Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1978 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.
- National Health: Of Queues and Cures (UK) *****
- Magma: Attahk (FR) *****
- Mike Oldfield: Incantations (UK) ****½
- Bill Bruford: Feels Good To Me (UK) ****½
- National Health: s/t (UK) ****½
- Ralph Towner: Batik (US) ****½
- U.K.: s/t (UK) ****½
- Peter Hammilll: The Future Now (UK) ****½
- Gilgamesh: Another Fine Tune You’ve Got Me Into (UK) ****½
- Steve Hillage: Green (UK) ****
Katso vuoden 1978 parhaat levyt sijoilla 11-20 täältä ja sijat 21-32 täältä
1. National Health: Of Queues and Cures
Of Queues and Cures on vuonna 1975 perustetun National Healthin toinen studioalbumi.
National Health sai nimensä sen perustajajäsen kosketinsoittaja Dave Stewartin halvoista, tai oikeastaan ilmaisista, NHS:n (National Health Service) eli Brittien ”Kelan” tarjoamista silmälaseista. Stewart perusti yhtyeen syyskuussa 1975 yhdessä Gilgameshissa soittaneiden Alan Gowenin ja Phil Leen sekä Hatfield And The Northissa Stewartin kera soittaneiden Phil Miller ja Amanda Parsonsin kanssa. Myös Stewarthin Egg-toveri basisti Mont Campbell vaikutti yhtyeessä lyhyen aikaa.
National Health oli siis alusta alkaen ikään kuin Canterbury-skenen oma supergroup. Käytännössä supergroup termi olisi kuitenkin liioittelua koska tuohon statukseen liitettävää kaupallista menestystä ei kenelläkään bändin jäsenellä ollut ansioluettelossaan.
*****
2. Magma: Attahk
Attahk on ranskalaisen vuonna 1969 perustetun Magman kuudes studioalbumi.
Vetelän ja vaisun Üdü Ẁüdün (1976) jälkeen Magmaa perineisesti johtanut rumpali Christian Vander otti jälleen ohjat rautaisesti omiin käsiinsä Attahkilla. Demokratian aika oli ohi, basisti Jannick Top (tilalle saatiin loistava Guy Delacroix) sai lähteä ja Vander sävelsi jälleen kaiken musiikin yksinään. Tuottajaksi pestattiin hahmo Magman alkuhistoriasta eli toinen perustajajäsen Laurent Thibault.
Vaikka Vander oli jälleen vahvasti ohjaksissa Magma ei kuitenkaan palannut suoraan Mëkanïk Dëstruktïw Kömmandöhin ja Köhntarköszin taidemusiikin inspiroimaan eeppisen mittakaavan musiikkiin.
En usko että Vander on uhrannut hetkeäkään huomioidakseen punk-musiikkia (hmm… H.R. Gigerin kansimaalauksen hahmoilla on hakaneuloista rakennetut aurinkolasit…), mutta jotain ajan hengestä tuntuu silti tarttuneen myös vuoden 1978 Magman musiikkiin. Kappaleet ovat nopeita, intensiivisiä ja Magman mittakaavalla erittäin lyhyitä (3-8 min).
Attahkilla Vander lisäsi tyypilliseen zeuhl-soundiinsa roimasti lisää funkkia ja soulia. Lopputuloksena hikisen rankkaa ja nautinnollista tykitystä. Funkin sotkeminen jazziin ja oikeastaan mihin tahansa muuhun genreen tuntui olevan jonkinlainen oikea pakko-oire 70-luvun jälkipuoliskolla. Onneksi Vander tekee ristisiitoksen oman zeuhlinsa ja funkin kanssa niin taidokkaasti ja omaperäisesti ettei lopputulos ole millään lailla verrannollinen kliseisille jazz-funk tai funk-rock viritelmille joita keskinkertaisemmat muusikot kilpaa samoihin aikoihin virittelivät.
Yksi merkittävä ero Magman aiempiin levyihin verrattuna on vokaalit joita käytetään tällä kertaa tavallista normaalimmin siinä mielestä että kappaleiden sanoitukset tuntuvat rakennettu enemmän pop-kaavan mukaan kertosäkeineen. Toki sanoitukset ovat edelleen yhtyeen omalla kobaian kielellä ja Vander joka hoitaa levyllä pääosin solistin homman, tukenaan neljä muuta vokalistia, laulaa hyvin hyvin erikoisella tyylillä.
Toinen ero aiempaan on että tietynlaisesta aggressiivisuudestaan huolimatta Attahk tuntuu varsin valoisalta ja positiiviselta albumilta. Musiikissa tuntuu olevan paikoin gospelmaista iloa ja toisaalta hetkittäin suoranaista spirituaalista hartautta.
Attahk on upea, omaperäinen ja aliarvostettu levy jonka lasken lähes niiden yleisesti tunnustetuimpien Magma-mestariteosten (MDK, Köhntarkosz) veroiseksi.
Parhaat biisit: ”The Last Seven Minutes”, ”Liriïk Necronomicus Kahnt”, ”Maahnt”, ”Dondai”,
*****
3. Mike Oldfield: Incantations
Incantations on Tubular Bellsillä maailmanmaineeseen nousseen kitaristi Mike Oldfieldin neljäs studioalbumi.
Tubular Bellsin jälkeen Oldfield teki suht tiiviiseen tahtiin kaksi instrumentaalilevyä Hergest Ridgen (1974) ja Ommadawnin. Hergest Ridgen saamat kehnot arvostelut huojuttivat Oldfieldin itseluottamusta joka kuitenkin palautui Ommadawnin myötä joka oli onnistuminen kaikilla mittareilla. Tunnelmia nostatti myös Oldfieldin jouluteemainen sinkku ”In Dulci Jubilo” joka nousi Britti-listan neljännelle sijalle marraskuussa 1975. Yleensä niin ahdistunut Oldfieldin lähtikin vuoteen 1976 poikkeuksellisen positiivisin mielin.
****½
4. Bill Bruford: Feels Good To Me
Feels Good To Me on rumpali Bill Brufordin ensimmäinen sooloalbumi. Levyn voidaan tulkita myös myös Bruford -nimisen bändin esikoislevyksi.
Bill Bruford opittiin tuntemaan taitavana ja luovana rumpalina Yesissä jonka riveissä hän soitti yhtyeen viidellä ensimmäisellä levyllä. Vuoden 1972 Close To The Edgen jälkeen hän koki ettei voisi päästä muusikkona enää Yesissä pidemmälle ja loikkasi King Crimsonin riveihin. Bruford oli ihaillut Crimsonia jo yhtyeen esikoislevystä In The Court Of The Crimson King asti. Häntä kiehtoi kitaristi Robert Frippin yhtyeen tummasävyisempi, vaarallisempi ja vapaamuotoisempi musiikki. King Crimsonin kanssa Bruford teki kolme erinomaista levyä Larks’ Tongues In Aspicin, Starless And Bible Blackin sekä Redin. Redin jälkeen Fripp kuitenkin päätti yllättäen hajottaa yhtyeen jättäen Brufordin ja hänen rytmiryhmä kaverinsa John Wettonin tuuliajolle.
****½
5. National Health: s/t
Nimensä kosketinsoittaja Dave Stewartin halvoista silmälaseista napannut National Health rakennettiin kahden taitavan kosketinsoittajan, edellä mainitun Stewartin ja Alan Gowenin entisten bändien Hatfield And The Northin ja Gilgameshin raunioiden päälle.
National Health koki useita kokoonpanomuutoksia ennen kuin ennätti studioon ensimmäistä levyään äänittämään. Yhtyeessä ehti soittaa niinkin merkittäviä nimiä kuin basisti Mont Campbell (Egg), kitaristit Phil Lee (Gilgamesh), Phil Miller (Hatfield And The North) ja Steve Hillage (Gong) sekä rumpali Bill Bruford (Yes, King Crimson).
Lue lisää National Healthin historiasta täällä.
Stewart ja Gowen kaavailivat National Healthista aluksi vähintään kahdeksan henkistä ”rock-orkesteria” joka keskittyisi esittämään heidän sofistikoituneita sävellyksiään. Kun yhtye lopulta pääsi levyttämään oli taloudelliset realiteetit kuitenkin tulleet vastaan ja kokoonpano oli kutistunut suht tyypilliseksi proge-kvartetiksi. Debyytin ydinkvartetin muodostaa Dave Stewart (koskettimet), Phil Miller (kitarat), Pip Pyle (rummut) ja Neil Murray (basso). Jopa Gowan oli jättänyt yhtyeen tässä vaiheessa, mutta hän kuitenkin soittaa kautta levyn vierailijan roolissa ja mukana on myös yksi hänen 10 minuuttinen sävellys ”Brujo” sekä 15 minuuttinen ”Elephant” joka syntyi yhteistyössä Stewartin kanssa. Muita vierailijoita saatiin mukaan. Canterbury-skenen joka paikan höylä Jimmy Hasting soittaa puhaltimia levyn kaikissa kappaleissa minkä lisäksi levyllä vierailee myös aiemmin National Healthiin virallisesti kuuluneet Amanda Parsons (vokaalit) ja John Mitchell (perkussiot).
Tyylillisesti National Healthin musiikkia voi pitää ikään kuin on ikään kuin vakavampana versiona Hatfield And The Northin musiikista. Tai toisaalta Hatfield And The Northin ja Gilgameshin risteytyksenä. Huumoria on yhä mukana, mutta se on hienovaraisempaa ja musiikki on selkeästi jazzahtavampaa kuin Hatfieldilla. Musiikki on myös enimmäkseen instrumentaalista. Parsons tosin vokalisoi sanattomaksi lähes kaikissa kappaleissa ja pääsee yhdessä biisissä laulamaan jopa sanoituksia. Kappaleet ovat pitkiä ja monimutkaisia, mutta yleistunnelma on ystävällinen eikä herkullisia melodioita uhrata teknisen kikkailun alttarille.
Levyn kohokohta on sen 14 minuuttinen avausraita ”Tenemos Roads”. Stewartin sävellys kiteyttää hyvin levyn parhaat puolet. Se tarjoilee railakasta tupla-kosketinsoittoa (Gowen syntetisaattoreissa, Stewart uruissa), sulavaa nauhatonta bassottelua Murraylta, tiukkaa rumpalointia Pylelta, yllättäviä käänteitä sisältävää kitarointia Milleriltä sekä Parsonsin erittäin korkealta laulamat kauniit vokaalit. Tämä kaikki yhdistettynä vahvaan melodisuuteen ja vielä vahvempaan kompleksisempaan rytmikkaan (koukeroisimmillaan 25/16). Kappaleen eteerisessä väliosassa kuullaan psykedeelistä huilun soittoa Jimmy Hastingsilta. ”Tenemos Roads” on melko täydellinen kauneuden ja tekniikan liitto.
Vaikka ”Tenemos Roads” on päätä pidempi kuin muut kappaleet pysyy taso kautta levyn erinomaisena. National Healthin debyytti on yksi kaikkien aikojen hienoimmista Canterbury-skeneen liitettävistä albumeista eikä yhtye todellakaan jäänyt lepäämään laakereillaan vaan pisti vielä hieman paremmaksi vain kymmenen kuukautta myöhemmin samana vuonna ilmestyneellä Of Queues And Cures levyllä.
Parhaat biisit: ”Tenemos Roads”, ”Borogoves (Part One)”, ”Elephants”
****½
6. Ralph Towner: Batik
Batik on amerikkalaisen jazz-muusikko Ralph Townerin kuudes sooloalbumi.
Klassisesti koulutettu pianisti-kitaristi Towner tunnetaan erityisesti kamarijazzia soittavasta Oregon yhtyeestä, mutta hän on tehnyt myös suuren määrän soololevyjä joista ECM-yhtiölle levytetty Batik on yksi hienoimmista. Towner oli kovassa iskussa 70-luvun puolivälin jälkeen. Oregon teki tasaiseen tahtiin laadukkaita levyjä hänen johdollaan ja erityisesti vuoden 1975 sooloalbumi Solstice oli ollut mestarillista työtä. Batik ei yllä aivan tuon klassikon tasolle, mutta kauaksi ei jäädä.
Batikin musiikki ei ole valovuosien päässä Solsticen kuulaasta tunnelmoinnista, mutta jo sen instrumentaatio kuitenkin tekee pesäeroa tuohon levyyn. Siinä missä Solsticella Jan Garbarekin puhaltimilla oli iso rooli on yhtye kutistunut nyt napakammaksi trioksi ja samalla myös muutkin muusikot vaihtuneet. Rumpalina levyllä kuullaan monessa liemessä (mm. Bill Evansin ja Miles Davisin bändit) keitettyä amerikkalaista taituria Jack DeJohnettea ja kontrabassossa puertoricolaista Eddie Gómezia joka on myös soittanut Bill Evansin, mutta myös Chick Corean kanssa. Gómez ja erityisesti DeJohnette ovat johtaneet myös merkittäviä omia yhtyeitä.
Täysin akustisesti soivan Batikin kaikki kappaleet ovat Townerin säveltämiä. Levyn yleissointi on Solsticeen verrattuna hieman rytmikkäämpi ja kipakampi, mutta hiljainen ja lyyrinen tunnelmointi saa edelleen runsaasti tilaa. Tunnelmoinnin vastapainoksi tarjoillaan herkullisen intensiivistä trio-soittoa sekä komeita yksilösuorituksia joita kuullaan etenkin tietenkin Townerilta itseltään kitarassa (12-kielinen ja klassinen kitara). Towner soittaa Batikilla myös erittäin tyylikkäästi pianoa eritysesti kappaleessa ”Green Room”. Harvassa ovat muusikot jotka ovat yhtä kyvykkäitä sekä kitaristeina että pianisteina kuin Towner.
Levyn kohokohdat ovat yhdeksän minuuttinen arvoituksellisesti ja hetkittäin varsin hektisesti soiva ”Waterwheel” sekä 16 minuuttinen ja monipuolisesti polveileva nimikappale jossa DeJohnette pistää pystyyn varsinaisen rumpuklinikan (jopa sähäkkä rumpusoolo kuullaan) Gómezin taikoessa kontabassostaan jousella orkestraalisia sävyjä, mutta myös lyhyen ”Shades Of Sutton Hoon” impressionistisempi maalailu on sykähdyttävää kuultavaa. Eikä 41 minuuttisen levyn kahdessa muussa kappaleessakaan todellakaan ole valittamista.
Norjassa tammikuussa 1978 äänitetty levy kuulostaa upealta kuten Manfred Eicherin tuottamilla ja Jan Erik Kongshaugin äänittämillä ECM-levyillä yleensä on tapana kuulostaa.
Batik on yksi Townerin huiman uran kohokohdista, mutta myös yksi 70-luvun jälkipuoliskon parhaista jazz-levyistä.
Parhaat biisit: ”Waterwheel”, ”Shades of Sutton Hoo”, ”Batik”
****½
Vuoden 1977 parhaat levyt löydät täältä
7. U.K.: s/t
U.K. on Eddie Jobsonin, Bill Brufordin, Allan Holdsworthin ja John Wettonin saman nimisen kvartetin debyyttialbumi.
70-luvun loppu oli aikaa jolloin moni ennen menestyneissä bändeissä soittanut lahjakas proge-muusikko ajelehti ilman vakituista bändiä hieman ihmetellen että mihin tässä kannattaisi urallaan suunnata. Samaan aikaan levy-yhtiöiden toiminta oli muuttunut ammattilaismaisemmaksi ja he aktiivisesti myös yrittivät naittaa entisiä tähtiään yhteen luodakseen uusia menestysyhtyeitä. Levy-yhtyeet alkoivat siis ikään kuin toimimaan parittajina. U.K.:n alku ei kuitenkaan ollut käsittääkseni aivan näin kyynisen keinotekoinen…
****½
8. Peter Hammill: The Future Now
The Future Now on Peter Hammillin seitsemäs sooloalbumi.
The Future Now on ensimmäinen Hammillin sooloalbumi joka ilmestyi Van Der Graaf Generatorin lopetettua toimintansa rajun Vital -livealbumin jälkeen kesällä 1978. The Future Now:ta äänitettäessä lopettamispäätöstä ei tosin oltu vielä tehty.
The Future Now koostuu 12 varsin kompaktista 3-4 minuuttisesta kappaleesta. Lyhyistä kestoistaan huolimatta kyse ei ole mistään pop-albumista vaan se on varsin kokeellinen art rock -levystä jossa on mukana enemmän kuin häivähdys myös new wave ja post-punk -sävyjä.
The Future Now on puolittain löyhä teema-albumi. Sen viisi ensimmäistä kappaleista käsittelee eri näkökulmista esiintyvän taiteilijan elämää.
Levy alkaa mehukkaasti rouheasti punkahtavalla ”Pushing Thirtylla” jossa 29-vuotias Hammill uhoaa pystyvänsä rokkaamaan vielä kolmikymppisenäkin. Hieman huvittavaa kun ajattelee miten kestävän uran yhä tänä päivänä rokkaava 72-vuotias Hammill on tehnyt! Ajat kuitenkin olivat toiset 70-luvun lopulla ja alkuperäisen ”proge-sukupolven” muusikot olivat saaneet tottua tulla kutsuttuksi vanhoiksi pieruiksi punkkareiden ja muiden vuosikymmenen lopun nousukkaiden suunnalta. Taitaa tosin olla niin että ”Pushing Thirtyn” sanoitukset ovat silti hieman kieliposkessa tehdy.
Samaa voidaan sanoa luultavasti myös toisesta levyn huippuhetkestä ”Energy Vampiresta” jossa Hammill kiroaa yli-innokkaita faneja ja syyttää heitä artististista elämän voiman imeviksi loisiksi. En usko että ”Pushing Thirtyn” ja ”Energy Vampiren” sanoituksia on todellakaan kirjoitettu aivan tosissaan, mutta mikä hienoa Hammill kuitenkin laulaa ne sellaisella intensiteetillä ja etenkin jälkimmäisen kohdalla suorastaan myrkkyä sylkien että varma siitä ei voi olla. Van der Graaf Generatorin David Jackson tekee ”Energy Vampiresissa” mainio vierailun vongutellen saksofoniaan todella vinkeästi. Jacksonia kuullaan muutamassa muussakin The Future Now:n kappaleessa. Myös VdGG:n viimeisessä kokoonpanossa soittanut viulisti Graham Smith soittaa muutamassa kappaleessa, mutta muuten kaikki musiikki on Hammillin itsensä soittamaa. The Future Now on Hammillin levyistä ensimmäinen jolla hän hyödyntää varsin tehokkaasti myös alkeellista rumpukonetta ja ohjelmoituja rytmejä.
Energy Vampires, crawling out of the wall
They want to steal my vitality
They want to drink it all
This guy says that he wrote all my songs
This girl says she’s had my baby –
Me, I don’t know them from Adam and Eve
Sometimes I really believe I’m going crazy
Paitsi puolittaisen teemansa puolesta on The Future Now on jossain määrin myös tyylillisesti kahtia jakautunut albumi. Ensimmäisen puoliskon ”taitelija elämää” -biisit on ovat tavanomaisempia (kaikki on suhteellista!) artrock-lauluja ja toisen puoliskon materiaali on selvästi kokeellisempaa.
Kokeellisen b-puoliskon huippuhetkiä ovat ”Medieval”, ”A Motor-bike In Afrika” ja ”The Cut”. Lähes pelkästään päällekkäin ladottujen keskiaikaista kirkkolaulua simuloivien vokaaliraitojen varaan rakennettu ”Medieval” on aavemainen ja suorastaan häiritsevä kappale. Hammill maalailee siinä erittäin synkkää tulevaisuuden kuvaa ja ennustaa paluuta takaisin keskiajalle (”And God lives in underground silos, hanging on for Judgement day”)
Koko albumin kokeellisin raita on kummallisesti papattava ja erilaisten nauhakokeilujen kyllästämä ”A Motor-Bike In Africa”. Levyn toiseksi viimeinen kappale ”The Cut” alkaa helisevällä akustisella kitaralla, mutta muuttuu pian väkivaltaiseksi sähköisesti surisevaksi ja pöriseväksti painajaiseksi. Kappale käyttää stereokuvaa todella luovasti ja leikittelee ”Medievalin” lailla myös moniäänisellä laululla.
Erityismainninnan ansaitsee myös The Future Nown rouhea mustavalkoinen kansi jossa Peter Hammill poseeraa Brian Griffinin kuvaamana kädet angstisesti vääntyneenä ja mikä merkillisintä muhkeassa parrassa joka on toiselta puolelta kokonaan ajettu. Hammillin mukaan reaktiot olivat varsin voimakkaita kanssamatkustajilta kun hän ajeli puolikkaassa parrassaan metrolla läpi Lontoon studiolle kuvauksiin!
The Future Now on tehokas albumi jolla Hammill tuntuu tavoittavan ajan hengen upeasti ilman että se tuntuu väkinäiseltä trendien seurailuilta.
The Future Nowta ja sitä seuranneita levyjä pH7:aa (1979) ja A Black Boxia (1980) voidaan pitää jonkinmoisina tyylillisinä sisarteoksina, tai jopa löyhänä trilogiana, mutta omaan makuuni The Future Now on paitsi tuon kolmikon vahvin levy niin myös yksi Hammillin mittavan soolotuotannon kirkkaimmista helmistä.
Parhaat biisit: ”Pushing Thirty”, ”Trappings”, ”Energy Vampires” ”Medieval”, ”A Motor-Bike In Africa”, ”The Cut”
****½
9. Gilgamesh : Another Fine You’ve Got Me
Another Fine Tune You’ve Got Me Into on Alan Gowenin johtaman Gilgameshin toinen studioalbumi.
Vuonna 1972 perustettu Canterbury-henkistä instrumentaaliprogea soittava Gilgamesh teki debyyttinsä vuonna 1975 ja hajosi pian albumin ilmestymisen jälkeen. 1975 Gowen liittyi National Healthiin jossa hän viihtyi vuoden 1977 maaliskuuhun minkä jälkeen vuorossa oli Elton Deanin, Hugh Hopperin ja Pip Pylen Soft Machine spin-off Soft Heap. Samoihin aikoihin Gowen alkoi säveltämääm uutta materiaalia joka päätyi lopulta tälle Gilgameshin toiselle studiolevylle joka sai viehättävän, ja hyvin Canterbury-henkisen, nimen Another Fine Tune You’ve Got Me Into. Soft Heapista Gowen nappasi mukaan basisti Hopperin joka korvasi debyytillä soittaneen Jeff Clynen. Alkuperäinen rumpali Mike Travis korvattiin jazz-konkari Trevor Tomkinsilla. Kitaristiksi palasi National Healthissa Gowenin kanssa käväissyt Phil Lee joka soitti myös Gilgameshin debyytillä.
Gowenin sävellyksiä luonnehtii pitkät polveilevat melodialinjat. Gowenin sävellykset ovat lähes poikkeuksetta todella monimutkaisia, mutta hänellä on taito saada ne kuulostamaan aina sulavilta ja luontevilta. Uudistunut Gilgamesh soittaa kappaleet kepeän notkeasti, mutta silti painokkaasti. Hopperin aihempaa tuhdimpi bassottelu tuo uutta potkua bändiin ja Tomkinsin taitava jazz-rumpalointi ylläpitää toisaalta yhtyeelle tyypillistä ketterän linjakkuutta.
Tällä kertaa Gowenin sävellysten rinnalla on myös yksi kappale sekä kitaristi Leeltä että basisti Hopperilta. Lee osallistui myös levyn pisimmän kappaleen, yli kymmenen minuuttisen, vahvasti jazzahtavan ”Bobberty – Theme From Something Elsen” säveltämiseen.” Leen oma sävellys ”Waiting” on pari minuuttinen soolokappale akustiselle kitaralle jossa on kivoja renesanssi-tunnelmia. Hopperin alle kaksi minuuttinen sävellys ”Foel´d Again” on kevyeksi välipalaksi jäävä äänikokeilu ja jää levyn vähäisimmäksi anniksi.
Gowenin musiikki on siis pääosassa tälläkin Gilgameshin levyllä. Kokonaan instrumentaalinen musiikki tuntuu tällä kertaa hieman debyyttiä spontaanimmalta eikä ole aivan yhtä läpisävelletyn oloista. Levy äänitettiin myös lähes täysin livenä vain minimaalisten päällekkäin äänitysten avustamana mikä varmasti lisää levyyn tietynlaista rouheutta ja energiaa joka debyytiltä oli hetkittäin kateissa. Levyn tunnelmat ovat hetkittäin suht lähellä Eberhard Weberin Colours-kauden levyjä tosin Gilgameshin musiikki on selvästi mutkikkaampaa kuin Weberin tunnelmoinnit. Toisaalta Gowenin taiturimainen koskettimien käsittely tuo mieleen myös Chick Corean. Eli vahvasti yksinkertaistettuna voisi Gilgameshia kuvailla että se kuulostaa siltä kuin Corea soittaisi pääroolissa Weberin bändissä.
Another Fine Tunen kohokohta on Gowenin salaperäisesti soivilla syntetisaattoreilla (joidenka rooli levyllä yleisesti ottaen on kasvussa) ja Tomkinsin todella hyvällä maulla soitetuilla rumputyylittelyillä alkava ”Play Time”. Tomkins laittaa pikku hiljaa pystyyn todellisen rumpuklinikan ja myös Gowenin työskentely syntetisaattoriensa kanssa on todella ilahduttavaa kuultavaa. Myöhemmin kappale päätyi myös National Healthin ohjelmistoon Gowenin palattua yhtyeeseen vuonna 1979.
Another Fine Tune You’ve Got Me Into jäi Gilgameshin viimeiseksi studioalbumiksi. Vuonna 2000 julkaistiin Arriving Twice niminen kokoelma joka sisältää ennen julkaisematon musiikkia. Osa kokoelman materiaalista on aiemmin kuulemattomia versioita yhtyeen kahden studiolevyn materiaalista ja osa aivan uusia sävellyksiä. Ehdottoman suositeltava hankinta Gilgameshin ystäville.
Gilgameshin lopetettua Gowen liittyi takaisin National Healthiin ja äänitti Hugh Hopperin kanssa levyn Two Rainbows Daily (1980) sekä Phil Millerin, Richard Sinclairin ja Trevor Tomkinsin kanssa levyn Before A Word Is Said (1981). Alan Gowen kuoli toukokuussa 1981 vain 33 vuotiaana leukemiaan. Hänen melko suppea, mutta aina laadukas, tuotantonsa on merkittävä osa Canterbury-progen perintöä.
Parhaat biisit: ”Darker/Brighter”, ”Play Time”
****½
Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä
10. Steve Hillage: Green
Green on Gong-kitaristi Steve Hillagen neljäs sooloalbumi.
Steve Hillage aloitti sooluransa vuonna 1975 erinomaisella Canterbury-henkisellä Fish Rising -levyllä. Seuraavat kaksi levyä L (1976) ja Motivation Radio olivat epätasaisempia tapauksia. L:n materiaalista puolet oli covereita ja Motivation Radiolla Hillage kääntyi vahvasti funkin suuntaan.
Hillagen neljäs albumi Green on tuntunut minusta aina luontevammalta jatkolta Fish Risingille kuin sen kaksi edeltäjää. Se ei silti tunnu Hillagelle miltään regressiiviseltä askeleelta menneisyyteen. Green nimittäin päivittää onnistuneesti Gongin You-levyn ja Fishin Risingin leijailevia ja pulputtavia tunnelmia modernimmaksi ja tuhdimmin soivaksi versioksi…
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti