Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1975

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1975 parhaiksi levyiksi.

  1. Mike Oldfield: Ommadawn (UK) *****
  2. Henry Cow: In Praise of Learning (UK) *****
  3. Hatfield and the North: The Rotters’ Club (UK) *****
  4. Van der Graaf Generator: Godbluff (UK) *****
  5. Pink Floyd: Wish You Were Here (UK) *****
  6. Chris Squire: Fish Out of Water (UK) *****
  7. Brian Eno: Another Green World (UK) *****
  8. Ralph Towner: Solstice (US) *****
  9. Area: Crac! (IT) ****½
  10. Terje Rypdal: Odyssey (NO) ****½

Lisää vuoden 1975 parhaita:


1. Mike Oldfield: Ommadawn

ommadaw_mike_oldfieldOmmadawn on Mike Oldfieldin kolmas studioalbumi.

Oldfieldin jättimäistä yllätysmenestystä Tubular Bellsiä seurannut Hergest Ridge oli ollut haastava levy tehdä. Oldfield oli lähtenyt tekemään levyä hieman vastahakoisesti levy-yhtiönsä painostamana ja vaikka lopputulos oli ollut hieno sai levyTubular Bellsiin verrattuna ristiriitaisen vastaanoton. Herkän Oldieldin mielestä vastaanotto ei tosin ollut ristiriitainen vaan pelkästään tuomitseva. Tämä järkytti häntä suuresti ja vaikka Hergest Ridge todella on monellakin tapaa Tubular Bellsiä parempi albumi niin negatiivinen kriittinen palaute horjutti Oldfieldin itseluottamusta siinä määrin että hän itsekin alkoi kyseenalaistamaan levyn ansioita ja jopa omia taitojaan ylipäätänsä. Jonkin aikaa… mutta Ommadawnia hän lähti tekemään intoa puhkuen. Ja tällä kertaa hän halusi tehdä kaiken itse tuottaa, äänittää ja tietenkin soittaa kaikki instrumentit. Ja omassa studiossa! Oldfieldille Herefordshiressa. Kotinsa kellaristudiossa hän pakersi yksinään Ommadawnin parissa melkein vuoden ajan välillä kutsuen mukaan vierailijoita levylle soittamaan…

*****

Lue koko arvostelu täältä >

2. Henry Cow: In Praise Of Learning

in_praise_of_learning_coverToukokuussa 1975 ilmestynyt In Praise Of Learning on vuonna 1968 perustetun Henry Cow’n kolmas studioalbumi.

Marraskuussa 1974 Henry Cow oli osallistunut taustabändinä ja sovittajina taidepop-yhtye Slapp Happyn levyn Desperate Straightsin tekoon. Henry Cow’n panos levylle oli lopulta niin merkittävä että levy julkaistiin jaetusti krediitin Slapp Happy / Henry Cow alla. Mutta mikä tärkeintä kahden yhtyeen yhteistyö tuntui niin hedelmälliseltä että tuota yhteistyötä päätettiin jatkaa. Yhtyeet fuusioitiin yhdeksi kokonaisuudeksi.

Slapp Happyn Antony Moore (piano, elektronikka, nauhat), Peter Blegvad (kitara, klarinetti) ja Dagmar Krause (vokaalit) ryhtyivät siis yhdessä Henry Cow’n Fred Frithin (kitara, viulu, ksylofoni, piano, Chris Cutlerin (rummut, perkussio), Tim Hodgkinsonin (urut, piano, klarinett) ja John Greavesin (basso, piano) kanssa seuraavan yhteisen levyn tekoon alkuvuonna 1975. Unrestin jälkeen Henry Cow’sta henkilökohtaisista syistä erotettu Lindsay Cooper (oboe, fagotti) pyydettiin myös takaisin yhtyeeseen. Koossa oli siis kahdeksan henkinen kokoonpano josta ei ideoita tai virtuositeettia todellakaan uupunut…

*****

Lue koko arvostelu täältä >

3. Hatfield And The North: The Rotter’s Club

rotters_club_coverThe Rotter’s Club on 1972 perustetun Hatfield And The Northin toinen studioalbumi.

Hatfield And The Northin perusti vuonna 1972 mm. Deliveryssa ja Matching Molessa soittanut kitaristi Phil Miller (1949-2017) ja Gongin ex-rumpali Pip Pyle (1950-2006). Muutaman nopeasti bändissä käväisseen muusion jälkeen yhtyeen kokoonpanon täydensi Caravanista tuttu basisti/vokalsti Richard Sinclair ja Eggin kosketinsoitinvirtuoosi Dave Stewart. Tämä Canterbury-skenen ensimmäinen ”supergroup” teki erinomaisen debyytti-levynsä vuonna 1974.

Debyytti oli todellakin loistava, mutta 13 kuukautta myöhemmin samalla kokoonpanolla tehty The Rotter’s Club petraa tuosta levystä oikeastaan kaikin tavoin. Biisit ovat hieman parempi, soitto entistä taitavampaa, soundit muhkeammat ja jopa levyn kansi on tällä kertaa paitsi esteettisesti kaunis niin myös varsin nokkela ja hauska…

*****

Lue koko arvostelu täältä >

4. Van der Graaf Generator: Godbluff

godbluff_coverGodbluff on vuonna 1967 perustetun Van der Graaf Generatorin viides studioalbumi.

Van der Graaf Generator hajosi mestarillisen Pawn Hearts -levyn jälkimainingeissa kesällä 1972. Syynä päätökseen oli yleinen loppuun palaminen ja taloudelliset ongelmat. Vaikka yhtye oli lyönyt läpi kunnolla etenkin Italiassa jäivät yhtyeen jäsenille asti heruneet menestyksen hedelmät niukoiksi ja bändi pysyi hädintuskin leivän syrjässä kiinni.

Hajoamisen jälkeen VdGG:n jäsenet vierailivat ahkerasti Peter Hammillin soololevyillä eli erityistä kitkaa jäsenten välille ei ollut syntynyt. Vuonna 1975 nelikkoa Hammill (vokaalit, kitara, sähköpiano), David Jackson (huilu, saksofonit), Hugh Banton (urut, bassopedaalit, bassokitara) ja Guy Jackson (rummut) alkoi jälleen kutkuttamaan soittaminen yhdessä oikeassa bändissä. Oli aika yrittää uudestaan. Lyhyiden neuvotteluiden jälkeen levysopimus uusittiin Charisman kanssa ja bändi suuntasi Rockfield studioille äänittämän paluulevyään.

Vaikka kokoonpano on vanha tuttu on bändin soundi varsin erilainen kuin kolmisen vuotta sitten. Soundi on pelkistetympi, kuivempi ja livemäisempi. Pawn Heartsin päällekkäinäänityksiä ja efektimyrskyä kaihdetaan ja tilalla on tiukka kvartettisointi. Ja koska yhtye oli koeajanut kaikkia levyn kappaleita jo ennen äänityksiä livenä ei bändille tuottanut suuria vaikeuksia toistaa samaa studiossa ja kaikki kappaleet äänitetiin enemmän tai vähemmän yhtyeen soittaessa yhdessä kappaleet suoraan nauhalle.

Lopputuloksena syntyi neljästä pitkähköstä (7-10 min) kappaleesta muodostuva äärimmäisen kompakti levy. Samoissa sessioissa äänitettiin myös kappaleet ”Pilgrims” ja ”La Rossa” mutta ne säästettiin viisaasti seuraavalle levylle koska bändi totesi Godbluffin muodostavan täydellisen eheän kokonaisuuden juuri näiden neljän kappaleen muodossa.

VdGG:n musiikkia ei ole koskaan voinut moittia erityisen kepeäksi tai hilpeäksi, mutta jos mahdollista niin Godbluffin musiikki on jopa aiempaa tummempisävyistä. Yhtyeen soundiin tuo uutta sähköistä ja väkivaltaista sävyä myös Hammillin rujo sähkökitarointi (aivan uusi elementti bändissä) ja Jacksonin aiempaa useammin sähköisesti vahvistettu/efektoitu saksofoni.

Yksi asia mikä Godbluffissa viehättää on se että vaikka nelikko tuuttaa menemään monimutkaista musiikkia miten täysillä hyvänsä ei soundi mene tukkoon vaan musiikki hengittää vapaasti. Tuotannon riisuminen ja pelkistäminen olikin tässä vaiheessa nerokas veto yhtyeeltä. Samalla se valmistautui juuri oikealla hetkellä aikojen muutokseen kun rouheampi ja vähäeleisempi soundi alkoi tulla muotiin (ennen kuin se 80-luvullla heilahti taas aivan eri suuntaan).

Useamman soololevyn jälkeen Hammill ottaa myös instrumentaalistina aiempaa isompaa roolia ja soittaa runsaasti Hohner D6 klavinetia Hugh Bantonin urkujen rinnalla ja ottaa hapuilevia askeleita myös kitaristina. Pääosassa instrumentaalisesti on kuitenkin yhä David Jacksonin raivokkaat saksofonit, kuulaat huiluvälikkeet ja Bantonin miellyttävän rupinen urkusoundi. Bantonin urut sekoituttuvatkin välillä jännästi Jacksonin urkuihin äänivalliksi josta on vaikea erottaa millä instrumenteilla se loppujen lopuksi on tehty. Kaiken taustalla Guy Evans takoo rumpuja maanisen energisesti, mutta silti hallitusti. Hammillin vokaalit ovat jopa aiempaa itsevarmemman kuuloiset ja hänen skaalansa on jälleen järisyttävä. Hän pystyy vaivattoman oloisesti siirtymään kauniista barintonista kirkuvaan falsettiin ja sieltä ärjyvään murinaan. Efekti on dramaattinen ja kenties tottumattoman korvaan välillä hieman naurettavakin, mutta minusta Hammillin vokaali-irroittelut tuntuvat tukevan saumattomasti kappaleiden narratiivia ja draamaa.

Godbluffin yksi ehdottomista kohokohdista onkin levyn parhaan kappaleen ”Arrowin” hetki jossa Hammill karjaisee, väkivaltaisen draaman kliimaksissa kun protagonisti saa nuolen nahkaansa, vertahyytävällä tavalla viimeistä sanaa venyttäen: ”How strange my body feels, impaled upon the arroooooouw!”

How long the time seems, how dark the shadow
How straight the eagle flies, how straight towards his arrow
How long the night is – why is this passage so narrow?
How strange my body feels, impaled upon the arrow
Ote kappaleen ”Arrow” sanoituksista (Sanat: Peter Hammill)

”Arrowin” ohella erityismaininnan ansaitsee myös ”Sleepwalkers” joka sisältää hämmentävän latino cha-cha-chaa-osion joka jollain oudolla tavalla toimii kummallisen täydellisesti muuten niin tumman ja intensiivisen musiikin seassa. Levyn kaksi muuta kappaletta ”The Undercover Man” ja ”Scorched Earth” ovat molemmat myös ensiluokkaisia ja Godbluff onkin yksi niistä levyistä joilta ei heikkoja hetkiä löydy.

Van der Graaf Generator teki raivoisan paluun Godbluffilla musiikkibisneksen taistelutantereelle. Levy aloitti yhtyeelle aivan huikean intensiivisen aikakauden ja VdGG teki lopulta vuoden sisällä Godbluff mukaan lukien peräti kolme mestarillista albumia.

Parhaat biisit: ”Arrow”, ”Sleepwalkers”

*****


fb_cta


5. Pink Floyd: Wish You Were Here

wish_you_were_hereWish You Were Here on vuonna 1963 perustetun Pink Floydin seitsemäs studioalbumi. Yhdeksäs jos yhtyeen tekemät soundtrackit lasketaan.

Wish You Were Here on esimmäinen Pink Floydin levy miljoonia myyneen The Dark Side Of The Moonin (1973) jälkeen. Jo ennestään varsin suositusta Pink Floydista tuli The Dark Side Of The Moonin jälkeen yksi maailman suurimmista yhtyeistä.

Bändin rahahuolet olivat hetkessä historiaa ja kuten yhtyeen ideanikkari/basisti/vokalisti/säveltäjä Roger Waters on todennut ”kaikista haaveista oli tullut totta”. Kun unelmat rock-tähteydestä toteutuvat on se lopulta kuitenkin usein, ainakin älykkäille ihmisille, jonkin asteinen pettymys. Kokemus onkin ontto ja päällimmäiseksi tunteeksi jää ”mitäs nyt sitten?”.  Etenkin Watersille kokemus oli jopa tyrmistyttävä hänen ymmärrettyään että onnettomana ihmisenä hän oli onneton yhä valtavan menestyksen jälkeenkin. Waters oli jo jonkin aikaa kamppaillut vieraantumisen ja katkerien tunteiden kanssa eikä maallinen mammona tai fanien palvonta tuntunutkaan parantavan asiaa kuten hän oli ainakin alitajuisesti kuvitellut…

*****

Lue koko arvostelu täältä >

6. Chris Squire: Fish Out Of Water

Fish_Out_of_Water_(Chris_Squire_album)_cover_artFish Out Of Water on vuonna 2015 kuolleen Yes-basisti Chris Squiren ensimmäinen sooloalbumi.

Yes oli paiskinut töitä vuosia lähes tauotta tehden menestyviä ja uraauurtavia levyjä ja lähtenyt heti niiden perään kiertueille ja toistanut sen jälkeen saman ruljanssin uudestaan. Massiivisen Relayer-kiertueen päätyttyä elokuussa 1975 yhtye päätti pitää 9 kuukauden tauon toisistaan. Yes oli kuitenkin niin menestynyt ja sen jäsenet niin lahjakkaita että Atlantic levy-yhtiö tarjosi mahdollisuuden jokaiselle bändin jäsenille sooloalbumin levyttämiseen. Eihän tuollaista tilaisuutta voinut tietenkään ohittaa.

Virtuoosibasisti Chris Squirea ei tunneta nopeista liikkeistä (jos unohdetaan hänen sormiensa liikkeet basson kielillä), mutta yllättäen hänen sooloalbuminsa Fish Out Of Water oli Yes-sooloalbumeista ensimmäinen markkinoilla heti kitaristi Steve Howen Beginnings albumin perään.

Lue koko arvostelu täältä >

*****

7. Brian Eno: Another Green World

another_green_worldAnother Green World on aiemmin Roxy Musicissa soittaneen ja sittemmin supertuottajaksi ja eräänlaiseksi yleiseksi ideageneraatoriksi itsensä uudelleen luoneen ”epämuusikko” Brian Enon kolmas sooloalbumi.

Heinäkuussa 1975 Brian Eno asteli Basing Street studioon ilman minkäänlaisia demoja tai ennakkosuunnitelmaa. Tai kyllähän hänellä löyhä suunnitelma oli: Enon tavoitteena oli rakentaa jotain tyhjästä studiossa ja luoda näin jotain yllättävämpää kuin vanhoilla tutuilla metodeilla. Eno oli buukannut kallista studioaikaa kahdeksi kuukaudeksi mikä oli riskialtista ilman minkäänlaisia ennalta valmisteltuja biisiraakileita. Ensimmäiset päivät olivatkin epätoivoisia eikä mitään järkevää saatu aikaiseksi…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

8. Ralph Towner: Solstice

solsticeSolstice on amerikkalaisen pianisti/kitaristi Ralph Townerin (s.1940) neljäs soololevy. Towner tunnetaan ehkä parhaiten omalaatuisesta vuonna 1970 perustetusta kamarijazz-yhtyeestään Oregon, mutta itselleni Townerin huippuhetki on nimenomaan tämä Solstice levy.

Manfred Eicherin upeasti omalle ECM -yhtiölleen tuottama (äänittäjänä nerokas Jan Erik Kongshaug joka äänitti ECM:lle yli 700 levyä) Solstice on täysin akustista jazzia. Kevyttä mutta silti painokasta. Kuulaan kaunista, mutta silti tarvittaessa syvästi viiltävää.

Towner on koonnut ympärilleen huikean muusikkokolmikon. Saksofoneja ja huilua soittaa kuulaasti norjalainen Jan Garbarek, rumpuja soittaa höyhenen keveällä, mutta tarvittaessa silti hienolla intensiteetillä Garbarekin maanmies Jon Christensen ja matalat taajuudet hoitaa omaan tuttuun puolisolistiseen tyyliinsä saksalainen Eberhard Weber. Ja kun muistetaan että Towner itse on virtuoositason soittaja sekä akustisessa kitarassa (Towner opiskeli klassisen kitaran soittoa vuosia Wienin musiikkiakatemiassa) kuin pianossa niin täytyy sanoa että paljon parempaa porukkaa tälläiseen akustiseen jazziin on vaikea edes kuvitella.

Levyn musiikki on aina mielestäni ollut jotenkin talvista. Solstice soi viileän heleästi sinertävissä sävyissä. Rauhallisena, mutta samaan aikaan uteliaan aktiivisena. Eikä musiikki missään vaiheessa kuulosta viileydestään huolimatta ikävässä mielessä kylmältä (tästä varmasti iso kiitos kuuluu Eicherille ja Kongshaugille).

Kuten Townertin yhtyeen Oregonin musiikissa myös Solsticella on hieman kamarimusiikkimainen tunnelma ja musiikki kuulostaa Townerin amerikkalaisuudesta huolimatta mielestäni hyvin eurooppalaiselta. Niin kuin ECM:n jazz-levyille hyvin tyypillistä onkin. Solstice onkin kaikessa hifistisessä kuulaudessaan ECM:n akustisemman musiikin jonkinlainen arkkityyppi.

Ralph Towner teki vuonna 1977 vielä toisen albumin tämän saman ns. Solstice -kvartetin kanssa. Tämä ”jatko-osa” Sound And Shadows on kelpo levy sekin muttei aivan silti Solsticen veroinen kuitenkaan.

Kaikkien aikojen hienoimman ECM-levyn valitseminen olisi haastava tehtävä, mutta voin sanoa että Solstice on yksi vahvimmista tuon kruunun tavoittelijoista jos minulta kysyttäisiin.

Parhaat biisit: “Oceanus”, “Nimbus”, “Piscean Dance”

*****

9. Area: Crac!

cracCrac! on italialaisen 1972 perustetun Arean kolmas studioalbumi.

Area jatkaa pitkälti samoilla linjoilla Crac!:illa kuin sitä edeltäneellä mestarillisella Arbeit macht freilla (1974). Eli tarjolla on jälleen on hengästyttävän energinen, hetkittäin tunnelmaltaan suorastaan maaninen, sekoitus jazz-rockia, avantgardea ja progressiivista rockia.

Edellisellä levyllä kuultuja pohjois-afrikkalaisia etnisiä sävyjä tarjoillaan tällä kertaa hieman vähemmän. Demetrio Stratosin virtuoosimaiset tarzan-vokaalit sen sijaan dominoivat entistä enemmän.  Stratosin vokaaliakrobatiat kuulostavat paikoittain suorastaan yli-inhimillisiltä. Ja jonkinlainen poikkeusyksilö hän kai olikin fysiikaltaan. Ja kun fysiikka yhdistetään vielä yhdistetään erittäin vakavaan haluun opiskella ihmisääntä ei ihmekään että lopputulokset olivat vakuuttavaa kuultavaa.

”His (Demetrio Stratos) study of the voice used as a musical instrument carried him to reach for the limits of human capabilities. Stratos was able to reach 7,000 Hz, when a tenor normally reaches 523 Hz and a woman soprano 1,046 Hz (C6). He would hold notes for long periods of time, modulate them vibrato-like, and leap and dive from low to high and back again, with pinpoint accuracy. Using various overtone singing and other extended techniques, he was able to perform diplophony, triplophony, and also quadrophony, the ability to produce two, three, and even four sounds simultaneously (multiphonic) using only the human voice as the musical instrument.” Lähde: Wikipedia.

Crac! ei kuitenkaan onneksi jää pelkäksi Demetrio Stratos-showksi vaan myös muille instrumenteille on tilaa edelleen yllin kyllin. Esimerkiksi energinen “Megalopoli” jazz-rock -biisi on lähes kokonaan instrumentaalinen. Kuten on myös yksi levyn kohokohdista ”Nervi scoperti” jossa yhtyeen kosketinsoittaja Patrizio Fariselli intoutuu todella villiin Keith Tippettinmieleen tuovaan atonaaliseen sähköpiano-iloitteluun joka on kerrassaan mahtaa kuultavaa. Kuten on myös kitaristi Paolo Tofanin vinksahtanut sähkökitarointi.

Jokainen Arean muusikko on huippulahjakas ja on helppo kuvitella millaisia kansainvälisiä sankareita he olisivat yhä tänäkin päivänä jos he olisivat olleet brittejä. Ja jos he olisivat soittaneet edes aavistuksen verran helpompaa musiikkia…

Crac! on Arean hengästyttävä intensiivinen ja omaperäinen näkemys jazz-rockista ja Arbeit macht frein ohella yhtyeen hienoin albumi.

Parhaat biisit: “L’elefante bianco”, “La mela di Odessa (1920)”, ”Nervi scoperti”

*****

10. Terje Rypdal: Odyssey

odysseyOdyssey on norjalaisen kitaristi Terje Rypdalin viides albumi bändin johtajana.

Terje Rypdal tuntuu jossain määrin arkkityyppinä ECM:n eetokselle. Niin täydellisesti hänessä yhdistyy tuon levy-yhtiön albumeiden tapa yhdistellä jazzia, taidemusiikkia ja rockia. Kaikkien ECM-artistien musiikissa ei tietenkää kuulu nuo kaikki ainekset, mutta Rypdalin parhaissa levyissä kyllä. Ja tämä vuoden 1975 tupla-albumi Odyssey kuuluu ehdottomasti Rypdalin hienompien saavutusten joukkoon.

Rypdalilla on Odysseylla kokoonpanona kvintetti jossa hänen oman sähkökitaransa ja sopraanosaksofoninsa ohella soi Torbjørn Sunden pasuuna, Brynjulf Blixin urut, Sveinung Hovensjøn basso sekä Svein Christiansenin rummut.

Odyssey on 87 minuuttinen tupla-albumi joka koostuu kahdeksasta kappaleesta. Neljä kappaleista on yli kymmenen minuuttia pitkiä ja levyn päättävä ”Rolling Stone” on peräti 24 minuuttia pitkä. Odysseyn musiikki ei varsinaisesti ole jazz-rockia tai progressiivista rockia vaan hyvin omaperäinen fuusio noista tyyleistä modernin taidemusiikin vaikutteilla viimeisteltynä.

Levyn kohokohta mielestäni on 16 minuuttinen ”Midnite” joka on todella upea kappale. Sveinung Hovensjøn hypnoottinen 9/4 bassokuvio hiipii kappaleen taustalla toisteisesti kuin tummassa yössä vaaniva mustapantteri, klassisesti koulutettu rumpali Svein Christiansen aksentoi pantterin kulkua tyylikkään orkestraalisesti rummuilla. Tämän hedelmällisen kasvualustan päälle yhtyeen kolmen solistia iskevät vuoron perään välillä hienovaraisesti vuoropuhellen ja vuoroin viiltävän aggressiivisesti toistensa kanssa kinastellen. Kappale kuulaasti soivine puheltimineen tuo minulle mieleen samalla tavalla suht minimalistisen mutta vääjäämättömästi eteenpäin kulkevan Miles Davisin ”In A Silent Wayn”.

Toinen levyn merkittävä kappale on heti ”Midniten” perään kuultava 13 minuuttinen ”Adagio” jossa Rypdal sooloilee sähkökitaralla minimalistisen taustan päällä saadeen kitaransa kuulostamaan välillä kuin kokonaiselta jousiorkesterilta György Ligetin ja Krzysztof Pendereckin modernissa taidemusiikissa. Rypdalin kristallin kirkas ja kireä kitarasoundi onkin ansaitusti Kautta levyn pääosassa. Monien muiden jazz-kitaristien sijaan hän keskittyneen enemmän teknisen taituroinnin sijasta melodioihin ja tunnelmaan. Rypdalin kitarointi on myös erittäin tunteikkaan oloista. Hänen soundinsa on hyvin tunnistettava mikä on minulle aina selkein kiinnostavan kitaristin merkki.

24 minuuttisella ”Rolling Stonella” levy tulee lähimmäs tyypillisempää jazz-rock -soundia säilyttäen kuitenkin rypdalmaisen etäännetyn ja samaan aikaan tunteikkaan ristiriitaisen tunnelman. Levyn rokkaavammista kappaleista kompaktimpi neliminuuttinen ”Over Birkerot” on kuitenkin tehokkaampi. ”Rolling Stone”jätettiin tilasyistä pois alkuperäiseltä CD-julkaisulta, mutta vuoden 2012 uudelleenjulkaisussa se on jälleen mukana.

ECM:n vuonna 2012 julkaisema boksi laajentaakin Odysseyn kolmeksi CD-levyksi lisäämällä Unfinished Highballs -levyn joka koostuu Swedish Radio Jazz Groupin Rypdalilta tilaamista sävellyksistä. 68 minuuttinen ja seitsemän osainen ”Unfinished Highballs” -suite esittelee onnistuneesti Rypdalin energisempaa ja rokkaavampaa puolta, mutta 15 henkisen yhtyeen myötä varsin orkestraalisessa hengessä.

Odyssey on Terje Rypdalin äärimmäisen omaperäinen tulkinta jazz-rock -genrestä ja samalla paitsi yksi hänen parhaista levyistään myös yksi koko genren merkittävimmistä virstanpylväistä.

Parhaat biisit: ”Midnite”, ”Adagio”, ”Over Birkerot”

****½

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: