Levyarvio: Genesis – A Trick Of The Tail (1976)

A Trick Of The Tail on Genesiksen seitsemäs studioalbumi ja ensimmäinen ilman Peter Gabrielia.

Vokalisti Peter Gabrielin jätettyä Genesiksen kesällä 1975 englantilainen musiikkilehdistö povasi yhtyeelle tuhoa. Journalistit eivät uskoneet että yhtye pärjäisi ilman karismaattista keulahahmoaan. Jäljelle jäänyt nelikko Tony Banks (koskettimet) Mike Rutherford (basso), Phil Collins (rummut) ja Steve Hackett (kitara) oli hieman huolissaan hekin, mutta sisäpiiriläisinä he ymmärsivät jotain mitä musiikkilehdistö tai edes monet heidän faneistaan eivät olleet sisäistäneet: Genesis ei koskaan ollut vain taustayhtye visionääriselle Gabrielille.

Päin vastoin. Genesis toimi varsin demokraattisesti ja vaikka Gabrielilla toki oli merkittävä rooli yhtenä Genesis-musiikin säveltäjänä ja sanoittajana niin myös Rutherfordin ja Banksin panos oli ollut tärkeä alusta alkaen. Itseasiassa kun kunniaa Genesis-sävellyksistä jaetaan luultavasti kaikista merkittävintä työtä oli tehnyt juuri Tony Banks. Aiemmin Genesis oli kreditoinut koko yhtyettä sävellyksistä siitä riippumatta kuka ne todellisuudessa oli säveltänyt mistä johtuen moni oli olettanut virheellisesti että Gabriel oli pääasiallisessa vetovastuussa yhtyeen musiikin ja sanoituksien suhteen. A Trick Of The Tailista alkaen kreditointi muuttui vastaamaan todellisuutta. Muutama taitava säveltäjä joukossaan ja enemmän kuin riittävästi instrumentaalista tulivoimaa tukenaan Genesis uskoi siis pystyvänsä jatkamaan ilman Gabrieliakin. 

Vaan mistä yhtyeelle uusi vokalisti?

Ennen vokalistin metsästystään Genesis harkitsi jopa instrumentaalibändiksi ryhtymistä. Ajatuksesta luovuttiin kuitenkin pian sillä nelikko kuitenkin himosi myös suursuosiota jota instrumentaalimusiikilla on lähes mahdotonta saavuttaa.

Genesis sai anonyymiksi muotoiltuun lehti-ilmoitukseensa yli 400 vastausta toiveikkailta vokalistipyrkyreiltä. Bändin ekstroverttinä, ja ainoana jäsenenä jolla oli varsinaista taustaa vokalistina, Collinsille jäi päävastuu luotsata koelaulutilaisuuksia. Hän ohjasi kokelaita laulamaan uudelle levylle jo sävellettyä materiaalia. Pian kävi kuitenkin selväksi että kukaan heistä ei hoitanut hommaa yhtä pätevästi kuin Collins itse. Muu bändi taivutteli lopulta hieman vastahakoisen Collinsin ottamaan vokalistin vastuun harteilleen.

Gabriel vei Genesiksen musiikkia ja sanoituksia edellisellä levyllä The Lamb Lies Down On Broadwaylla hieman katu-uskottavampaan suuntaan, mutta nyt hänen ollessa ulkona yhtälöstä bändi palaa jossain määrin tuota levyä edeltäviin tunnelmiin. Genesis ei sentään palannut Rutherfordin ajatukseen tehdä konseptialbumi Pikku Prinssi -kirjasta (joka oli siis ollut kilpaileva konsepti Gabrielin The Lamb Lies Down On Broadwayn Rael-tarinalle), mutta jotain satumaista A Trick Of The Tailin tunnelmassa kuitenkin on. Suuri osa levyn sanoituksista on ikään kuin pieniä novellimaisia kertomuksia ja niiden aiheet ovat yleensä fantasiamaisia tai kuin vanhoista saduista poimittuja. Kappaleissa tanssitaan tulivuorilla ja niissä vilahtelee avaruusolentoja, vanhojen myyttien otuksia ja rosvot ja poliisit kisailevat keskenään kuin Benny Hill Showssa konsanaa. Genesis siis palaa Lamb Lies Down On Broadwayta edeltävään aikaan tosin pitkälti ilman noiden levyjen sanoituksiin usein kuuluneita synkkiä ja jopa makaabereja sävyjä. Arkirealismi ei ole koskaan ollut Genesiksen juttu eikä punkrockin zeitgeist selvästikään onnistunut pelottelemaan yhtyettä muuttamaan tyyliään.

Satumaista tunnelmaa korostaa myös kansikuva jossa on kuvattu yksityiskohtaisina piirroksina levyllä seikkailevia arkkityyppimäisiä hahmoja. A Trick Of The Tailin musiikki on ylväs sekoitus kauniita melodioita ja intensiivisiä soittosuorituksia. Tunnelma on valoisa, muttei silti aivan särmätön. A Trick Of The Tail on helposti lähestyttävä albumi mutta musiikillisesti ei yhtään sen simppelimpi kuin edeltäjänsä. Ehkä jopa päin vastoin. Osa musiikista on nimittäin varsin monimutkaista. Sanoituspuolella levy on kuitenkin hieman pliisu. Banksin ja Rutherfordin saduista jää uupumaan se outous ja jopa ajoittainen seksuaalinen jännitettä mitä Gabriel niihin onnistuu ujuttamaan mukaan.

trick_of_the_tail_wide
A Trick Of The Tailin satumainen kansi täsmää täydellisesti levyn sisältöön.

A Trick Of The Tail alkaa ”Dance On A Volcanolla” joka on nimensä veroisesti varsin tulinen kappale. Bändi on kappaleessa aivan liekeissä ja paahtaa menemään tulivuorimaisella voimalla. ”Dance On A Volcano” lukuisine tempo ja  tahtilajin vaihdoksineen lienee Genesiksen rytmisesti energisimmistä kappaleista. Genesiksen jäljelle jäänyt nelikko kuulostaa levyn heti ensimmäisessä kappaleessa superitsevarmalta. Aivan kuin yhtye tokaisisi hajamielisesti ”Kuke Peter” ja ryhtyisi hommiin.  Genesis kuulostaa ”Dance On A Volcanolla” instrumentaalisesti lihaksikkaammalta kuin koskaan ja kuusi minuuttinen kappale on samaan aikaan voimas että yksityiskohtaisen tekninen. Kappale osoittaa myös heti että Collins on enemmän kuin kykenevä hoitamaan vokaalipuolen. Hänen äänensä on itseasiassa yllättävänkin saman tyylinen kuin Gabrielilla vaikka siitä puuttuukin Gabrielin karismaattista käheyttä. Collinsin ääni on kirkkaampi ja… jälleen palaamme tähän termiin, jotenkin helpommin lähestyttävä.

”Into the fire and into the fight
Well, that’s the way the heroes go, ho, ho, ho”

Sähäkän ”Dance On A Volcanon” jälkeen tunnelma rauhoittuu ja ”Entangledin” helisevät 12 kieliset kitarat vie tunnelman Genesiksen ensimmäisten levyjen pastoraalisiin maisemiin. ”Entangledin” hypnoottisesti kilkattavat ja toistensa ympräillä kaartelevat kitarat ja Banksin ujeltavat urut luovat maagisen ja hieman aavemaisen tunnelman. ”Entangled” on yksi Genesiksen kauneimmista kappaleista.

”Entangledin” jälkeen kuullaan levyn simppeleintä antia oleva lähes zeppelimäisellä tuhdilla rumpugroovella kulkeva ”Squonk”.  Kappale kertoo tarinan myyttisestä squonk-nimisestä olennosta joka on ruma kuin mikä ja pystyy ahdistettuna muuttumaan lätäkölliseksi kyyneleitä. Kaikesta sitä voi rock-biisejä kirjoittaakin. Ja hyvä niin! ”Squank” ei kuuluu levyn kiinnostavimpaan antiin vaikka sinänsä ihan miellyttävää kuunneltavaa onkin.

”Squankin” rokista siirrytään eteerisempiin tunnelmiin Tony Banksin yksinään säveltämän ”Mad Man Moonin” myötä.  Piano – ja Mellotron -vetoinen ”Mad Man Moon” sisältää todella kauniin melodian joka on samaan aikaan sydäntä raastavan melankolinen, mutta toisaalta myös kummallisesti mieltä ylentävä. Genesikselle tyypillisesti setsemän minuuttinen kappale on dynaaminen yhdistelmä rauhallisia ja vauhdikkaampia osuuksia. ”Entangledin” lailla myös ”Mad Man Moonin” voi laskea helposti Genesiksen kauneimpien sävellysten joukkoon. Collins tekee hyvää työtä vokaaleissa ja hänen suorituksensa ”Mad Man Moonissa” on ehkäpä hänen onnistuneinta lauluaan toistaiseksi.

Levyn b-puolen aloittava ”Robbery, Assaultin And Battery” nostaa jälleen energiatasoja. Vauhdikas ja humoristinen rosvot ja pollarit -tarina kaahailee miellyttävästi ja hetkittäin myös varsin koukeroisesti. Tahtilaji käväisee kappaleen ”takaa-ajokohtauksessa” 13/8:ssa. ”Robbery, Assaultin And Batteryn” instrumentaaliosuus onkin yksi levyn parhaista kohdista ja tuo minulle hieman mieleen jostain syystä Jethro Tullin.

”Robbery, Assaultin And Batteryn” jälkeen levy siirtyy taas tunnelmallisempaan tyyliin Rutherfordin ja Banksin yhdessä säveltämän ”Ripplesin” myötä.  Akustisena balladina alkava kappale kasvaa pikku hiljaa suureellisemmaksi, mutta pysyy silti virkistävän vähäeleisenä. Rummut tulevat kunnolla mukaan vasta kolmen minuutin kieppeillä. ”Ripplesin” loppupuolella kuullaan hiljainen, mutta kiinnostava nuljutteleva sähkökitarasoolo Hackettilta jonka rooli levyllä yleisesti ottaen on varsin pieni. Vaan eipä häntä kyllä ehdi missään vaiheessa kummemmin kaipaamaan sen verran varmaotteisesti herrat Banks, Rutherford ja Collins omat leiviskänsä hoitaa. Hackettin pientä roolia selittää ainakin se että hän saapui mukaan sessioihin hieman myöhäisessä vaiheessa koska kitaristin, ensimmäisen soololevyn A Voyage Of The Acolyten, viimeistely piti hänet kiireisenä. ”Rippless” oli muuten kirjoitettu alusta alkan Collinsin laulamaksi jo ennen kuin päätettiin että hänestä tulee yhtyeen vakituinen vokalisti.


Lue lisää Genesis-artikkeleita


B-puoli ei ole ihan yhtä timanttinen kuin ensimmäinen puolisko. Levyn kaksi viimeistä kappaletta ”A Trick Of The Tail” ja ”Los Endos” eivät nimittäin täysin vakuuta. Sinkkunakin julkaistu nimikappale keinahtelee kyllä mukavasti ja on tavallaan viehättävä kaikessa kepeydessään (kappaleen tarinan olennon sorkkien ääntä kuvaileva perkussioilla tehty koppoti-koppoti-efekti on hauska!), mutta ei lähde missään vaiheessa oikein todella lentoon ja jää hieman yhdentekeväksi. Levyn päättävä ”Los Endos” on sinänsä tehokas ja energinen instrumentaali jossa Genesis poikkeuksellisesti flirttailee hieman jazz-rockin kanssa, mutta en ole erityisen innoissani siitä kuinka kappale sekoittelee pätkiä levyllä aiemmin kuultavista kappaleista. Livenä kappale oli kyllä tehokas ralli ja mahdollisuus bändille hieman irrotella.

Kaiken kaikkiaan 51 minuuttinen (70-luvun levyksi varsin pitkä kesto!) A Trick Of The Tail  on kuitenkin todella tasokas kokonaisuus. Ehkä jopa tasokkain kaikista Genesis -levyistä sillä yhtäkään todellista hutia sen kappaleiden joukosta ei löydy. Toisaalta A Trick Of The Tail in kirkkaimmat huiput eivät aivan yllä yhtyeen aiempien levyjen parhaimmiston tasolle. 

Rock Group Genesis In New York Photo Studio
Kiertueelle Collinsin tueksi rumpuihin pestattiin King Crimsonissa ja Yesissä soittanut Bill Bruford. V-O: Phil Collins, Mike Rutherford, Bill Bruford, Tony Banks ja Steve Hackett. (Kuva: Waring Abbott/Getty Images)

Levyn kruunaa erinomainen, suorastaan ylellinen ja kutsuva soundimaailma. Kaikki instrumentit soivat tasapainoisesti. Voimallisesti muttei päälle käyvästi. A Trick Of The Tailin soundit olivat parasta mihin Genesis oli toistaiseksi yltänyt eikä yhtye tällä saralla oikeastaan koskaan myöhemminkään onnistunut petraamaan. Tuottaja/äänittäjä David Hentschel joka oli jo aiemmin työskennellyt Genesiksen kanssa ylitti tällä levyllä itsensä. (Huom. 2007 vuoden remasterointia/remiksausta kannattaa välttää kuin ruttoa. Se on pilalle kompressoitu.)

A Trick Of The Tail menestyi hyvin. Itseasiassa paremmin kuin yksikään aiempi Genesis-levy. Vokalistin vaihto oli onnistunut yli odotusten eikä Genesis enää joutunut katselemaan taakseen vaan jatkoi tästä eteenpäin tasaisesti musiikkiaan keventäen päätyen lopulta 80-luvun muoviseksi ja sieluttomaksi areenapophirviöksi. A Trick Of The Tail on paitsi ylivoimaisesti paras Genesis-levy ilman Peter Gabrielia niin myös yhtyeen viimeinen alusta loppuun saakka todella onnistunut albumi.

Arvosana: ****½

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI


Kappaleet:

A-puoli
1. ”Dance on a Volcano” Rutherford, Banks, Hackett, Collins 5:55
2. ”Entangled” Hackett, Banks 6:27
3. ”Squonk” Rutherford, Banks 6:29
4. ”Mad Man Moon” Banks 7:36

B-puoli
1. ”Robbery, Assault and Battery” Banks, Collins 6:16
2. ”Ripples…” Rutherford, Banks 8:06
3. ”A Trick of the Tail” Banks 4:35
4. ”Los Endos” Rutherford, Banks, Hackett, Collins 5:46

Bändi:

Mike Rutherford: 12-kielinen kitara, basso, bassopedaalit Tony Banks: piano, syntetisaattorit, urut, Mellotron, 2-kielinen kitarar, taustalaulu Phil Collins: rummut, perkussio, laulu Steve Hackett: sähkökitara, 12-kielinen kitara

Tuottaja: David Hentchel ja Genesis

Levy-yhtiö: Charisma


Muut levyarviot löydät täältä.

fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: