Levyarvio: David Sylvian – Brilliant Trees (1984)

Brilliant Trees on David Sylvianin ensimmäinen sooloalbumi.

David Sylvan, omalta nimeltään David Alan Batt (s.1958), nousi valokeilaan alunperin Lontoossa vuonna 1974 perustetun popyhtye Japanin keulahahmona.

Alunperin glamrockina aloittaneen yhtyeen meikatut nuorukaiset ja Sylvian etunenässä taistelivat viimeisillä levyillään suurin piirtein samalla pop-tontilla kuin aikalaisensa Duran Duran. Wanna-be-japanilaiset olivat kuitenkin kilpailijoitaan hieman taiteellisesti kunnianhimoisempia ja jokaisesta yhtyeen jäsenestä muodostui lopulta myös varsin omalaatuinen instrumenttinsa käsittelijä.

Joulukuussa 1982 hajonnut Japan kurkotteli etenkin viimeisillä levyillään kohti suuruutta sitä todella koskaan kuitenkaan saavuttamatta. Japan pyristeli loppuun asti pop-formaatin vankina, mutta Sylvian vapautuu sen kiristävistä kahleista tyylikkäästi heti ensimmäisellä soololevyllään. On mielenkiintoista että vastaavanlaisen vapautumisen koki oikeastaan jokainen Japanin jäsen omissa projekteissaan yhtyeen hajottua. Sylvianin julkinen profiili ja kaupallinen menestys oli kuitenkin aina muita jäseniä suurempi.

Sylvianin ensimmäisen sooloalbumin Brilliant Treesin kansi kertoo selvästi että luvassa on jotain uutta. Japan-ajan androgyyninen ja räväkkä tyyli on vaihtunut konservatiiviseen kaksiriviseen Armanin pukuun jossa 26-vuotias Sylvian poseeraa mietteliäänä hillityn mustavalkoisessa kuvassa.

Tehokkaasta uusiutumisesta huolimatta yhteyksiä Japaniin löytyy silti. Brilliant Treesin on äänittänyt ja miksannut Steve Nye joka työskenteli samoissa tehtävissä Japanin viimeisellä levyllä Tin Drum. Myös muusikoiden joukossa kuullaan vanhoja Japan-kollegoita. Richard Barbieri (nykyään Porcupine Treen jäsen) soittaa syntetisaattoreita muutamassa kappaleessa ja levyn kaikki rummut on soittanut Sylvianin veli Steve Jansen. Joukosta on poissa vain, ei niin yllättäen, basisti Mick Karn jonka kanssa Sylvianilla meni Japanin loppuaikoina sukset pahasti ristiin. Mistä tulikin mieleeni että olisipa mukava nähdä Sylvian hiihtämässä murtsikkaa toppahaalareissa Järvenpään kuntoladuilla…

Brilliant Treesiä ei kuitenkaan tehty vain ”japanilaisten” varassa vaan Sylvian värväsi mukaan joukon hienoja ja arvostettuja muusikoita. Heistä tunnetuimmat ovat krautrock-pioneeri Holger Czukay (Can), oman ”fourth world” tyylinsä luonut trumpetisti Jon Hassell sekä japanilainen Yellow Magic Orchestra -visionääri Ryuichi Sakamoto.

Czukayn panosta levyyn on hieman vaikea tiivistää (tai aina edes hahmottaa) muutamaan sanaan, mutta hän hääri siellä täällä ikään kuin disruptoimassa musiikkia erilaisilla efekteillä ja sampleilla. Hassell puolestaan saa levyllä trumpetin soittonsa ohella pari sävellyskrediittiä. Sakamoto oli tehnyt jo aiemmin yhteistyötä Sylvianin kanssa hienon ”Forbidden Colors” biisin myötä, mutta Brilliant Treesillä hänen panoksensa jää pianon ja koskettimien soittoon muutamalla biisillä.

Lisäksi levyllä soittaa arvostetut jazzmuusikot Kenny Wheeler (fyygelitorvi), Mark Isham (trumpetti) ja Danny Thompson (kontrabasso) sekä muutama pätevä studiomuusikko.

Tällä komealla soittajakaartilla syntynyt levy sisältää luonnollisesti hieman Japanin geenejä, mutta oikeastaan lopputulos kuulostaa silti enemmän siltä kuin David Bowie tekisi ECM-jazzia. Mihin genreen Brilliant Trees sitten sijoittuu? Se ei ole poppia, ja vaikka suuri osa levyn muusikoista on jazzmuusikoita ei jazzkaan tunnu oikealta määritelmältä. Fuusiojazz tai jazz-rock (hah, Brilliant Trees ei juurikaan rokkaa!) tuntuvat myös kaukaa haetulta. Brilliant Trees onkin lopulta yksi niistä levyistä joka pakenee tehokkaasti genre-määrityksiä häilyen kiinnostavasti jossain ilmeisempien määrityksien välimaastossa. Jo pelkästään sitä voidaan pitää suurena voittona David Sylvianille!

Lue myös: Sarja: David Bowie – Scary Monsters (And Super Creeps) (1980)

Levyn tarmokkaasti aloittava ”Pulling Punches” on albumin popmaisinta antia. Se on myös biiseistä ainoa joka helppo kuvitella myös osaksi Japanin repertuaaria. Sovitus tosin olisi luultavasti ollut hyvin erilainen. Nyt ”Pulling Punchesin” hyvin 80-lukumaisesti paukkuvaa bassokitaraa vasten kuullaan kontrastina dissonanssilla leikittelevää kitarointia sessioässä Phil Palmerilta joka tuo mieleen Robert Frippin (Fripp näyttelisi merkittävää roolia Sylvianin myöhemmällä uralla). Mark Ishamin trumpetti viiltää loppupuolella ihastuttavan terävästi. ”Pulling Punch” on hienoa taidepoppia joka ei nimensä vastaisesti pidättele iskujaan ainakaan liikaa. Yllättävää kyllä ”Pulling Punches” oli vasta kolmas levyltä julkaistu sinkku. Itse olisin valinnut tietä auraamaan juuri tämän kappaleen.

”Pulling Punches” on erimainen aloitus levylle, mutta se ei kuvaa kovinkaan hyvin levyn yleistunnelmaa. Seeisteinen toinen raita ”The Ink In the Well” peilaa sitä hieman paremmin vaikkei toki pysty kiteyttämään koko eklektiivisen levyn tyyliä. ”The Ink In the Well” on erittäin tyylikäs, puoliakustinen taidelaulu jonka ihastuttavan soinnin sisään johdattaa Danny Thompsonin muikeasti näppäilemä kontrabasso. Kenny Wheelerin flyygelitorvi liitää kauniin leikkisästi kappaleen puolivälissä kuultavassa jazz-osiossa. Sylvianin samaan aikaan täyteläisen lämmin, mutta silti etäinen baritoni-ääni kuulostaa erityisen upealta juuri ”The Ink In The Wellissä”.

Levyn kolmas kappale ”Nostalgia” alkaa mystisesti soivalla syntetisaattorilla ja lyhyellä pätkällä etnisen kuuloista naisvokalisointia joka lienee peräisin herra Czukayn arkistoista. Akustisen kitaran näppäily ja upeasti tilan tuntua luovat satunnaiset rummunlyönnit saattelevat Sylvianin vokaalit estradille. Kertosäkeessä melodia muuttuu soveliaan nostalgiseksi ja melankoliseksi, mutta Sylvianin venyttelyt sanassa ”nostalgia” ovat ärsyttäviä. Onneksi kappaleen perussoundi hillittyine perkussioineen ja vaeltelevine sähkökitaralinjoineen toimii upeasti ja Wheeler pääsee jälleen loistamaan flyygelitorvensa kanssa soittaen hienovaraisesti surisevan soolon kappaleen pitkässä instrumentaalisessa tunnelmoinnissa joka jatkuu vielä maukkaasti Sylvianin palattua huokailemaan musiikin päälle.

”Red Guitar” palaa hieman ensimmäisen raidan napakampiin tunnelmiin kuulostaen jälleen edes etäisesti popilta. ”Red Guitar” olikin levyn ensimmäinen sinkku ja siitä tuli Sylvianin uran suurin hitti sen noustessa parhaimmillaan sijalle 17 englannin sinkkulistoilla. Eli ehkä sinkkuvalinta osui sittenkin oikeaan vaikka minusta ”Pulling Punches” on silti parempi kappale. Ei niin että ”Red Guitarissa” varsinaista vikaa olisi siinäkään. Mainio biisi sekin on. Sen kumisesti soiva bassokitara (joka tuo hieman mieleen Sylvianin nemeksiksen Mick Karnin!) ja rytmisesti soiva piano tuo kappaleeseen mukavan svengin. Välillä Sakamoton piano liruttelee makeasti kappaleen yleistä harmoniaa vastaan hieman samaan tyyliin kuin Mike Garson Bowien ”Aladdin Sanella”. Valitettavasti tätä puolta kappaleesta ei kehitellä pidemmälle.

Lue myös: Levyarvio: Roxy Music – Stranded (1973)

Levyn abstraktimman ja kokeellisemman B-puolen käynnistävä ”Weathered Wall” alkaa vahvasti kaiutetuilla tamppaavilla rummuilla jotka saavat pian seurakseen Jon Hassellin elektronisesti käsitellyn huokailevan trumpetin joka kuulostaa välillä kuin bambuhuilulta. ”Weathered Wall” onkin sävelletty yhdessä Hasselin kanssa joka on etnisen ambientjazzin erikoismies. Melko minimalistisella taustalla ja hieman väkinäisellä Sylvianin laulumelodialla pelaava kappaleessa on kyllä unenomaista taikaa, mutta se jää lopulta turhan staattiseksi junnaukseksi.

Toiseksi viimeistä biisiä ”Backwatersia” kannattelee vinkeä viiden nuotin synteettinen bassokuvio ja jatkuvasti taustalla kohiseva ja suriseva syntetisaattoriraita. Keskivaiheilla kappaletta piristää kellomaisesti soivat syntetisaattorit. Jansenin vähäeleisesti mutta painokkaan napakasti soittamat rummut tuovat muuten keinotekoiseen soundiin elävyyttä. Muuta levyä elektronisempi ”Backwaters” on kiinnostava kokeilu.

Tähän mennessä levyn kaikki kappaleet ovat kulkeneet aika tasaisesti viiden minuutin mittakaavassa, mutta sen päättävä nimiraita venyy yli kahdeksan minuuttiseksi. Myös ”Brilliant Trees” on Sylvianin ja Hassellin yhteinen sävellys ja siinä kuuluukin trumpetistille tyypilliset maailmanmusiikin vaikutteet. ”Brilliant Trees” nostaa Sylvianin vokaalit pääosaan ja usein hänen taustallaan soi vain Hassellin trumpetti ja humiseva syntetisaattori. Kappale tuntuu pyrkivän herkkään ja hartaaseen tunnelmaan, mutta se soi liian katkonaisesti ja Sylvianin vokaalit ovat liian painokkaat jotta ainakaan itse pystyisin uppotumaan siihen täysillä. Loppupuoliskon pitkässä instrumentaalisessa outrossa Hassellin trumpetin rinnalle nousee kolisemaan useampi raita jonkinlaisia etnisiä perkussioinstrumentteja. ”Brilliant Trees” ei ehkä täysin lunasta mittavaa kestoaan, mutta varsin kiehtovasta äänirunosta on silti kyse. Lopulta sekä ”Weathered Wall” ja ”Brilliant Trees” jättävät tunteen että Hasselin ja Sylvianin tyylejä ei oikein saatu nivottua yhteen täysin luontevasti.

Lue myös

Brilliant Treesin kruunaa tuottaja Nyen sille taikomat erinomaiset soundit. Erityisesti biisit joissa napakasti soiva voimakas bassokitara yhdistyy tiukasti ja hyvin harkitusti soiviin rumpuihin kuulostavat upealta, mutta kokonaissoundi on muutenkin miellyttävän pyöreä ja samaan aikaan dynaaminen. 80-luku kyllä kuuluu sen soundeissa, muttei liikaa; kokonaisuus on orgaaninen josta kiitos kuuluu tietenkin osittain neronleimaukselle hyödyntää niin vahvasti jazz-muusikoita.

Brilliant Trees nousi suoraan Englannin albumilistojen neljännelle sijalle mikä oli Sylvianin uran korkein tulos toistaiseksi. Mikään jättimenestys levy ei silti ollut; sillä kesti kymmenen vuotta yltääkseen kultalevyyn oikeuttavan 100 000 kappaleen myyntiin (ei mikään huikea tulos etenkin kun huomioidaan että levyn tekeminen oli maksanut hulppeat 100 000 puntaa). Levy-yhtiön toiveista huolimatta Sylvianista ei koskaan tullut mitään koko kansan suosikkia vaan hän jäi hieman kummalliseen välitilaan. Pop-tähdeksi hänen levynsä myivät huonosti, mutta avantgarden mittapuilla ruhtinaallisesti.

Brilliant Trees on upea alku Sylvianin soolouralle. Se pyyhkii kevyesti lattiaa koko Japanin tuotannolla ja pohjustaa tietä tulossa oleville vielä hienommille levyille.

Parhaat biisit: ”Pulling Punches”, ”The Ink In the Well”, ”Nostalgia”, ”Red Guitar”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Scott Walker – Climate Of Hunter (1984)

Kappaleet

”Pulling Punches” 5:02
”The Ink in the Well” 4:30
”Nostalgia” 5:41
”Red Guitar” 5:09
”Weathered Wall” 5:44
”Backwaters” 4:52
”Brilliant Trees” 8:39

Muusikot

David Sylvian: vokaalit, kitara, piano (käsitelty), nauhat, syntetisaattori, perkussiot Richard Barbieri: syntetisaattori (1, 5) Wayne Brathwaite: bassokitara (1, 4) Holger Czukay: käyrätorvi, ääni, kitara, dictaphone. Ronny Drayton: kitara (1, 4) Jon Hassell: trumpetti (5, 7) Mark Isham: trumpetti (1, 4) Steve Jansen: rummut, syntetisaattori, perkussiot Steve Nye: syntetisaattori (3, 4) Phil Palmer: kitara (1, 4) Ryuichi Sakamoto: syntetisaattori/piano (4, 5, 7) Danny Thompson: kontrabasso (2) Kenny Wheeler: flyygelitorvi (2, 3)