Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1978 – Sijat 21-32

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1978 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 21-32.

21. Eberhard Weber: Silent Feet (DE) ****
22. Steve Reich: Music For 18 Musicians (US) ****
23. Michael Mantler : Movies (AU) ****
24. Camel: A Live Record (UK) ****
25. The Carla Bley Band: European Tour 1977 (US) ****
26. Kansas: Two for the Show (UK) ****
27. Jethro Tull: Live: Bursting Out (UK) ****
28. Oregon: Out Of The Woods (US) ****
29. The Walker Brothers: Nite Flights (US) ****
30. Jukka Gustavson: jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen (FI) ****
31. Annette Peacock: X-Dreams (US) ****
32. Barre Phillips: Three Day Moon (US) ****


Katso vuoden 2020 parhaat levyt täältä


21. Eberhard Weber: Silent Feet

silent_feetSilent Feet on Eberhard Weber Coloursin kolmas studioalbumi.

Saksalainen kontrabasso-virtuoosi Eberhard Weber perusti yhtyeensä Coloursin vuonna 1975. Bändin debyyttilevyllä Yellow Fields (1976) hänen rinnallaan soitti amerikkalainen puhallinsoittaja Charlie Mariano, saksalainen klassisesti koulutetttu kosketinsoittaja Rainer Brüninghaus sekä norjalainen rumpali Jon Christensen.

Silent Feetillä kokoonpano on pysynyt muuten samana, mutta rumpali Christensen on vaihtunut yhtäläisen pätevään kaveriin eli aiemmin Soft Machinessa soittaneeseen John Marshalliin. Rumpalin vaihdos ei tuo dramaattista muutosta musiikkiin (vaikka Marshallin soitto paikoin onkin Christeseniä energisempää) ja Silent Feet jatkaakin hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä. Silent Feetin musiikki on varsin hillittyä ja kaunista instrumentaalimusiikkia joka on sekoitus jazzia ja klassista musiikkia. Sitä voi luontevasti kuvata kamarijazziksi.

Ei vain kolmesta pitkästä (12-17 min.) kappaleesta koostuva Silent Feet mikään Yellow Fieldsin täydellinen kopio ole, mutta on vaikeaa pukea sanoiksi näiden kahden levyn merkittäviä eroja. Mieleen tulee ainakin se että Mariano tuntuu soittavan Silent Feetillä vähemmän etnisen kuuloisia puhallinosuuksia (kolmas kappale tarjoilee tosin näitäkin). Tämä korostaa musiikin klassista puolta ja levyn kamarijazz-tunnelmia. Toisaalta jazz-puolta ylläpitää aiempaa hieman pidemmät soolo-osuudet ja Marshallin hetkittäin varsin vimmainen rumpalointi. Weber itse sooloilee kontrabassollaan todella maukkaasti ja pitkällisesti avauraidassa ”Seriously Deep”. Silent Feetin musiikissa on erityisen miellyttävää miten se annostelee hiljaisia rauhallisia osuuksia hektisempien osioiden kanssa. Weberin musiikin taika on nimenomaan hienovaraisissa kontrasteissa.

Kaiken kaikkiaan Silent Feet on tehokas yhdistelmä hillittyä ja pohdiskelevaa kamarijazz-tyylittelyä, rytmistä energiaa ja muutamia todella kauniita ja pitkiä melodiakulkuja. Näistä melodioista hienommat kuullaan nimenomaan nimibiissä jossa niitä soittaa vuoronperään Brüninghaus pianollaan ja Mariano sopraanosaksofonilla ja välillä molemmat unisonossa mikä on kerrassaan upeaa kuultavaa.

Colours -bändi teki Silent Feetin jälkeen vielä samalla kokoonpanolla levyn Little Movements (1980). Colours konsertoi yhdessä vuoteen 1981 asti.

Parhaat biisit: ”Seriously Deep”, ”Silent Feet”

****

22. Steve Reich: Music For 18 Musicians

music_for_18_musicians”Music For 18 Musicians” on Steve Reichin pitkä minimalistinen sävellys joka valmistui vuonna 1975 ja levytettiin ensimmäisen kerran ECM yhtiön toimesta vuonna 1978. Sittemmin sävellys on levytetty lukuisia kertoja. Erityisen huomionarvoisia versioita ovat Reichin itsensä Nonesuchille äänittämä versio vuonna 1994 ja Ensemble Signalin vuoden 2015 versio.

”Music For 18 Musians” on pitkä minimalistinen sävellys joka on jaettu 14 osaan jotka soivat saumattomasti ilman taukoja. Sävellyksen pituus riippuu siitä kuinka pitkään tiettyjä osioita päätetään toistaa. Vuoden 1978 alkuperäinen versio kestää 56 minuuttia, mutta esimerkiksi vuoden 1994 versio jopa 67 minuuttia. Itse preferoin lyhyempiä versioita sillä lähes 70 minuuttiin venytettynä kokonaisuus alkaa tuntumaan hetkittäin hieman tylsältä.

”Music For 18 Musicians” on vahvasti balinealaisen gamelan-musiikin inspiroimaa. Gamelan musiikki on yleensä lyömäsoitin painotteista ja se sisältää polyrytmejä ja niiden itsepintaista toistoa. Tämä oli erinomainen lähtökohta Reichin yleensä länsimaiseen taidemusiikkiin pohjaavalle minimalismille. Reich ei ole kuitenkaan lähtenyt tekemään etnistä musiikkia vaan instrumentaatio on puhtaasti länsimaalainen. Instrumentaatio rakentuu marimbojen, ksylofonien, viulun, sellon, pianon, klarineti, bassoklarinetin ja sanattomasti vokalisoivien naisäänien varaan.

Kiehtovaa minimalismia. Reich operoi ikään kuin lähettämällä matkaan erilaisia rytmisiä pulsseja erilaisilla instrumenteilla ja nämä pulssit lomittuvat sitten toisiinsa kiehtovasti muodostaen erilaisia polyrytmisiä kudelmia. Välillä yksi pulssi hiipuu ja tilalle nousee uusia ja näin musiikki ikään kuin uudistuu jatkuvasti pikku hiljaa. Välillä lähes huomaamattomasti ”Music For 18 Musicians” on toisaalta hyvinkin matemaattista musiikkia, mutta samaan aikaan siinä on jotain hyvin luonnollista. Se elää ja henkittää luontevasti. Oikeassa mielentilassa ”Music For 18 Musicians” on maaginen ja suorastaan hypnoottinen kokemus. Hetken ollessa väärä se voi toisaalta tuntua myös tylsältä tai jopa ärsyttävältä.

Music For 18 Musicians oli, aiemmin lähinnä jazziin keskittyneen, ECM:n ensimmäinen taidemusiikkilevytys ja se oli välitön menestys myyden yli 100 000 kappaletta. Levy sinetöi myös Reichin aseman yhtenä modernin klassisen musiikin kiinnostavimmista säveltäjistä. ”Music For 18 Musicians” on eittämättä yksi merkittävämpiä minimalistisen koulukunnan sävellyksiä ja sen vaikutus on ulottunut jopa rock-musiikin puolelle. Vuoden 1981 Discipline-levyllä radikaalisti uudistunut King Crimson on esimerkiksi varmasti valtavasti velkaa Reichin esimerkille miten hyödyntää gamelan-musiikkia länsimaisessa kontekstissa.

Parhaat biisit: ”Pulses”, ”Section V”

****

23. Michael Mantler : Movies

moviesMovies on itävallassa syntyneen trumpetisti Michael Mantlerin kahdeksas albumi bändin johtajana.

Mantlerin s vuoden 1976 mestariteos The Hapless Child And Other Inscrutable Stories liikkui avantgardistisen progressiivisen rockin suunnalla ja vaikka Moviesin tunnelmat osittain sivuavat tuota levyä on sen musiikki enemmän kallellaan orkestraalisesti soivaan jazz-rockiiin.

Bändinä Mantlerilla on tuolloisen vaimonsa Carla Bleyn (piano, syntetisaattorit, tenorisaksofoni), heidän vakiobasistinsa Steve Swallow, mm. Miles Davisin bändissä soittanut virtuoosirumpali Tony Williams sekä viiltä soundisesti soitttava jazz-kitaristi Larry Coryell.

Movies tarjoilee kuulasta instrumentaalimusiikkia joka liikkuu jossain jazzin, jazz-rockin ja taidemusiikin välimaastossa. Levyn nimestä voisi päätellä että Mantlerilla on ollut mielessä jonkinlainen kokoelma kuvitteellisia elokuvamusiikki-kappaleita. Ehkä olikin, mutta minusta Mantlerin sävellykset eivät kyllä luo kovinkaan elokuvamaisia tunnelmia. Siihen ne ovat liian aktiivisia, yksityiskohtaisia ja päällekäyviä. Kuten yleensäkin Mantlerin musiikki on myös Movies varsin intensiivistä kuultavaa. Ei varsinasesti raskaalla ja painostavalla tavalla, mutta Mantlerin musiikki ei ikinä alistu taustamusiikiksi vaan ottaa aina keskipisteen ja vaatii kuulijansa täyden huomion.

Mantlerit tarkat sävellykset ovat pääosassa, mutta yksilösuorituksillekin jätetään tilaa soolojen muodossa. Etenkin Larry Coryellin pistävä kitarointi on kautta levyn upeaa kuultavaa. Kuten on myös Mantlerin omat trumpetti-pistot siellä täällä. Molempien soitto on todella kipakkaa kauttaa levyn. Mantlerilta kuullaan tosin myös muutava lyyrisempi pitkä soolo. Bley komppaa lähinnä rytmisesti pianolla ja syntetisaattorilla ja Steve Swallow ja Tony Williams muodostavat tehokkaan ja energisen rytmiryhmän joka soittaa vaivattoman oloisesti niin levyn orkestraalisemmat hetket kuin riehakkaammat jazz-rock -iloittelutkin.

Pelkkää juhlaa Moviesin musiikki ei kuitenkaan ole sillä siinä on jotain aavistuksen mekaania ja steriiliä. Kaikesta intensiteetistään huolimatta siinä ei ole mitään vallatonta tai todella intohimoista vaan kaikki on jotenkin todella halltitua ja hieman liian siistiä. Jos pitäisi veikata niin luulenpa että koko bändi on soittanut musiikin nuoteista lukien. Ehkä sentään niitä sooloja lukuunottamatta.

Lievästä varovaisuudesta huolimatta Movies on kiinnostava levyllinen pseudo-orkestraalista jazz-rockia jonka voisi kuvitella maistuvan hyvin instrumentaalisen progressiivisen rockin ystäville. Vuonna 1980 Mantler teki levylle hieman uudistuneella kokoonpanolla suurin piirtein yhtä hyvän jatko-osan nimellä More Movies.

Parhaat biisi: ”Movie One”, Movie Two”, ”Movie Four”

****

fb_cta

24. Camel: A Live Record

a_live_recordA Live Record on Camelin ensimmäinen livealbumi.

70-luvun lopulla tupla-livet alkoivat olla rutiinia vähänkin suurempien rock-bändien kohdalla ja sellaisen pääsi lopultakin julkaisemaan myös vuonna 1971 perustettu progea soittava brittibändi Camel. Useimmat livealbumit perustuvat yhden kiertueen aikana soitettuun materiaaliin, mutta A Live Record kokoaa kasaan yhtyeen historiaa useamman vuoden ajalta ja levyllä soittaa yhtyeen kaksi eri kokoonpanoa…

Lue koko arvostelu täältä >

****

25. The Carla Bley Band: European Tour 1977

european_tour_1977European Tour 1977 on säveltäjä Carla Bleyn kuudes levy yhtyeen johtajana.

Carla Bleyn musiikkia on hyvin vaikea lokeroida. Siinä uusi ja vanha kohtaavat kiehtovalla tavalla. Välillä tuntuu kuin kuuntelisi jotain 1920-luvun musiikkia ja samaan aikaan on selvää että tietenkään se ei sitä voi olla niin instrumentaation kuin sävellyksellisten tekniikoidensakaan puolesta. Bleyn musiikkia ei oikein voi kutsua ”vain” jazziksi, mutta ei se toisaalta täysin sovi avantgardenkaan alle sillä niin herkullisesti se sekoittelee avantgarde-tekniikoihin vahvaa melodisuutta. Toisaalta Bleyn musiikissa on hetkittäin myös selviä jazz-rockin sävyjä jo pelkästään instrumentaationsa puolesta, mutta toisaalta se jazz-rockin selkein rock-osa jää yleensä uupumaan. Eli Bleyn musiikki on todellinen fuusio jossa sekoittimeen heitetään elementtejä taidemusiikista (uudesta ja vanhasta), jazzista ja rockista ja kun Bley myllyttää nämä kunnolla yhteen on lopputulos jotain aivan uutta, mutta silti sieltä täältä tunnistettavaa…

Lue koko arvostelu täältä >

****

26. Kansas: Two for the Show

Kansas_-_Two_for_the_ShowTwo For The Show on vuonna 1973 perustetun Kansasin ensimmäinen livealbumi.

Amerikkalainen progea ja hard-rockia sekoittele Kansas oli julkaissut 1978 vuoteen mennessä viisi studioalbumia. Näistä etenkin kaksi viimeisintä Leftoverture (1976) ja Point Of Know Return (1977) olivat olleet valtavia menestyksiä (molemmat myivät tripla-platinaa Jenkeissä) joten oli selvää että yhtyeen ensimmäinen konserttitaltiointi julkaistiin suurille bändeille standardiksi muodostuneena tupla-vinyylinä.

Two For The Show on erittäin vahva läpi leikkaus yhtyeen vuosista 1974-77. Etenkin tämä pitää paikkaansa kun tarkastellaan vuonna 2008 julkaistua laajennettua CD-painosta joka lisäsi yli tunnin musiikkia samoilta kiertueilta joiden materiaalista alkuperäinen Two For The Show koostettiin. Tämä 148 minuuttinen laajennettu painos on ehdottomasti suositeltava versio levystä. Toki alkuperäinen sisälsi pääosin ne aivan timanttisimmat kappaleet.

Two For The Show äänitettiin vuosina 1977-1978 kolmelta eri kiertueelta. Yhtyeessä oli kasassa tässä vaiheessa sen legendaarisin kokoonpano kuusihenkinen dream-team (Steve Walsh, Robby Steinhardt, Kerry Livgren, Rich Williams, Dave Hope, Phil Ehart) jolla tulivoimaa riitti myös live-estradeilla. Two For The Showlla bändi on todella kovassa iskussa. Meininki on energisen rouheaa, mutta silti tarkkaa. Kappaleiden sovituksiin ei hirveästi uusia mutkia tehdä, mutta temmot ovat usein selvästi alkuperäisiä vauhdikkaampia ja meininki studioversioita rokkaavampia. Ja toki soolopuolella revitellään hieman studioversioita enemmän paikoitellen. Pari yksittäistä soolonumeroakin kuullaan. Steve Walsh laulaa kappaleet voimalla ja auktoriteetilla ja pärjää hyvin nopeampien tempojen vauhdissa. Pientä käheyttä toki on kuultavissa, mutta se ei meininkiä millään tavalla häiritse. On myös huomionarvoista että siinä missä 70-luvun lopulla oli jo suht yleistä että livelevyjä korjailtiin jälkikäteen soittamalla huteria kohtia uudelleen on Two For The Show täysin korjailematon ja autenttin näkökulma Kansasin livekuntoon.

Levyn kruunaa tuhdit ja voimakkaat soundit jotka tekevät kunniaa Kansasin välillä varsin raskaalla kädellä rokkaavalle musiikille. 2008 painoksessa lisätty materiaali kuulostaa pääosin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yhtä hyvältä kuin alkuperäisen julkaisun kappaleet.

Two For The Shown jälkeen Kansas ajautui sisäisten ristiriitojen ja jäsenvaihdosten myötä jyrkkään taiteelliseen alamäkeen ja yhtyeen musiikki taantui latteaksi sekoitukseksi hardrockia ja AOR:ää. Seuraavaa laadukasta Kansas-levyä Two For The Shown jälkeen saatiin odottaa peräti vuoteen 2000 asti kun Kerry Livgren palasi ruotuun (hetkeksi) ja yhtye julkaisi mainion Somewhere To Else levyn.

Jos minulta kysytään Kansasin discografian herkullisimmat levyt ovat Song For America ja tämä mainio dokumentti yhtyeen livekunnosta.

Parhaat biisit: ”Song For America”, ”Point Of Know Return”, ”Paradox”, ”Hopelessly Human”, ”Lonely Street”

****


Vuoden 1977 parhaat levyt löydät täältä


27. Jethro Tull: Live: Bursting Out

Jethro-Tull-Bursting-OutBursting Out on Jethro Tullin ensimmäinen livealbumi.

Siinä missä suurin osa Jethro Tullin aikalaisista ja vertaisryhmään kuuluvista bändeistä oli julkaissut ensimmäiset livelevynsä jo vuosia aikaisemmin vuonna 1968 perustettu Jethro Tull ylsi peräti kymmenen vuoden ikään ennen tätä ensimmäistä konserttijulkaisuaan. En tiedä syytä tähän, ehkä yhtyeen nokkamies Ian Andersonilla yksinkertaisesti vain oli liian kiire säveltää uutta musiikkia miettiäkseen livelevytyksiä. Hyvä kuitenkin että julkaisu tapahtui viimeistään tässä vaiheessa sillä Bursting Out taltioi Jethro Tullin parhaimman kokoonpanon hyvässä iskussa hieman ennen kuin se kohtasi loppunsa. Yhtyeessä soitti tässä vaiheessa Andersonin lisäksi lähes alusta alkaen mukana ollut kitaristi Martin Barre, basisti John Glascock, rumpali Barriemore Barlow sekä kosketinsoittajat John Evan ja David Palmer.

Jethro Tull oli tässä vaiheessa julkaissut jo 11 studioalbumia joista viimeisimpänä juuri Bursting Outilla soittavan kokoonpanon työstämä Heavy Horses. Heavy Horsesilta soitetaan kaksi kappaletta ja lähes jokaiselta aiemmalta yhtyeen albumilta soitetaan myös jotain. Isoimpaan rooliin nousee myös saman kokoonpanon käsityötä oleva levy Songs From The Wood (1977) jolta soitetaan peräti kolme biisiä.

Kesällä 1978 useamman keikan aikana äänitetyn Bursting Outin sovitukset ovat pääosin suht uskollisia studioversioille, mutta siellä täällä bändi hieman irrottelee ja yleinen meininki kautta levyn on hieman rankempi kuin alkuperäisissä versioissa. Jethro Tull ei ole koskaan kuulostanut niin paljon nimenomaan rock-bändiltä kuin Bursting Outilla. Ja bändi onnistuu tekemään tämän tinkimättä Andersonin sävellyksille tyypillisistä  kimuranteista sovituksista. Toki vanhat biisit hyötyvät myös siitä että niitä on soittamassa Jethro Tullin uran taitavimmat muusikit jotka olivat hioutuneet tiiviiksi ryhmäksi pitkien kiertueiden myötä.

Ian Anderson ujuttaa hieman klassikoiden sekaan myös uutta musiikkia yhtyeen soittaen näppärän ja vauhdikkaan proge-instrumentaalin ”Conundrumin” joka todella lupaavan alkuosion jälkeen valitettavasti hiipuu Barlowin ”pakolliseksi rumpusooloksi”. Myös Barren vähän yli minuutin kestävä instrumentaalinen miniatyyri ”Quatrain” on aivan uutta musiikkia. Viimeisenä kappaleen kuullaan aiemmin kuulematon tulkinta Eric Coatesin elokuvasävellyksestä ”The Dambusters March”.

Levyn ilmestyessä Ian Anderson puhui Bursting Outista eräänlaisena veden jakana jonka jälkeen yhtye suuntaisi aivan uudenlaisen musiikin pariin. Tämä ennuste ei aivan toteutunut sillä vuonna 1979 ilmestynyt Stormwatch jatkoi vielä pitkälti Heavy Horsesin linjoilla ja vasta vuoden 1980 A uudisti paitsi Jethro Tullin kokoonpanon niin myös musiikillisen tyylin ja soundin. Bursting Out on joka tapauksessa komea yhteenveto yhtyeen musiikista vuosien 1968-1978 väliltä ja vielä tänä päivänäkin paras livelevy jonka Jethro Tull on ikinä julkaissut.

