisvokalistin korkeaäänistä sanatonta vokalisointia. Lopussa kuulaan tehokas progemainen nostatus.

Seuraavaksi kuullaan levyn ehkä selkeiten etnistä osastoa edustavaa musiikkia kun egyptiläinen vokalisti Abdullah Miniawy nostetaan pääosaan kappaleessa ”Falak Falak”. Hän messuaan ja venyttelee vokaaleita lumoavasti pääosin rauhallisen ambientmaisen musiikin päällä jota kuitenkin rikotaan välillä varsin pistävillä viulun vingahduksilla. Miniawyn vokaalien emotionaalinen lataus on huima ja se muodostaa yhdessä hartaan musiikin kanssa todella kiinnostavan parin.

”Sous les plis de l’aurore” alkaa Leila Martialin uskomattoman kauniisti kuulaalla äänellä laulamilla vokaaleilla Taustalla hinkkaa nykivä viulu-ostinato. Kappale kasvattaa intensiteettiään Martialin laulaessa yhä voimakkaammin ja intohimoisemmin. Taustalla tykittää sakea rytminen kudos ja lopussa kuullaan ihastuttavan riipivästi soiva saksofonisoolo. ”Sous les plis de l’aurore” on todella sujuva yhdistelmä etnistä musiikkia, jazzia ja rockia. Kerrassaan mestarillista fuusiota Ceccaldi-veljeksiltä.

”Sigognac” alkaa Emilie Parisien rauhallisen kauniisti ja hieman eksoottisesti soivalla sopraanosaksofonilla. Kappale kuitenkin muuttuu pian vimmaisemmaksi jousien alkaessa soittamaan taustalla itsepintaista ostinatoa. Parisienin kasvattaa pikkuhiljaa intensiteettiä ja hän soittaa käärmemäisesti luikertelevan todella mutkikkaan melodian. En tiedä kuka Parisien on, mutta hänen soittosuorituksensa on todella virtuoosimainen. Aivan lopussa kappaleessa tapahtuu käänne ja musiikin muuttuessa marssimaisemmaksi ja jotenkin todella ranskalaisen kuuloiseksi ja lopulta myös hyvin kaoottiseksi. Kaikki päättyy lopulta tehokkaasti kuin veitsellä leikaten. Viva la France!

Tunnelma rauhoittuu instrumentaalikappaleessa ”La trace du papillon” jossa Théo soittaa viuluaan kepeästi näppäillen ja Valentin komppaa sellolla basso-osuuksia soittaen. Mukaan tulee piano ja erilaisia puhaltimia. Kappaleen päämelodia on todella kaunis. Tämäkin kappale kasvaa onnistuneesti, lähes kuin huomaamatta, loppua kohden energisemmäksi.

”Elle” on hieman yli kuusi minuuttisena levyn pisin raita. Se alkaa varovaisesti yksittäisillä pianon äänillä ja jatkuu vähäeleisen impressionistisena satunnaisten viulun vingahduksien ja puhallinsoittimien humahduksien kera useamman minuutin ajan kunnes bassokitara antaa musiikille rytmisen keskipisteen ja piano alkaa soittamaan vieriviä kuvioita. Lopulta neljän minuutin kohdilla rummut tulevat mukaan todella vankasti iskien ja Théo sooloilee villisti viulullaan jonka soundia on käsitelty elektronisesti. Tunnelma on uhkavaa. ”Elle” lienee levyn kappaleista kaikista lähinnä progea. Ainakin loppupuoliskonsa osalta. Toki se viittaa enemmän progressiivisen rockin avantgardistisempaan suuntaan kuin keskitien sinfoniseen osastoon.

”Et même le ciel” on todella väkevästi soiva instrumentaalinen tango jossa soi tulisesti Michel Portalin soittama bandoneón (bandoneón on argentiinalainen harmonikansukuinen soitin). Portal soittaa biisissä myös villin soolon bassoklarinetilla Theon viiltävästi soivan viulun säestämänä. Rumpali soittaa jälleen tuhdisti, mutta myös jazzahtavammin kuin kertaakaan aiemmin levyllä. En voi sanoa tietäväni tangosta paljoakaan, mutta jos tango-musiikki voi kuulostaa näin hienolta on ehkä paras tutustua asiaan paremmin! Tangomarkkinat tuntuvat ainakin hyvin kaukaiselta asialta ”Et même le cielia” kuunnellessa.

Levyn viimeinen kappale ”Horizon fantôme” palauttaa pääosaan ihmisäänen. Robin Mercier tuntuu lausuvan jonkinlaista runoa. Kappale polkee aluksi hieman paikallaan, mutta vispilöillä varsin kovakätisesti soittettujen rumpujen tullessa mukaan ja viulun alkaessa kaarrella tunnelmallisesti muun musiikin ympärillä tulee hommaan potkua mukavasti. Lopulta ”Horizon fantôme” kuitenkin tuntuu valitettavasti kuin päättyvän kesken juuri kun meno on maukkaimmillaan.

Lopuksi mainittakoon vielä että myös tuotannollisesti Constantine on erittäin korkeatasoinen julkaisu. Sen soundit ovat modernin tuhdit, mutta toisaalta myös riittävän erottelevat vaikka instrumentaatio on välillä varsin runsasta. Ja vaikka soundit ovat selvästi huolella kohdilleen säädetyt ei lopputulos kuitenkaan kuulosta steriililtä ja kuoliaaksi hinkatulta. Vaikka Ceccaldin veljekset lähestyvät tällä levyllä ainakin jossain määrin pop-maailmaa ovat he selvästi säilyttäneet riittävästi jazz-taustansa kultivoimaa spontaaniutta.

Yleisesti ottaen pidän vahvoista albumikokonaisuuksista joissa musiikki pysyy tietyllä tavalla tyylillisesti koherenttina koko kestonsa ajan. Super-eklektisen Constantinen ei pitäisi kaiken järjen mukaan toimia, mutta jotenkin kaikesta tyylilajeista toiseen loikkimisestaan huolimatta se onnistuu silti muodostamaan nautittavan kokonaisuuden jossa keskenään hyvinkin erilaiset osa-alueet tukevat toisiaan. 

Constantine on ainutlaatuinen levy joka osoittaa että Ceccaldi-veljeksiltä voi odottaa jatkossakin mitä vain.

Parhaat biisit: ”Ampsaga”, “Sous les plis de l’aurore”, ”Sigognac”, ”Elle”, ”Et même le ciel”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. Ampsaga
  2. La règle du scarabée
  3. Le retour des perdrix
  4. Une bonne dose de vent
  5. Falak falak
  6. Sous les plis de l’aurore
  7. Sigognac
  8. La trace du papillon
  9. Elle
  10. Et même le ciel
  11. Horizon fantôme

Yhtye:

Valentin Ceccaldi: sello, bassokitara Théo Ceccaldi: viulu Quentin Biardeau: tenorisaksofoni, koskettimet, taustavokaalit Gabriel Lemaire: alttosaksofoni, klarinetti, baritonisaksofoni Guillaume Aknine: kitarat Roberto Negro: piano, koskettimet Adrien Chennebault: rummut, perkussiot Florian Satche: rummut, perkussiot

Vierailija:

Leïla Martial: vokaalit (1, 6) Thomas de Pourquery: alttosaksofoni, vokaalit (2) Yom: klarinetti (3) Fantazio: vokaalit (4) Abdullah Miniawy: vokaalit (5) Emile Parisien: sopraanosaksofoni (7) Airelle Besson: trumpetti (8) Michel Portal: bandonéon, bassoklarinetti (10) Robin Mercier: vokaalit (11)

Tuottaja: Quentin Biardeau & Roberto Negro
Levy-yhtiö: Brouhaha

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: