Being on vuonna 1968 perustetun Wigwamin neljäs studiolevy.
Wigwamin kolme ensimmäistä levyä sisältää monia hienoja hetkiä, mutta jokainen niistä on kokonaisuutena varsin epätasainen.
Being muuttaa kaiken tämän ollen täynnä toinen toistaan hienompia sävellyksiä ja muodostaen erittäin koherentin kokonaisuuden. Being onkin teema-albumi, mutta edustaa konseptilevyjen sitä osastoa joiden varsinainen teema on hyvin vaikea kiteyttää muutamaan sanaan. Kyseessä on jonkinmoinen tutkielma erilaisten yhteiskuntaluokkien ja ideologioiden yhteentörmäyksistä. Vahvasti sarkastisella ja mustan huumorin värittämällä otteella toteutettuna. Osa kommunismia pilkanneesta sanoituksista tosin torpattiin levy-yhtiö Love Recordsin suunnalta joka oli hyvin vahvasti vasemmalle kallellaan.
Beingin koko konseptin pääpiru oli kosketinsoittaja/vokalisti Jukka Gustavson, mutta hän ei suinkaan kirjoittanut ja säveltänyt levyn kaikkia kappaleita vaan jakoi työsarkaa basisti Pekka Pohjolalle ja kosketinsoittaja/vokalisti Jim Pembrokelle jotka tekivät levylle kappeleita Gustavsonin löyhien ohjeiden mukaan. Osa sävellyksistä oli tosin kirjoitettu jo ennen Beingin konseptia, mutta Gustavson sitten muokkasi niitä parhaansa mukaan niin että ne sopisivat paremmin kokonaisuuteen.
Lopputuloksena syntyneen levyn sanoitukset ovat todella kyynisiä ja synkkiä. Itseään ja ympäristöään typerässä ahneudessaan tuhoavalle ihmiskunnalle ei juuri armoa anneta Gustavsonin teksteissä. Pembroken kappaleet ”Petty-Bourgeois”, ”Maestro Mercy” ja ”Marvelry Skimmer” sentään hieman keventävät kokonaisuutta. Synkimmillään levy on Pohjolan sävellyksessä ”Pride of the Biosphere” jossa Gustavsonin sanoituksissa sotilaspappi kertoo leppoisasti narisevalla äänellä tarinoiden kuinka upseereilla oli tapana raiskata sotilaskanttiinin tarjoilijattaret ja ampua heidät sen jälkeen. Taustalla soi sarkastisena vastakohtana Pohjolan harras urkuteema. Pohjola kierrätti myöhemmin saman melodian vähemmän ahdistavissa tunnelmissa omalla levyllään Keesojen lehto (1977).
Being oli Wigwamille suurprojekti jota rakennettiin huolella peräti vuoden ajan. Tosin varsinaista studioaikaa kului vain noin kuukauden verran. Mikä sekin toki suomalaisittain tuohon aikaan oli todella paljon. Yleensä kotimaiset rock-levyt roiskaistiin nauhalle viikossa tai jopa lyhyemmässä ajassa.
Wigwam oli jo edelliselle levyllään Fairyportilla (1971) ottanut selkeitä askeleita entistä progemman musiikin pariin ja tämä suuntaus vain vahvistuu Beingillä. Kappaleet ovat entistä monimutkaisempia ja soittosuoritukset aiempaa virtuoosisempia.
Monien muiden progebändien tavoin Wigwam ei kuitenkaan lähtenyt rakentelemaan mitään kolossaalisen pituisia kappaleita vaan Being koostuu enimmäkseen lyhyistä 2-4 minuuttisista biiseitä. Poikkeuksena vain 9 minuuttinen ”Pedagogue” ja 6 minuuttinen ”Prophet”. Toisaalta osa kappaleita muodostaa keskenään eräänalaisia suiteja eli osa kappaleista on nidottu toisiinsa kiinni saumattomasit.
Beingin sävellykset ovat niin tiiviitä ja täynnä musiikillista informaatiota ja ideoita että moni keskinkertainen proge-bändi olisi rakennellut niistä useammankin 20 minuuttisen eepoksen. Beingin lyhyet, mutta äärimmäisen kompleksiset kappaleet ovatkin enemmän sukua Gentle Giantin ja etenkin Henry Cow’n musiikille kuin vaikkapa Yesin tai Genesiksen hieman leppoisamman kehittyville sinfonisille kaarille.
Jukka Gustavsonille rakkaat soul-vaikutteet tuovat mukanaan oman pikantin lisämakunsa jota ei usein progessa kuulla. Being kuulostaakin hieman siltä miltä Henry Cow’n voisi kuvitalla kuulostavan jos Stevie Wonder olisi ollut yhtyeen jäsen. Arvostettu brittiläinen musiikkikriitikko Ian Mcdonald meni vertailussaan minua pidemmälle ja kirjoitti levystä ylistävästi ja kuvaili musiikin kuulostavan siltä kuin edelllä mainittu Stevie Wonder kohtaisi Frank Zappan Mother Of Inventionin ja Robert Wyattin ja kaikkea ohjaisi säveltäjä Arnold Schönberg. Kyllä tuonkin voi allekirjoittaa.
Levyllä vuorottelee tasapainoisesti Gustavsonin ja Pohjolan monimutkaisemmat sävellykset Pembroken hieman keveämpien kappaleiden (jotka eivät nekään kyllä ole mitään simppeleitä rallatuksia) kanssa. Tämä on todella toimiva ratkaisu ja kokonaisuus tuntuu jopa yllättävänkin koherentilta. Vaikka kappaleiden alkuperäinen sävellystyö on johdettavissa selkeästi nimenomaan yhteen mieheen on kaikista kappaleista sovitus/äänitysmyllytyksen läpi käytyään muodostunut nimenomaan Wigwam-musiikkia.
Beingin haastavinta puolta edustaa Gustavsonin sävellykset ja niistä erityisesti ”Pedagogue” ja ”Prophet” jotka ovat paitsi rytmisesti monimutkaisia, niin myös myös alituiseen kehittyviä ja normaalia pop-kaavojen mukaista musiikillista toistoa ketterästi väisteleviä.
”Pedagoguen” juuret ovat paria vuotta aiemmin ilmestyneessä kolmiminuuttisessa sinkkuraidassa ”Pedagogi”, mutta Beingille Gustavson muokkasi ja laajensi sävellystä merkittävästi ja yhteyden alkuperäiseen versioon hädin tuskin tunnistaa. Kauniisti soiva ja tahtilajin vaihdoksia vilisevä ”Pedagogue sisältää Pekka Pohjolan tekemät puhallinsovitukset jotka ovatkin komeaa kuultavaa ja tuovat mieleen paitsi Pohjolan idolin Frank Zappan niin myös Pohjolan ensimmäiset omat soololevyt. Beingin kontekstissa sovitukset olisivat tosin voineet toimia hieman viiltävämmin soivinakin. Gustavsonin poreileva ja vikkeläsorminen sooloilu Fender-sähköpianolla on myös erityisen upeaa juuri ”Pedagoguessa”. Kappaleessa kuullaan myös sopraanosaksofoni-soolo Pekka Pöyryltä.
Lue myös: Levyarvostelu – Wigwam: Nuclear Nightclub
”Pedagoguen” ja ”Prophetin ohella kolmas puhtaasti musiikillinen kohokohta levyllä on Pohjolan säveltämä instrumentaalikappale “Planetist” jossa Pohjola soittaa näppärän bassokuvionsa ohella myös viulua ja Mini-Moogia. Hyvin pohjolamainen sävellys sisältää myös kipakasti soitetun saksofonifinaalin josta intensiivinen kappale vaihtuu lopulta lennosta Pembroken lempeään balladiin ”Maestro Mercyyn” joka tuo hieman The Beatlesin mieleen.
Levyn lopussa Wigwam toistaa jo levyllä aiemmin hyvällä menestyksellä suoritetun tempun eli sujuvan siirtymisen vaikeasta helppoon kun Gustavsonin kimurantti ”Prophet” muuttuu kuin leikaten Pembroken ”Marvely Skimmeriin”. ”Hymnimäinen Marvely Skimmeri” on täydellinen lopetus levylle ja tuo mukanaan edes aavistuksen optimismia kaiken synkistelyn jälkeen.
Pohjola ja Gustavson ovat kuin kotonaan Beingin monimutkaisen musiikin parissa, mutta vaikka materiaali oli haastavaa soittaa Pembrokelle ja etenkin Österbergille niin kunnialla hekin haastavasta urakastaan suoriutuvat. Kappaleiden haaastavuudesta johtuen Beingin kappaleet eivät, paria Pembroken kappaletta lukuunottamatta, koskaan päätyneet Wigwamin keikkarepertuaariin. Etenkin, rock-henkiselle ja sinänsä tyylitajuiselle, rumpali Österbergille ne olivat turhan vaikeita, mutta myös Gustavson itse koki haastavaksi soittaa ja laulaa samaan aikaan näin kompleksista musiikkia livenä. Wigwam oli tosin jo ignoroinut omaa tuotantoaan ja soittanut keikoilla paljon cover-biisejä. Suomessa, jossa oli ylipäätänsä pulaa kunnon live-rockista, tämä ehkä toimi, mutta tuskin auttoi yhtyeen profiloitumista ja maailmanvalloitusta jota yritettiin Englannista alkaen muutaman lyhyen kiertueen verran sekä ennen että jälkeen Beingin julkaisun.
Vahvaa kokonaistaideteoksen tuntua Beingiin tuo musiikin ja sanoitusten saumattoman liiton ohessa levyn rikas kansitaide joka on kerrassaan upeaa. Kenties hienointa mitä kotimaisessa rock-levyssä on koskaan nähty. Kannen suunnitteli Jukka Gustavson ja käytännön toteutuksen hoiti mallikkaasti Jorma Auersalo. Sekä vinyylin etu- että takapuolelle ulottuvassa maalauksessa avaruudessa leijaileva kosminen vauva (joka tuo mieleen Stanley Kubrickin “starchildin” elokuvasta 2001 A Space Odyssey) hautoo päässään levyn aihepiiriin kuuluvia hahmoja.
Beingin soundeja ei voi kehua erityisen erotteleviksi ja soundi onkin enemmänkin muhevan tukkoinen. Mutta pääosin positiivisessa mielessä. Soundi on lämmin ja kutsuva ja tekee varmasti muuten niin tiiviin monimutkaisesta musiikista hieman helpommin lähestyttävää.
Kaikessa tinkimättömässä haastavuudessaan Being oli paitsi levy kriitikoiden mieleen niin myös Wigwamin suurin kaupallinen menestys tähän mennessä. Levy nousi parhaimmillaan Suomen albumilistan sijalle 11. Tämä ei toki vuoden 1974 vaatimattomilla suomalaisilla levymyyntimäärillä merkinnyt kovinkaan suuren maallisen mammonan siirtymistä Wigwam-miehistön taskujen suuntaan, mutta kelpo suoritus kuitenkin näin haastavalle levylle.
Jukka Gustavson lähti Wigwamista kesäkuussa 1974 lähes heti yhtyeen Englannin kiertueen jälkeen. Gustavsonia turhautti monet asiat kuten yhteisen taiteellisen linjan puuttuminen, muun bändin yletön alkoholinkäyttö, ja Pembroken ja Österbergin ambitiot kaupallisen menestyksen suhteen mikä tinkimättömän Gustavsonin mielestä ajoi bändiä väkisinkin kohti kompromisseja. Pian Gustavsonin lähdettyä myös Pohjola päätti jättää yhtyeen. Osin samoista syistä, mutta etenkin koska Gustavsonin lähdettyä oli selvää ettei yhtye enää tulisi panostamaan samalla lailla taiteellisesti kunnianhimoiseen ja taitavasti soitettuun musiikkin jollaista Pohjola halusi tehdä ja soittaa.
Pian Wigwamista lähdön jälkeen Pohjola alkoi työstämään toista soololevyään Harakka Bialoipokku. Pohjola teki pitkän ja tuotteliaan soolouran tehden merkittävän sarjan tasokkaita ja hyvin omannäköisiään progressiivisen musiikin levytyksiä. Pohjolan musiikkiura jatkui hänen kuolemaansa saakka. Pekka Pohjola kuoli vuonna 2008. Hänen musiikkinsa elää ikuisesti.
Jukka Gustavsonin jättäytyi useammaksi vuodeksi pois musiikkimaailmasta ja käynnisti soolouransa vasta vuonna 1978 levyllä …jaloa ylpeyttä yletän… ylevää nöyryyttä nousen. Gustavsonin levyt olivat laadultaan epätasaisempia kuin Pohjolan, mutta parhaat niistä on tehty erittäin kunnianhimoisella otteella. Gustavsonin ura musiikin parissa oli myös katkonaisempi ja välillä hän työskenteli pitkiä aikoja siivoojana. 2010-luvulla päivätöistään eläkkeelle siirryttyään Gustavson on ollut jälleen aktiivinen musiikin tekijä ja esittäjä.
Pohjolan ja Gustavsonin lähdettyä yhtyeestä Wigwam suoraviivaisti tyyliään selkeästi ja siirtyi seuraavalla levyllään Nuclear Nightclubilla tavanomaisemman rockin pariin. Wigwamin musiikissa oli silti mukana vielä jatkossakin häivähdys proge-henkeä. Wigwam itse kutsui tätä uutta tyyliään deep popiksi. Deep popinsa myötä yhtye sai paljon uusia faneja, mutta vaikka yhtyeen 70-luvun jälkipuoliskon levyt sisältävät runsaasti oikein hyvää musiikkia ei bändi enää koskaan mielestäni tavoittanut aivan samanlaista magiaa kuin parhaalla levyllään Beingillä. Eikä Being ole vain Wigwamin paras levy vaan myös hyvin todennäköisesti myös kaikkien aikojen paras suomalainen proge-levy.
Parhaat biisit: ”Proletarian”, ”Petty-Bourgeois”, ”Pedagogue”, ”Planetist”, ”Marvelry Skimmer”
Arvosana: *****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
(Mikko Meriläisen mainio kirja Wigwam (2006) oli tärkeä lähde tätä kirjoitusta laadittaessa.)
Lue myös muita vuoden 1974 levyjen arvioita täältä >
Kappaleet:
Pekka Pohjola: basso, viulut, piano (4.), mini-moog (7.), nuotinnus Jukka Gustavson: laulu, pianot, urut, mini-moog, VCS 3 syntetisaattori Ronnie Österberg: rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu (3.) Jim Pembroke: laulu, saarnaus, piano (3., 10.)
Muut muusikot:
Pekka Pöyry: sopraanosaksofoni, huilu Pentti Lasanen: klarinetti, huilu Paavo Honkanen: klarinetti Ilmari Varila: oboe Aale Lindgren: oboe Juhani Tapaninen: fagotti Unto Haapa-aho: bassoklarinetti Juhani Aaltonen: soolo huilu Seppo Paakkunainen: huilu Erik Dannholm: huilu Pentti Lahti: huilu Kari Veisterä: huilu Taisto Wesslin: akustinen kitara Erkki Kurenniemi: VCS 3 avustus Jukka Ruohomäki: VCS 3 avustus
Tuotanto: Måns Groundstroem ja Paul Jyrälä
Levy-yhtiö: Love Records
Pienemmät Purot 
Vastaa