Parhaat biisit: ”Locomotive Breath”, ”Skating Away on the Thin Ice of the New Day”, ”Jack In The Green”, ”Songs From The Wood”, ”Thick As A Brick”

****

28. Oregon: Out Of The Woods

out_of_the_woodsOut Of The Woods on amerikkalaisen jazz-yhtye Oregonin seitsemäs studioalbumi.

Oregonin perusti vuonna 1970 Ralph Towner (akustinen kitara, piano) Paul McCandless (puhaltimet), Glen Moore (basso) ja Collin Walcott (perkussiot). Sama nelikko on yhä koossa tällä Out Of The Woods -levyllä.

Virtuoosimaisesti sekä kitaraa että piano soittava, ECM -yhtiölle runsaasti sooloalbumeita levyttänyt, Ralph Towner on Oregonin tunnetuin jäsen, ja vaikka hän Out Of The Woodsilla keskeisimmässä roolissa säveltäjänä niin myös kaikki muut bändin jäsenet saavat tilaa sävellyspuolella. Oregonin jäsenten omien sävellyksien lisäksi kuullaan versio Jim Pepperin sävellyksestä ”Witchi-Tai-To” jota on ennen Oregonia on tulkinnut mm. Jan Garbarek ja Yes.

Oregonin agenda alusta alkaen oli yhdistellä jazzia ja klassista musiikkia ripauksella maailman musiikki vaikutteita. Myös Out Of The Woods on kepeästi ja ilmavasti soivaa akustista kamarijazzia. Levy on täynnä kauniita melodioita ja yhtye tulkitsee enimmäkseen melko tiukan oloisesti sävellettyä musiikkiaan vaivattomasti. Tai se kuulostaa tiukasti sävelletyltä, ilmeisesti Oregon kuitenkin sekoitteli tälläkin levyllä sävellettyjä ja improvisoituja osioita niin taidokkaasti että kuulijan on vaikea usein hahmottaa kummasta on kyse.

Out Of The Woodsin musiikki on melodista, ystävällistä ja tunnelmaltaan luokseen kutsuvaa että sen taustalla oleva monimutkaisuus jää helposti huomaamatta. Kuten on tietysti tarkoituskin. Townerin levyn aloittava sävellys ”Yellow Bell” lukuisine tahtilajin vaihdoksineen on hyvä esimerkki tästä Oregonin musiikin kätketystä koukeroisuudesta.

Merkille pantavaa levyn soundissa on että puhallinsoittaja McCandless soittaa oboeta, englannintorvea ja bassoklarinettia eli pelkästään puupuhaltimia. Tämä korostaa musiikin vahvaa yhteyttä luontoon ja sitä tuntumaa että toisin kuin levyn nimi väittää Oregon ei todellakan ole poistunut metsästä. Ainakin minut levyn tunnelmat vievät jonnekin Amerikan vehreisiin metsiin massiivisine jättiläispunapuineen. Tätä vaikutelmaa tosin rikkoo hieman perkussionisti Walcottin runsaasti käyttämät tabla-rummut jotka tuovat mukaan aasialaisia vaikutelmia.

Osa aiemmista Oregonin levyistä on jäänyt vähän hahmottomiksi haahuiluiksi, mutta Out Of The Woodsissa on hieman enemmän terävyyttä ja tarttuuvuutta. Aivan jokaista Oregonin levyä en ole kuullut, mutta kuulemistani Out Of The Woods lienee kiinnostavin.

Parhaat biisit: ”Yellow Bell”, ”Dance To The Morning Star”

****

29. The Walker Brothers: Nite Flights

nite_flightsNite Flights on The Walker Brothersin kahdeksas studioalbumi.

Vuonna 1964 perustettu The Walker Brothers oli kiinnostava ilmiö. Sen kolme jäsentä ei todellakaan ollut veljeksiä vaan nimesivät itsensä bändiä varten Walkereiksi. Ilmeisesti aika satunnaisena oikkuna. Scott Walker oli yhtyeen päävokalisti ja basisti ja soitti silloin tällöin myös kitaraa ja koskettimia. Gary Walker hoiti rummut ja John Walker kitarat. Sekä Gary ja John lauloivat molemmat myös taustavokaaleja ja ottivat välillä suuremmankin roolin laulajina. Vaikka ”veljes”-kolmikko oli lähtöisin Amerikasta olivat he alusta alkaen paljon suosituimpia Euroopassa ja etenkin Englannissa. Lontoosta tulikin yhtyeen tukikohta jo vuonna 1965…

Lue koko arvostelu täältä >

****


Vuoden 2019 parhaat levyt löydät täältä


30. Jukka Gustavson: jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen

jaloa_ylpeyttä_yletän..._ylevää_nöyryyttä_nousenHankalasti nimetty jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen on entisen Wigwam-urkuri Jukka Gustavsonin ensimmäinen soololevy.

Gustavson sävelsi musiikin alunperin balettia varten, mutta kehitteli sitä tätä levyä varten eteenpäin ja toteutti sen suureellisemmin ison yhtyeen avustuksella. Gustavson oli ennen levyn tekoa kääntynyt Jehovan todistajaksi ja albumi onkin jonkinmoinen tutkielma Raamatusta. Musiikki on kuitenkin täysin instrumentaalista joten levy ei ole liian kova pala purtavaksi heillekään joille uskonasiat aiheuttavat närästystä.

Musiikillsesti jaloa ylpeyttä yletän… on jossain määrin jatkoa Gustavsonin musiikille jota hän sävelsi Wigwamille ja etenkin levylle Being. Itseasiassa Gustavson on puhunut levystä myös Fairyportin (1971) ja Beingin (1974) muodostaman trilogian kolmantena osana. Pakko myöntää että itse en täysin hahmota perusteita tälle ajatukselle vaikka joitain musiikillisia yhtäläisyyksiä näiden kolmen albumin välille toki onkin mahdollista vetää.

Tyylillisesti  jaloa ylpeyttä yletän… -levyllä progressiivinen rock ja jazz lyövät kättä levyllä tehokkaasti suureellisten sovisten kanssa. Osa sävellyksistä on hyvinkin monimutkaisia kun taas välillä jamitellaan suoraviivaisesti funk-tunnelmissa. Levyn sointi on yleisesti ottaen suht ystävällinen ja lämmin mikä toimii ihan mukavasti pääosin, mutta levyn teeman kannalta ”Jumalan vastustaja” ja ”Ihmisen perisynti” olisivat kaivanneet hieman kipakampaa otetta.

Levyllä soittaa läjä suomalaisia huippumusiikoita. Bassossa Heikki Virtanen, rummuissa Tomi Parkkonen ja puhaltimissa Juhani Aaltonen, Eero Koivistoinen, Pentti Lahti, Paroni Paakkunainen ja Sakari Kukko ja heidän tukenaan vielä siellä täällä jopa pieni orkesteri. Taitavista muusikoista ja hyvistä yksilösuorituksista huolimatta meno on hetkittäin hieman vetelän oloista. En ole ihan varma meneekö tämä heikon tuotannon piikkiin vai onko budjettisyistä soitto-osuuksien taltiointiin/treenaamiseen ollut vain liian vähän aikaa.

Myöskään hieman rujot tai oikeastaan enemminkin hähmäiset soundit eivät aina tee oikeutta Gustavsonin musiikille.

jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä on kunnianhimoinen teos Jukka Gustavsonilta joka ei ihan kokonaisuudessaan lunasta potentiaaliaan, mutta lähtee kuitenkin hetkittäin lentoon todella komeasti.

Parhaat biisit: “Hymni materialle”, ”Kolme evankeliumia”, ”Ihmisen perisynti”

****

31. Annette Peacock: X-Dreams

x_dreamsX-Dreams on Annette Peacockin toinen studioalbumi.

Nuoresta pitäen avantgarde-jazz -piireissä pyörinyt amerikkalainen laulaja/säveltäjä Annette Peacock matkusti Lontooseen äänittämään toisen studioalbuminsa ja levy onkin tehty pääasiassa englantilaisten muusikoiden kera. Levyllä kuullaan peräti kuutta eri kitaristia joista keskeisemmässä roolissa on aiemmin David Bowien (joka oli kuulema Peacockin 1972 debyyttilevyn I’am The Onen suuri fani) kanssa soittanut Mick Ronson sekä taitava studio-ässä Chris Spedding. Myös rumpaleita levyllä on useampia. Heistä kuuluisimmat ovat Rick Marotta ja Bill Bruford jonka saman vuoden Feels Good To Me -levyllä Peacock ikimuistoisesti vieraili. Koskettimia soittaa mm. Pierre Moerlen’s Gongissa ja Mike Oldfieldin bändissä soittanu Pete Lemer. Muusikkokaartin täydentää pari gongarumpalia sekä neljä saksofonistia.

X-Dreamsin musiikki on kokeellinen yhdistelmä jazzia ja artrockia. Lopputulosta voisi kutsua tietysti ihan vaan jazz-rockiksi mutta se ei oikeastaan tekisi kunniaa Peacockin omaperäiselle musiikille jossa samassa kappaleessa saattaa olla sävyjä avantgarde-jazzista ja toisaalta hikisestä funkista. Monimutkaiset soittosuoritukset ja sooloilu eivät ole pääasiassa ja vaikka niitä molempia levyllä kuullaan ovat ne lähes koko ajan alisteisia Peacockin vokaaleille. Peacockin laulutyyli on omaperäinen. Hänen lakoninen lähes puhemaisessa tietyllä tavalla laiskassa laulutyylissä on jotain viekoittelevaa ja suorastaan eroottista. Toisaalta sen vähän mitä olen levyn sanoituksiin perehtynyt niin niiden sanoma on varsin feministinen mistä syntyy kiinnostava kontrasti. Ja vaikka Peacockin laulu on välillä lähempänä puhetta kuin perinteistä laulua se kuitenkin venyy välillä myös erikoisiin korkeisiin kiljahduksiin.

Levyn kohokohta on 11 minuuttinen “Real & Defined Androgens” jossa Peacockin puhevokaalit vuorottelevat onnistuneesti Brufordin rumpaloinnin moottoroiman proge-jamittelun kanssa.

Ihan kaikki levyn kappaleet eivät täysin vakuuta ja levystä puuttuu jotain tiettyä terävyyttä tai särmää joka nostaisi sen todelliseksi klassikoksi ja muutama kappale hyytyy hieman mitään sanomattomaksi blues-sävytteiseksi yökerhojazziksi (levyn A-puoli on selvästi parempi kuin jälkimmäinen puolisko). Parhaimmillaan X-Dreams on kuitenkin todella omaperänen, kiinnostava ja lumoava jazzin ja rockin sekasikiö.

Parhaat biisit: ”My Mama Never Taught Me How To Cook”, ”Dear Bela”

****

32. Barre Phillips: Three Day Moon

three_day_moonThree Day Moon on amerikkalaisen kontrabasisti Barre Phillipsin kuudes albumi bändin johtajana.

Phillips johtaa Three Day Moonilla kvartettia johon kuuluu kitaristi Terje Rypdal, rumpali/perkussionisti Trilok Gurtu ja kosketinsoittaja Dieter Feichtner. Omaa instrumenttiaan Phillips käsittelee monipuolisesti, välillä soittaen sormilla rytmisiä kuvioita ja välillä luoden jousella joko abstrakteja tai orkestraalisia tunnelmia.

Three Day Moonin musiikki on tyylikästä ja hillittyä ECM-jazzia. Barre Phillipsin musiikki luo elokuvamaisia tunnelmia ja rakentaa hienoja jännitteitä vähäeleisesti. Phillips onnistuu rakentamaan kappaleisiinsa hienoa tilan tuntua ja lähes psykedeelistä avaruudellisuutta.  Erityisesti avausraita “A-i-a” kehittelee mystisiä tunnelmia todella onnistuneesti.

Jotkut ovatkin kutsuneet Three Day Moonia space jazziksi eikä se ihan väärältä kuvaukselta tunnu. Pienenä kritiikkinä mainittakoon että välillä Phillips onnistuu rakentamaan hienoja tunnelmia ja jännitteitä osaamatta täysin purkaa niitä tai rakentaa musiikkia kunnolla tyydyttävään kliimaksiin.

Jos pidät Terje Rypdalin rauhallisimmista levyistä on myös Three Day Moon hyvä valinta levyhyllyysi.

Parhaat biisit: “A-i-a”, “Brd”

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: