Shamal on vuonna 1967 perustetun Gongin kuudes studioalbumi.
Gongin edellinen levy You (1974) oli huikea onnistuminen, mutta itse bändi oli levyn ilmestymisen jälkeen sekasorron tilassa. Yhtyeen jäsenien välillä oli niin filosofisia (joista osa laittomiin päihteisiin liittyviä) kuin musiikillisiakin ristiriitoja jotka johtivat lopulta pienen nyrkkitappelun kautta kosketinsoittaja Tim Blaken erottamiseen. Hieman myöhemmin itseään etsivä beat-mystikko Daevid Allen, joka oli paitsi tietenkin perustanut koko yhtyeen niin ollut myös sen päävisionaari, jätti myös Gongin. Hieman tämän jälkeen vokalisti Gilly Smith korvattiin Hillagen tyttöystävällä Miguette Giraudylla joka oli jo käväissyt yhtyeessä pienessä roolissa You-levyllä.
Kitaristi Steve Hillage oli ilmeisin ehdokas Allenin manttelinperijäksi ja aluksi vaikutti siltä että hän jopa olisi kiinnostunut ottamaan oppi-isänsä paikan Gongin päällikkönä. Pienen etsikkoajan jälkeen, sooloura jonka Hillage oli aloittanut vuonna 1975 hienolla Fish Rising -levyllään, alkoi kuitenkin kiinnostaa enemmän. Hillage oli kuitenki vielä täysillä mukana Youn jälkeisellä Englannin kiertueella jolla koeajettiin yhtyeen seuraavalle levylle tarkoitettuja kappaleita (näitä liveversioita voi kuulla vuonna 2005 julkaistulla mainiolla levyllä Live In Sherwood Forest ’75) mutta Shamalin äänitysten lopulta alkaessa lokakuussa 1975 sekä Hillage että Giraudy olivat päättäneet jättää yhtyeen. Molemmat kuitenkin vierailevat levyllä. Hillage kahdella raidalla ja Giraudy yhdellä.
Lue myös: Levyarvio: Gong – You (1974)
Allenin ja Hillagen poistuttua takavasemmalle Gong oli ensimmäistä kertaa historiassaan ilmans selkeää johtohahmoa. Uusi Gong muodostui kolmen vahvan instrumentalistin ympärille. Monipuolinen puhallinsoittaja Didier Malberbe oli soittanut Gongissa alusta alkaen ja yhtyeen yhtäläisesti väkivahvan että ketterän rytmiryhmän muodostaneet basisti Mike Howlett ja rumpeli/perkussionisti Pierre Moerlen vuodesta 1973 alkaen. Tosin siinä missä Howlett ei ollut missannut yhtäkään keikkaa liittymisensä jälkeen Moerlen oli jo muutaman vuoden aikana ehtinyt erota Gongista ja sitten taas liittyä takaisin useampaankin otteeseen (Moerlenia tuurasi noin aikoina niinkin kova joukko rumpaleita kuin Chris Cutler, Laurie Allan, Bill Bruford ja Brian Davison).
Ydinkolmikon lisäksi bändin liittyi myös jo Youlla vieraillut perkussionisti Mireille Bauer ja muihin soittajiin verrattuna suhteellisen noviisi kosketinsoittaja Patrice Lemoine (joka oli aikoinaan vinkannut maanmiehelleen Moerlenille Gongin vapaana olevasta rumpujakkarasta). Lemoine on pitkin Shamalia tyylikäs taustapeluri säestäen yhtyettä tehokkaan vähäeleisesti virtuoosimaisen sooloilun sijasta. Sen sijaan vierailijan tittelillä levyllä neljässä kappaleessa soittava klassisesti koulutettu argentiinalainen viulisti Jorge Pinchevsky (joka oli aiemmin soittanut ranskalaisessa Clearlightissa) sen sijaan saa ja ottaa enemmänkin soolotilaa ja hänen tulinen soittonsa tuokin yhtyeen sointiin aivan uuden pikantin säväyksen.
Pinchevskyn viulu ei kuitenkaan suinkaan ole ainoa uudistunut asia keväällä 1976 ilmestyneellä Shamalilla. Shamalin soundi ja tyyli on on tyysin erilainen kuin Youn. Levyn sointi on jos ei nyt sentään akustinen niin ainakin puoliakustinen. Siinä missä Youlla sähkökitara ja pulputtavat syntetisaattorit hallitsivat on Shamalilla solistisessa pääosassa etenkin Malherben monipuolinen kokoelma puhaltimia, useat erilaiset viritetyt perkussioinstrumentit sekä Pinchevskyn viulu. Hillagen sähkökitara tekee muutaman tyylikkään cameo-vierailun. Musiikkiin on tullut myös vahvasti erilaisia entnisiä vaikutteita jotka ilmenevät etenkin Malherben soiton kautta, mutta noita elementtejä on sisäänrakennettu myös itse sävellyksiin. Jos You oli jazz-rockin ja space-rockin täydellinen yhteentörmätys niin Shamalilla jazz-rockiin liitetään yhtä taitavasti vaikutteita etnisestä musiikista. Etnisiä vaikutteita haetaan monesta eri suunnasta, pääosin kuitenkin Aasiasta ja toisaalta Etelä-Amerikasta. Tavallaan Gong liikkuu Shamalilla hyvin pitkälti samalla vyöhykkeellä kuin suomalainen Piirpauke vaikka lopputulos onkin hyvin erilainen.
Wingful Of Eyes
Levyn käynnistää ”Wingful Of Eyes” mikä on luultavasti jossain määrin laskelmoitu veto siinä mielessä että se on levyn kappaleista oikeastaan ainoa joka edes etäisesti muistuttaa yhtyeen aiempaa tuotantoa. Kappale toimii siis pehmenänä laskuna vanhoille faneille ja ikään kuin tervetulotoivotuksena Shamalin maailmaan. ”Wingful Of Eyesin alkupuolen matalalta murisevan basson ja korkealla kilahtelevan kellopelin yhdistelmä on vastustamaton. Didier Malherben etniset puhaltimet lisäävät oman lempeän sivumakunsa keitokseen. Pian kappale lisää kierroksia siirtyen tiukkaan grooveen (Mike Howlett on luultavasti groovavin basisti jota brittiprogessa on ikinä kuultu) ja ja Steve Hillage kitaroi epätyypillisen rouhealla otteella. Basisti Howlett laulaa psykedeelisiä höpö-höpö-sanoituksia yllättävänkin vakuuttavasti. Sanoitukset tai vokaalit eivät vedä vertoja Daevid Allenille, mutta ihan pätevästi Howlett hommansa yhtyeen uutena vokalistina hoitaa. Vokaaleja ei tosin kuulla aloitusraidan ohella lopulta lopulta kuin hieman ohimennen parissa muussa kappaleessa. Mike Howlettin säveltämä ”Wingful Of Eyes” tuntuu pyrkivän kanavoimaan edes jollain tavalla Allenin kauden Gong-tunnelmia, mutta sekin ajautuu ilahduttavasti lopulta varsin eri tunnelmiin.
Chandra
Bändin uuden kosketinsoittaja Patrice Lemoinen säveltämä ja Howlettin sanoittama ”Chandra” lähtee liikkeelle möyrivän bassoriffin tanakasti lannoittamana jonka päälle Malherbe tuuttailee tyylikkäästi saksofonilla Moerlenin potkiessa kokonaisuutta eteenpäin todella napakalla rumpaloinnilla. Kellopelit, ksylofonit ja marimbatkin tulevat lopulta mukaan enteillen noiden soittimien entistä suurempaa roolia seuraavilla Gongin levyillä. ”Chandra” groovaa ja svengaa eteenpäin todella tyylikkäästi ja tavallaan helpon oloisesti vaikka koko ajan on selvää että tässä porukassa soittaa vain virtuooseja (no ehkä Lemoinea lukuunottamatta). Neljän ja puolen minuutin kohdilla Pinchevsky soittaa rouhean viulusoolon joka on merkki Howlettin vokaaleille tulla mukaan. Vokaalit tuovat tähän kummalliseen etno-jazz -meininkiin aavistuksen rokkia ja kumma kyllä eklektinen sekoitus toimii todella komeasti. Howlettia säestää vuoroin Malherben tenorisaksofoni, vuoroin Mireille Bauerin ksylofonit. Jos ”Wingful Of Eyes” sisälsi vielä jotain lievää sukunäköä vanhaan Gongiin on ”Chandra” jo jotain aivan muuta.
Bambooji
Levyn a-puolen päättää Didier Malherben ”Bambooji” joka alkaa tuulen ujelluksella, kellopelillä ja kevyesti huhuilevalla etnisellä huilulla. Meininki tuntuu viittaavan jonnekin Andien vuoristoon. Miquette Giraudy joikaa sanattomia vokaaleja ja kellot kilkuttavat entistä intensiivisemmin ja Malherbe puhaltelee jälleen johonkin etniseen puhaltimeen joka krediiteistä päätellen on luultavati bansuri eli intiassa suosittu bambusta tehty huilu. Moerlenin rummut tulevat kunnolla mukaan kahden ja puolen minuutin korvilla ja musiikki muuttuu hektisemmäksi jazz-rockiksi Hillagen sähäkän kitaravinguttelun ja Pinchevskyn oudon ohuesti sahaavan viuluriffin myötä. Sitten musiikki katkeaa hetkeksi ja tunnelmat palaavat Etelä-Amerikan vuoristoihin tuoden melkein mieleen Sen Klassisen Kahvimainoksen jonka ainakin kaikki 80-luvun lapset muistavat. Ei varsinaisesti mukava mielleyhtymä, mutta se ei ole Malherben syytä ja tämä musiikki on silti mahtavaa!
”He has always been, and remains, the best musician Gong ever had. He is a true virtuoso – but to the point that he never shows it” – Daevid Allen Didier Malherbesta vuonna 1977
Cat in Clark’s Shoes
Malherben, Lemoinen ja Howlettin yhteinen sävellys ”Cat in Clark’s Shoes” on leikkisä kappale joka on täynnä yllättäviä käänteitä, stoppeja ja startteja sekä tempon ja tyylilajin vaihdoksia. Kumeasti soivalla bassoriffillä alkava kappele on täynnä tiukkaa yhteissoittoja mutta myös hienoja soolosuorituksia joista päälimmäisenä mieleen nousee Pinchevskyn elegantisti, mutta kipakasti soiva viulu ja Malherben tuuttailut lukuisilla eri puhallinsoittimilla. Hiemen ennen kuuden minuutin rajapyykkiä jo tähän mennessä uskomattoman rikas kappale muuttuu yllättäen tangoksi. Luojan kiitos kyse on kuitenkin argentiinalaisesta eikä suomalaisesta tangosta. Ja ehkä tango-käänne ei olekaan niin yllättävää sillä onhan bändissä mukana sentään aito argentiinalainen viulisti. Paikallisväriä tango-tunnelmiin lisää musiikin taustalla ilmeisesti espanjaksi viettelevään tyyliin lausutut repliikit (joiden sisältö voi minun kielitaidollani olla mitä tahansa piparireseptistä autonkorjausohjeisiin). ”Cat in Clark’s Shoes” todistaa että progressiiviseen rockiin on mahdollista sekoittaa aineksia melkein mistä tahansa tyylilajista ja saada homma toimimaan.
Mandrake
Moerlenin säveltämä ”Mandrake” alkaa seesteisesti vibraphonilla ja kevyillä patarumpufilleillä sekä Malherben huilulla. Kaunis, ja jälleen jollain tavalla etninen, huilumelodia kannattelee kappaletta pari ensimmäistä minuuttia kunnes parin minuutin kohdalla musiikki räjähtää napakammin soivaksi jazz-rockiksi Moerlenin tiukan rumpukompin kuljettamana jonka päälle Malherbe sooloilee sopraanosaksofonilla ja Mireille Bauer vyöryttää taustalla syklisiä gamelan-henkisiä kuviota marimballa. ”Mandrake” enteilee selvästi Gongin seuraavia levyjä jotka tehtäisiin nimenomaan Moerleniin taiteellisessa johdossa.
Shamal
Levyn päättää komeasti bändin yhteisenä sävellyksenä syntynyt yhdeksän minuuttinen ”Shamal”. Kappale alkaa tiukasti soivana jazz-rockina jossa Malherbe sooloilee maukkaasti tenorisaksofonilla Howlettin ja Moerlenin todella maukkaan kompin päällä. Keskivaiheilla vokaalit tulevat mukaan Howlettin ja vierailevan vokalisti Sandy Colleyn duetton muodossa. Howlettin rytmikkään simppelisti, silloin tällöin sanoja pudotteleva, matala ääni on miksattu aivan pintaan ja Colleyn intensiivisempi nopea, lähes huutomainen, laulu haudattu syvälle äänikuvan sisään. Kontrasti on tehokas. Vokaaliosion perään kuullaan salaman nopea ja ehkä turhankin lyhyt marimba-soolo Bauerilta ja heti sen perään ärhäkkä viulusoolo Pinchevskylta. Pinchevsky oli kerrassaan erinomainen lisä Gongin soundiin ja on harmi että hänestä ei tullut yhtyeeseen pitkäikäisempää jäsentä. Pinchevskyn oli ilmeisesti tarkoitus liittyä yhtyeeseen mutta hän jäi jollain keikkareissulla rajalla kiinni viulukotelo täynnä ruohoa mikä päätti hänen kiertuematkansa ja samalla pestin yhtyeessä. Korvaajaksi harkittiin King Crimsonista tuttua David Crossia, mutta ennen kuin tämä ehti toteutua Shamal-kokoonpano oli jo hajonnut lopullisesti. Aivan ”Shamalin” lopuksi Colleyn vokaalit toistavat hypnoottisesti yhtä fraasia Moerlenin rumpujen räjäytellessä ympäriinsä upeita fillejä Malherben pörisevä saksofoni rinnallaan soiden. Upea päätös upealle levylle.
Shamal ei sisällä yhtäkään heikkoa tai edes keskinkertaista kappaletta vaan sen monipuolinen ja rikas musiikki toimii upeasti alusta loppuun saakka. Levy on todella onnistunut suunnan muutos yhtyeelle ja ero on niin suuri että ymmärrän että se saa ehkä jotkut aiempien Gongin levyjen ystävät raapimaan päätään ihmeissään. Minulle sen omaperäinen yhdistelmä progea, jazz-rockia ja etnisiä sävyjä toimii täysillä. En tiedä toista vastaavanlaista levyä ja Gong itsekin kulki rohkeasti eteenpäin uusille poluille seuraavilla levyillään. Mainitsin Piirpaukeen ensimmäiset levyt ovat ehkä jonkinlaisia etäisiä hengenheimolaisia, mutta lähimmäs Shamalin tyyliä tulee kenties ranskalaisen Rahmannin eponyymi debyytti vuodelta 1980. Sen etnisesti maustettu jazz-rock liikkuu hieman samalla sektorilla kuin Shamal.
Shamalin tuottajaksi kaavailtiin aluksi amerikkalaista avantgarde-jazz säveltäjää/pianistia Carla Bleytä, mutta lopulta pesti päätyi Pink Floydin rumpalille Nick Masonille jolla oli ansioluettelossaan tässä vaiheessa jo Robert Wyattin mestarillinen levy Rock Bottom (1974). Uskon että ratkaisu oli oikea sillä vaikka Bley on mestarillinen muusikko en usko että hän olisi pystynyt loihtimaan levylle yhtä ylellisiä soundeja kuin Mason.
En tiedä miten suuri merkitys Masonilla oli levyn varsinaiseen taiteelliseen puoleen, mutta ainakin teknisellä puolella hän teki äänittäjineen (mukana oli peräti viisi eri äänittäjää) aivan loistavaa työtä. Shamalin miksaukset ovat ensiluokkaista työtä. Laajan instrumenttipaletin johdosta miksaaminen on varmasti ollut haastava tehtävä, mutta Mason tiimeineen onnistui siinä täydellisesti. Jokainen instrumentti on selvästi äänitetty erittäin huolellisesti ja ne kaikki soivat kristallin kirkkaasti ja erottelevasti. Eivät kuitenkaan ikinä irrallisen oloisesti, irti toisistaan leijuen vaan aina kokonaisuutta palvellen. Mason ymmärtää selvästi miksauksen kerroksellisuuden merkityksen. Kaiken ei tarvitse soida tasaisesti pinnassa vaan osa instrumenteista voi sukellella varsin syvälläkin äänikuvassa tehden silti suuren vaikutuksen kun kokonaisuus on huolella mietitty niin ettei liian moni samalla taajuudella operoiva instrumentti kilpaile tilasta samaan aikaan. Shamal on soundeiltaan mielestäni yksi 70-luvun parhaista albumeista. Erityisen hienosti Shamalin ylellinen äänimaailma pääsee oikeuksiinsa Simon Heyworthin 2018 huolella ja kunnioittavalla asenteella remasteroimassa versiossa.
Shamal on selkeä siirtymäkauden levy. Se ei enää kuulu luontevasti Daevid Allenin huuruiseen spacerock-kauteen. Toisaalta se ei kuitenkaan ole vielä puhdasta jazz-rockia jollaiseksi yhtye muuttui vielä saman vuoden lopulla Gazeuse! -levyllä joka syntyi Pierre Moerlenin ohjastamana. Shamal-kokoonpanon valitettavasti hajosi pian levyn ilmestyttyä vanhoihin tuttuihin ristiriitoihin. Moerlen ja Bauer halusivat tehdä täysin instrumentaalista musiikkia kun Howlett ja Lemoine olisivat tahtoneet lisätä vokaalien määrä. Levy-yhtiö Virgin päätyi tukemaan ehkä hieman yllättäen Moerlenin instrumentaalista linjaa. Ehkä jazz-rock -suuruksien Weather Reportin ja Return To Foreverin menestyksen houkuttelemana.
Lue myös: Levyarvostelu: Gong – Gazeuse! (1976)
Shamalin valttikortti on kuitenkin juuri sen eklektivisyys. Tärkeä osa sen ainutlaatuista lumoa on juuri se että sitä on hyvin vaikea määritellä kuuluvaksi mihinkään tiettyyn genreen. Laajalti katsoen se on toki progressivista rockia, mutta samalla se on myös niin kaukana tuon genren, kieltämättä laajasta, valtavirrasta ettei sekään määritelmä oikein tee täysin levylle oikeutta. Gong eikä kukaan muu tehnyt toista aivan Shamalin kaltaista levyä. Niin paljon kuin Daevid Allenin alkuperäistä näkemystä Gong-musiikista rakastankin niin minulle Shamal ei ole paitsi Gongin paras levy vaan myös yksi kaikkien aikojen parhaista levyistä ylipäätänsä. Shamal on mestariteos.
Parhaat biisit: Koko levy on loistava, en osaa sulkea yhtäkään kappaletta pois.
Arvosana: *****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
A-puoli
1. ”Wingful of Eyes” 8:19
2. ”Chandra” 7:16
3. ”Bambooji” 5:21
B-puoli
4. ”Cat in Clark’s Shoes” 7:45
5. ”Mandrake” 5:07
6. ”Shamal” 8:58
Gong:
Mike Howlett: basso, vokaalit Didier Malherbe: tenorisaksofoni, sopraanosaksofoni, huilut, bansuri, gongit Mireille Bauer: marimba, kellopeli, ksylofoni, perkussiot, gongit Pierre Moerlen: rummut, vibrafoni, putkikellot Patrice Lemoine: urut, sähköpiano, piano, Mini-Moog
Vierailijat:
Steve Hillage: akustinen kitara, sähkökitara (”Bambooji” and ”Wingful of Eyes”) Miquette Giraudy: vokaalit (”Bambooji”) Jorge Pinchevsky: viulu Sandy Colley : vokaalit (”Shamal”)
Tuottaja: Nick Mason
Levy-yhtiö: Virgin
Muut levyarviot löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa