Relayer on vuonna 1969 perustetun Yesin seitsemäs studiolevy.
Massiivisen tupla-albumi Tales From Topographic Oceansin (1973) jälkeen Yes palaa Relayerilla Close To The Edgeltä (1972) tuttuun formaattiin. Eli vinyylin ensimmäisen puoliskon täyttää 22 minuuttinen eepos ja toisen puoliskon kaksi noin kymmenen minuuttista kappaletta.
Yes päätti äänittää levyn basisti Chris Squiren kartanomaisen kodin autotalliin rakennetussa kotistudiossa vanhan tutun tuottaja Eddie Offordin avustukselle. Ennen äänitysten alkamista yhtyeen piti kuitenkin ratkaista yksi pieni pulma: bändin kosketinsoitinvelho Rick Wakeman oli loikannut Topographic Oceansin jälkeen Yesistä koska oli toisaalta tyytymätön bändin musiikilliseen linjaan ja toisaalta hyvin startannut soolourakin houkutteli. Mistä siis uusi ja riittävän lahjakas kosketinsoittaja Wakemania paikkaamaan?
Yksi ensimmäisistä ehdokkaista ilmeisesti oli Keith Emerson. Yesin manageri Brian Lane soitti yömyöhään Emersonille ja tiedusteli Emerson Lake & Palmer -supertähden kiinnostusta liittyä bändiin. Pölmästynyt Emerson vastasi kummisssaan: ”Brian, why would I want to do that? I’ve just come off a tour playing 14,000-seat stadiums, sold out. I’ve got my own band – why would I want to join Yes?”. Johon Lane totesi lakonisesti: ”Well, there’s no harm in asking.”. No näinhän se on.
Emersonin kieltäydyttyä Yesin katse kääntyi manner-Eurooppaan ja yhtyeen ensimmäinen vakavasti otettava ehdokas Wakemanin korvaajaksi oli Pariisissa asusteleva, alunperin kreikkalainen, Aphodite’s Child -bändissä huomiota herättänyt ja sittemmin pari luovaa kosketinsoitinpainotteista soololevyä tehnyt Evángelos Odysséas Papathanassíou. Tuttavallisemmin tämä karhumainen partanaama tottelee nimeä Vangelis. Erityisesti Jon Anderson suuresti ihaili Vangelista ja oli käynyt tervehtimässä häntä Pariisissa jo Topographic Oceans -kiertueen jläkeen. Vangelis saatiin suostuteltua koesoittoon ja jammaili muutaman päivän Yesin kanssa. Lopulta henkilö – ja musiikilliset kemiat eivät täysin kohdanneet (etenkään kitaristi Steve Howe ei ollut Vangeliksesta innoissaan) eikä Vangeliksen lentopelkokaan ollut plussaa bändille jonka tarkoitus oli lähteä seuraavan levyn valmistuttua mittavalle maailmankiertueelle. Myöhemmin 70-luvulla ja etenkin 80-luvun alussa Anderson ja Vangelis tekivät useammankin levyn yhdessä nimen Jon And Vangelis alla saavuttaen jopa suht suurta suosiota.
Curved Airissa ja Roxy Musicissa soittanutta nuorta Eddie Jobsonia harkittiin myös, mutta lopulta valinta osui sveitsiläiseen Patrick Moraziin.
Patrick Moraz oli molempikätinen virtuuosi joka oli soittanut pianoa ja viulua pienestä lapsesta pitäen ja opiskellut klassista musiikkia Lausannen konservatoriossa. Moraz oli soittanut myös jazz-bändeissä (soittaen jopa John Coltranen lämppärinä) mikä eittämättä oli myös Yesin mieleen sillä heillä siinsi mielessä visio aiempaa enemmän jazz-rockin suuntaan kurkottavasta musiikista. Progebändeistäkin Morazilla oli kokemusta sillä hän oli soittanut ELP-henkistä kosketinsoitin-progea kahdessakin britti-bändissä. Ensin Mainhorsessa aivan 70-luvun alussa ja sitten basisti Lee Jacksonin ja rumpali Brian Davisonin kanssa Refugeessa joka oli tavallaan jatkoa The Nicelle josta Keith Emerson oli loikannut perustamaan omaa supergroupiaan Emerson Lake & Palmeria jättäen rytmiryhmänsä tuuliajolle. Onkin hieman koomista että vain yhden Refugee-levyn (vuoden 1974 suht onnistunut eponyymi debyytti) jälkeen he tulivat jällkeen kosketinsoitinvirtuoosin hylkäämäksi kun Moraz hyväksyi tarjouksen liittyä Yesiin. Yesissä Morazilla oli vihdoinkin mahdollisuus soittaa muusikoiden kanssa jotka olivat samaa kaliiberia kuin hän. Jackson ja Davison sen sijaan olivat saaneet tarpeekseen. Molemmat iskivät hanskat naulaan ja jättivät tuulisen musiikkibisneksen (Davison tosin käväisi nopeasti ennen sitä Gongissa).
Morazin myötä Yes oli taas erittäin iskukykyinen viisikko etenkin kun rumpali Alan White nousee tällä levyllä lopullisesti tehtävisensä tasalle. Relayer sisältää luultavasti Whiten uran hienointa rumpalointia. Chris Squirella ja Steve Howella ei ollut tietenkään enää aikoihin mitään todistettavaa, mutta luonnollisesti heidänkin soittosuorituksensa ovat huikeaa tasoa myös tällä levyllä. Steve Howe yllättää Relayerilla soittaen isokoppaisten ”jazz-kitaroiden” sijasta pääosin terävästi soivalla Telecasterilla. Tämä tuo Howen soittoon aivan uudenlaista soundia ja vaikutus on tietenkin suuri koko levyn sointiinkin. Yhtyeen epävirallinen johtohahmo Jon Anderson puolestaan pääsee loistamaan säveltäjänä levyllä jonka kohokohta on hänen pääosin yksinään hahmotteleva eeppinen ”The Gates Of Delirium”.
Legenda kertoo että Jon Anderson esitti pianolla Yesille koko 22 minuuttisen ”The Gates Of Deliriumin” alkeellisen soittotekniikansa kanssa taistellen. Pitäneekö paikkaansa, en tiedä, mutta Jon Anderson on kuitenkin ainoa joka sävellyskrediitin kappaleesta sai. On kuitenkin selvää että muun Yes-porukan panos lopullisessa sovituksessa on äärimmäisen merkittävä.
Levyn aloittaa intensiivinen ja itsepintaisesti eteenpäin raivoava “The Gates Of Delirium” pitää kuulijansa otteessa läpi hurjien instrumentaalisten jumalatkin herättävien taisteluiden kautta paremmin kuin juuri mikään muu yli parikymmentä minuuttinen eepos. Kappaleen hurjimmissa hetkissä bändi käyttää hyväkseen Andersonin ja Whiten romuttamolta keräämiä autonosia. Näistä kaatopaikan aarteista kasattuja torneja kumottiin sitten studiossa ja lopputuloksena pirunmoinen avantgardistisen mekkalan joka kuvaa oivallisesti sodan kaaoottisuutta ja väkivaltaisuutta.
Words cause our banner, victorious our day
Will silence be promised as violence display
The curse increased we fight the power and live by it by day
Our Gods awake in thunderous roars and guide
The leader’s hands in paths of glory to the cause
Monimutkaisena ja usein raskaana myrskyävä kappale huipentuu lopulta hiljaisen herkkään ja kauniiseen ”Soon”-osioon joka irroitettiin kokonaisuudesta myös singleksi. ”Soon” on ehdottomasti yksi kauneimmista progressiivisen rockin hetkistä. Andersonin upea intohimoisesti laulama hymnimäinen melodia saa arvoistaan taustatukea Howen tyylikkäästä
Soon oh soon the light
Pass within and soothe the endless night
And wait here for you
Our reason to be here
“The Gates Of Delirium” on kaikista Yesin pitkistä kappaleista lähinnä klassisen musiikin ns. ohjelmamusiikkia. Taidemusiikin sinfonisten runojen lailla ”The Gates Of Delirium” onnistuu luomaan selvän ulkomusiikkisen kuvan vaikkei edes huomioisi kappaleen sanoituksia. Andersonin sanoituksetkin tosin ovat tällä tavallista selkeämmät vaikka ovatkin osittain tutuun tyyliin runollisen abstraktit. Yhdessä musiikin kera ne kertovat varsin selkeän tarinan sodan kauhuista. Sotaan liittyvästä vihasta, kostosta ja lopulta sen ymmärtämisestä että vihollisetkin ovat myös vain ihmisiä ja ennen pitkää vihan ja koston kierre on katkaistava ennen kuin se kuluttaa hautojansa loppuun. Yesin hovitaitelijan Roger Deanin upea harmaasävyinen kansimaalaus myös tuntuu kuvittavan levyn sisältöä tavallista tiukemmin. Kannessa ratsumiehet laskeutuvat alas päin keskellä kivistä tolkienmaista maisemaa. Matkalla kohti taistelua? Kaksi kenties sotaa symbolisoivaa käärmettä luikertelee etualalla.
Raskaan, mutta palkitsevan ”The Gates Of Deliriumin” jälkeen Yes ei suinkaan hellitä vaan seuraavaksi vuorossa oleva ”Sound Chaser” on suorastaan raivoisan intensiivinen kappale lähes koko 9 minuuttisen kestonsa ajan. ”Sound Chaser” on Yes-musiikkia ehdottomasti villeimmillään ja saattaa hyvinkin olla Yesin haastavin yksittäinen kappale soittaa. Nimenomaan ”Sound Chaserilla” pintaan nousee Yesille uudet jazz-rock -vaikutteet jotka on kuitenkin nivottu täysin luontevaksi osaksi Yesin omaa tyyliä ja niin paljon kuin Yesin väki ihailikin jazz-rock -bändejä kuten Mahavishnu Orchestraa ja Return To Foreveria (jonka pääkiho Chick Corea diggaili kuulema puolestaan Yesiä) ei Yesin näkemys jazz-rockista ole missään nimessä ole mitenkään vahakopiomainen versio vaan bändi onnistui integroimaan nuo vaikutteet omaperäisellä tavalla osaksi omaa tyyliään. Toisaalta ”Sound Chaser” on hyvin poikkeuksellisen kuuloista musiikkia jopa Yesin kappaleeksi! ”Sound Chaser” on varsin kosminen ja hyvin hyvin outo kappale. Enimmäkseen hengähdyttävässä temmossa eteenpäin erittäin äänekkäästi rämistelevä kappale sisältää mm. todella viiltävällä soundillla revittelevää Telecasteria, Alan Whiten 5/4 tahtilajissa kulkevan vibraphoni-intron sekä kummallisen erittäin avantgardistisen kitarasoolon Howelta joka kuulostaa kuin sähköiseltä flamencolta. Tähän vielä päälle Morazin virtuoosimainen kosketintyöskentelyä mm Fender Rhodesilla joka oli Yesille uusi instrumentti, lukuisia tahtilajin ja sävellajin vaihdoksia ja Andersonin hilpeyttä herättävä cha-cha-chaa -vokalisointi niin kasassa on melkoisen omaperäinen kappale joka vei todella rock-musiikkia uudelle tasolle. ”Sound Chaser” on Yesiä radikaalisimmillaan ja kappale jolla yhtye käväisee suorastaan avantprogen puolella heittämässä yläfemmat Henry Cow’n ja muiden erikoismonimutkaisen musiikin specialistien kanssa. Olisikin ollut kovin kiinnostavaa jos Yes olisi kehitellyt tätä suuntausta jatkossa yhä pidemmälle.
”Sound Chaserin” jälkeen levyn viimeinen kappale ”To Be Over” on rauhoittava ja suorastaan meditatiivinen kokemus. Kappale alkaa uneliaan ja tunnelmallisen pari minuuttisella instrumentaali-introlla jossa Howe soittaa sähkö-sitaria sekä steel-kitaraa. Kummallista kyllä minulle tämä intro suuntaa ajatukseni enemmän hawaiin suuntaain kuin Intiaan. Howe on loihtinut joka tapauksessa hienon kitara-orkestraation. Intron jälkeen kuultavat Andersonin lempeästi laulamat biisin ensimmäiset lyriikat kuvaavat kappaleen tunnelmia varsin täydellisesti:
We go sailing down the calming streams
Drifting endlessly by the bridge
”To Be Over” todellakin onnistuu luomaan kuulijalle rentouttavan tunteen siitä kuin sitä vain kelluisi leppoisasti pitkin jokea alavirtaan. Ja kaikki olisi hyvin. Aivan yhtä leppoisana kappale ei kuitenkaan pysy loppuun asti vaan tuttuun Yes-tyyliin kasvattaa pikku hiljaa kierroksia Steve Howen hieman kantrimaisesti rämisevän kitaroinnin nostattamana ja saavuttaa lopulta komean väli-crescendon Mellotroneineen. Loppupuoliskolla kuullaan myös Morazilta mainio varsin ufomaisella soundilla soitettu syntetisaattori-soolo. Kaiken kaikkiaan ”To Be Over” on hyvä esimerkki Yesin taidosta kirjoittaa kaunis laulu ja sitten kehitellä ja viritellä se progressiivisen sovituksen kautta mini-eepokseksi.
Relayerin soundit ja tuotanto ovat saaneet välillä aika rajuakin kritiikkiä. On totta että albumin soundit ovat aiempia levyjä rujommat ja repivämmät. Steve Howen Telecaster soi välillä todella diskanttisen väkivaltaisesti eikä levyn soundeja voi kutsua erityisen lämpimiksi. Tämä kuitenkin itseasiassa kääntyy minusta levyn voimavaraksi ja antaa levyn kappaleille vielä ylimääräistä särmää jota niissä on kyllä sisäänrakennetuna jo sävellyksien ja soittosuorituksiensakin puolessa. Ei kaiken tarvitse kuulostaa aina niin sisäsiistiltä ja kivalta!
Levystä on kuitenkin tarjolla vaihtoehtoinenkin miksaus. Progebändi Porcupine Treestä tutusta Steven Wilsonista on tullut 2010-luvulla suosittu klassisten 70-luvun proge-levyjen uudelleen miksaaja. Wilson remiksasi myös Relayerin levyn vuonna 2014. Osa Wilson remiksauksista on ollut erinomaisia, osa ei niinkään. Relayer jää jonnekin välimaastoon. Wilsonin Relayerin stereomiksaus (tarjolla on myös 5.1. versio, mutta sitä en ole kuullut) on tavallaan tasapainoisempi, mutta myös sisäsiistimpi ja tylsempi. Relayer menettää osan särmästään ja terästään Wilsonin käsittelyssä. Osa “The Gates Of Deliriumin” taistelukohtauksen ”äänitehosteista” jäi myös pois mikä vähentää kappaleen kaoottista voimaa. Ei Wilsonin versio kelvoton ole, mutta loppujen lopuksi sen paras puoli on että se sai minut arvostamaan aiempaa enemmän alkuperäistä versiota. Relayerin alkuperäinen miksaus onkin minusta, vikoineenkin, levyn ehdottomasti se definitiivinen versio.
Yesillä on jossain määrin maine hempeänä hippeilynä mikä on mielestäni varsin väärä käsitys yhtyeen monipuolisesta musiikista, mutta siitä huolimatta voidaan ehkä sanoa että Relayer esitteli ensimmäistä kertaa kunnolla Yesin pimeän puolen. On harmi että Yes ei tutkinut tätä suuntaa vielä pidemmälle vaan palasi kolmisen vuotta myöhemmin Rick Wakemanin kera Going For The Onella kevyemmän soinnin pariin. Relayer on mestariteos ja yksi Yesin kolmesta parhaasta albumista Close To The Edgen ja Tales From Topographic Oceansin ohella.
Parhaat biisit: ”The Gates Of Delirium”, ”Sound Chaser”
Arvosana: *****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös muita vuoden 1974 levyjen arvioita täältä >
Kappaleet:
Jon Anderson: vokaalit Steve Howe: akustiset kitarat, sähkökitara, sähkösitar, taustavokaalit Patrick Moraz: kosketinsoittimet Chris Squire: bassokitara, taustavokaalit Alan White: rummut, perkussiot
Tuotanto: Eddie Offord & Yes
Levy-yhtiö: Atlantic
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti