Signals on Rushin yhdeksäs studioalbumi.
Rushin edellinen levy Moving Pictures oli menestynyt reippaasti paremmin kuin yksikään kanadalaistrion edellisistä levyistä ja oli nostanut yhtyeen aivan uudelle suosion tasolle. Moving Pictures oli muuttanut yhtyeen tyyliä aiempaa virtaviivaisemmaksi ja tyyli oli muuttunut aiemmasta hard rockin sävyttämästä progesta popimpaan ja radioystävällisempään suuntaan. Signals jatkaa yhä syvemmälle Moving Picturesin viitoittaman progepopin tiellä. Kappaleet ovat aavistusta suoraviivaisempia ja yksinkertaisempia kuin edeltäjällään, mutta ero ei ole radikaali. ”Camera Eyen” kaltaista pitkää biisiä ei mukana enää ole vaan kaikki kappaleet pysyvät 4-6 minuuttisen hillityn aika-akselin sisällä. Ja hyvä niin. Levyn kompakteissa biiseissä ei ole lainkaan tyhjäkäyntiä.
Suurin ero Moving Picturesiin verrattuna syntyy instrumentaatiosta. Jo Moving Picturesilla basisti Geddy Leen soittamat syntetisaattorit saivat merkittävästi tilaa, mutta Signalsilla ne nousevat suorastaan pääosaan. Koskettimet äänitettin ensimmäisenä mikä jätti kitaristi Alex Lifesonin taistelemaan jäljelle jääneestä tilasta. Tilasta jota ei useinkaan ollut jätetty kovinkaan paljon. Lifesonin kitarasoolot saavatkin levyllä aiempaa vähemmän tilaa ja hänen soittonsa on enemmän teksturaalista ja rytmistä kuin solistista. Monia vanhemman Rushin ystäviä tämä silittää vastakarvaan. Itse en ole ikinä ollut erityisen suuri Lifesonin kitaroinnin ystävä joten asia ei ole minulle ongelma.
Lue myös: Levyarvio: Rush: – Permanent Waves (1980)
Paras ja äärimmäisin esimerkki Signalsin uudesta tyylistä sen avauraita ”Subdivisions”. Suuressa osassa kappaleesta Leen bassokitaraa ei kuulla lainkaan vaan äänikuvaa dominoi hänen yksinkertaiset, mutta tuhdisti soivat, syntsamatot jotka luovat hienoa futuristista (tässä vaiheessa ehkä retrofuturistista…) tunnelmaa. ”Subdivisions” olikin Leen ensimmäinen Rushille koskettimilla säveltämä kappale.
”Subdivisions” alkaa paksuilla 7/8 tahtilajissa sykkivillä syntetisaattoreilla joiden rinnalle nousee pian toinenkin syntetisaattorilinja ja Neil Peartin suureellisesti soivat rummut. Tehokkaasti eteenpäin rullaava tummasävyinen ”Subdivisions” vaikuttaa päällisin puolin varsin simppeliltä kappaleelta, mutta se sisältää Rushille tyypillisiä hienovaraisia tahtilajin muutoksia. Lee soittaa kappaleessa jopa lyhyen syntetisaattorisoolon. Lifeson pääsee tasoittamaan peliä hieman jurnuttavalla ja kompaktilla kitarabreikillä.
”Subdivisionsin” sanoitukset on ehkä hieman laskemoidusti suunnattu yhtyeen harvaviiksiselle teiniyleisölle. Sinänsä näppärästi kirjoitetut sanoitukset messuavat lähiöiden näköalattomuudesta ja yhteiskunnan tasapäistävästä vaikutuksesta vedoten varmasti kaikkiin nuoriin ”oman tiensä kulkijoihin”. Ja tälläinenhän jokainen teini-ikäinen Rush-fani varmasti ajatteli olevansa.
Vaikka ”Subdivisionsin” sanoitukset itseni kaltaista sopeutunutta keski-ikäistä keskivertokansalaista ei juuri puhuttele on se kuitenkin upea alku levylle ja mielestäni yksi Rushin parhaista biiseistä.
Subdivisions
In the high school halls
In the shopping malls
Conform or be cast out
Subdivisions
In the basement bars
In the backs of cars
Be cool or be cast out
Vaikka syntetisaattoorit hallitsevat niin kyllä Signals kitaroitakin tarjoilee yllin kyllin. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii levyn toinen raita, vauhdikas rokkipala, ”The Analog Kid” jota Lifesonin mutkitteleva kitarointi (hieman munattomasti äänitettynä tosin) johdattelee. Paksut syntikkamatot palaavat maukkaasti kertosäkeen taustalla. Kappaleen loppupuolella kuullaan ehkä levyn sähäkin kitarasoolo.
Kahden ensimmäisen raidan ohella levyn huippuhetkiin kuuluu ”Chemistry”, ”Digital Man”, ”The Weapon” ja ”Losing It”. Mitään pahoja rimanalituksia levylle ei ole eksynyt, mutta viime tingassa levylle nopeasti kasaan kyhätty ”New World Man” jää hieman tyhjänpäiväiseksi rallatteluksi. Sinkkuna julkaistu biisi miellytti kuitenkin suurta yleisöä ja siitä tuli Rushin menestynein single-julkaisu.
”Chemistry” alkaa hienolla mahtipontisella nostatuksella ja sisältää mainiota yhteissoittoa koko yhtyeeltä. ”Digital Manissa” on levyn komein ja aggressiivisin bassoraita. Se sisältää myös The Police -vaikutteista reggae-meininkiä joka oli liikaa yhtyeen tuottajalle Terry Brownille. Brown teki kaikkensa jotta kappaletta olisi otettu mukaan. Onneksi bändi ei kuunnellut tuottajaansa.
Kohtalokkaasti soiva ”The Weapon” jatkaa edellisellä levyllä alkanutta ”Fear”-trilogiaa onnistuneesti. ”The Weaponissa” on ehkäpä levyn parhaat vokaalisuoritukset Leeltä. Myös Peartin hieman konemainen rumpalointi on vaikuttavaa kuultavaa. Keskivaiheilla kuultava leijaileva osio jäätävästi soivine syntetisaattoreineen ja Peartin arvaamattomasti iskevien rumpujen kera on upea.
”Losing It” tarjoilee pienen yllätyksen vierailevan muusikon muodossa. Kanadalaisella FM-yhtyeestä tuttu Ben Mink nimittäin pääsee sooloilemaan biisissä maukkaasti sähköviulullaan. Minkin kuulaasti soiva viulu sopii kappaleeseen loistavasti, mutta tavallaan solistisen vierailjan mukaan tuominen oli hieman outo veto levyllä jossa voimatasapaino oli jo ennestään muuttunut koskettimien johdosta Lifesonin kannalta epäedulliseen suuntaan. Hieno biisi joka tapauksessa. ”Subdivisionsin” tavoin sekin höydyntää luontevasti eri tahtilajeissa kulkevia osioita.
Lue myös
- Review: Pink Floyd – A Momentary Lapse Of Reason (1987)
- Review: Yes – Mirror To The Sky (2023)
- Levyarvio: Yes – Mirror To The Sky (2023)
- Sarja: David Bowie – ’hours…’ (1999)
- Review: Mike Oldfield – Crises (1983)
- Review: Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
Yllättävää kyllä Rush-leirissä ei tuoreeltaan oltu oikein tyytyväisiä Signalsiin. Erityisesti Lifesonia sapetti oman roolinsa pienentyminen, mutta tyytymättömin taisi kuitenkin olla tuottaja Brown joka oli työskennellyt yhtyeen kanssa vuodesta 1974 alkaen. Häntä rock-miehenä korpesi yhtyeen uusi elektronisempi linja ja erityisesti kappale ”Digital Man” ärsytti häntä. Brownin rooli jäikin äänityksissä aiempaa vähäisemmäksi eikä yhtye lopulta ollut tyytyväinen hänen passiiviseen asenteeseen. Signals jäi Rushin ja Brownin viimeiseksi yhteiseksi tuotannoksi.
Vaikka Rushia itseään Signals ei lämmittänyt niin itselleni se toimii täysillä. Kappaleet ovat kautta linjan laadukkaita eivätkä sorru missään vaiheessa turhaan haahuiluun. Toisaalta instrumentaaliselle irrottelulle annetaan yhä tarpeeksi tilaa eikä yhtye ole vielä kangistunut vielä liikaa toistamaan pop-biisien perusrakenteita. Myös levyn tuhti ja elektronisesti pörisevä tumma soundimaailma miellyttää minua suuresti. Suoraan sanottuna: Signals on minusta Rushin paras levy. Myös suuri yleisö piti Signalsista ja levy myi hyvin vaikkei sentään aivan Moving Picturesin mittakaavassa.
Lifesonin vastalauseista huolimatta Rush jatkoi melkein kuin puolivahingossa seuraavalla levyllään Grace Under Pressure (1984) yhä synteettisemman soundin suuntaan.
Parhaat biisit: ”Subdivisions”, ”The Analog Kid”, ”Chemistry”, ”Digital Man”, ”The Weapon”
Lue myös: Levyarvio: Kate Bush: The Dreaming (1982)
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”Subdivisions” 5:35
- ”The Analog Kid” 4:47
- ”Chemistry” 4:57
- ”Digital Man” 6:23
- ”The Weapon” (Part II of ”Fear”) 6:24
- ”New World Man” 3:42
- ”Losing It” 4:53
- ”Countdown” 5:49
Rush
Geddy Lee: bassokitarat, syntetisaattorit, vokaalit Alex Lifeson: sähkökitarat, akustiset kitarat, Moog Taurus -pedaalit Neil Peart: rummut, perkussiot, puhe (“Subdivisions”)
Vierailija
Ben Mink: sähköviulu (”Losing It”)
Tuottaja: Rush, Terry Brown
Levy-yhtiö: Anthem
Pienemmät Purot 
Vastaa