Low on David Bowien 11. studioalbumi.
Low on tuottaja Tony Viscontin ja yleisvisionääri Brian Enon kanssa tehdyn ”Berliini”-trilogian ensimmäinen osa.
Bowien Station To Stationilla (1976) alkaneet flirttailut krautrockin suuntaan puhkesivat Low’lla täyteen kukkaansa. Bowie oli erittäin innostunut krautrock-yhtyeistä kuten Can, Kraftwerk, Cluster, Faust ja Neu! Tietynlaisen motoristisen mekaanisuuden ohella Low jopa tuntuu lainaavan rakenteensa viimeksi mainitun yhtyeen levystä Neu! ’75 (1975). Tuolla levyllä Neu! jakoi musiikkinsa melodisempaan ja konventionaalisempaan a-puoliskoon ja kokeellisempaan b-puoleen. Bowien Low seuraa selkeästi tätä jaottelua.
Bowien Neu! ihailu oli niin kiihkeää että hän jopa pyysi Neu!:n kitaristia Klaus Dingeriä soittamaan Low-levylle. Dingerin ytimekäs vastaus kuului: ”Thanks but no thanks.”
Dingerin jättämän aukon paikkasi Bowien vanha soittopartneri Carlos Alomar ja etenkin Viscontin aloitteesta sessioihin mukaan otettu progebändi Beggars Operassa soittanut kitaristi Ricky Gardiner jonka harteille jäi soittaa levyn harvat, mutta sitäkin hienommat, kitarasoolot. Yhtyeen täydentää Bowien parilta edelliseltä levyltä tuttu ja tehokas rytmiryhmä Dennis Davis (rummut) ja George Murray (basso) sekä uusi värväys kosketinsoittaja Roy Young jonka rooli jäi lopulta varsin vähäiseksi sillä Bowie tai Brian Eno soittaa suurimman osan kosketinsoitinosuuksista. Mistä pääsemmekin kepeällä aasinsillalla herra Enoon.
Krautrockin ohella Bowie oli nauttinut suuresti myös Roxy Musicista vuonna 1973 soolouralle lähteneen Brian Enon viimeisistä töistä eli ambient-levystä Discreet Music (1975)sekä poppia, minimalismia ja avantgardea huikeasti yhdistellestä Another Green Worldista (1975). Low onkin helppo nähdä jonkinlaisena Neu! 75’:n ja Another Green Worldin fuusiona, mutta luonnollisesti Bowien omannäköiseksi muokkaamana. Bowie on ollut aina mestari nappailemaan vaikutteita sieltä täältä ja luomaan sitten näistä aineksista jotain ihan uutta ja itsensä näköistä.
Vaikkei Eno saanut Low’sta edes tuottajan krediittiä oli hänen vaikutuksensa levyyn ja Bowieen yleisemminkin suuri. Visconti on todennut että Eno oli Bowien zen-mestari. Visconti oli Low’n aktuaalinen tuottaja, mutta Eno oli mies joka vaikutti Bowien ajatteluun syvällisesti ja vaikutti laajasti siihen millainen levy Low’sta lopulta tuli. Huumeriippuvuudesta eroon pyristelevä Bowie oli erittäin avoin uusille vaikutteille ja kaipasi monin tavoin elämäänsä muutoksia. Myös musiikillisesti.
Eno opettikin Bowielle aivan uusia tapoja tehdä musiikkia. Eno toi Bowien musiikkiin sattumanvaraisuutta ja abstraktiutta. Sanoituksissa Bowie oli hyödyntänyt sattumaan perustuvaa leikkaa – ja -liimaa -tekniikkaa jo Diamond Dogsilla, mutta Eno toi yllätyksiä ja niihin reagoimista myös itse musiikkiin. Näitä sattumia hän masinoi mm. omalla Oblique Strategies -korttipakallaan jonka tarjoamiin välillä kryptisiin, välillä hyvinkin selkeisiin ohjeisiin reagointi aiheutti yllättäviä lopputuloksia joihin taitelija ei välttämättä muuten olisi päätynyt. Myös monia muita menetelmiä (muusikot laitettiin mm. soittamaan omat osuutensa tietämättä muiden osuukista kuin sävellajin ja lopulta lopullinen kappale rakennettiin näistä pitkälti sattumanvaraisista aineksista editoimalla) joiden tarkoitus oli vielä muusiot pois konventioista ja omilta mukavuusalueiltaaan kokeiltiin. Välillä menestyksekkäästi ja välillä tuloksettomasti. Eno kannusti yleisesti ottaenkin Bowieta hyväksymään epätavalliset ja poikkeukselliset lopputulokset ja välttämään tavanomaista. Käytännön esimerkkeinä tästä toimii mainiosti kappaleet ”Speed of Life” ja ”A New Career in a New Town” jotka jäivät näiden vinkkien myötä instrumentaalisiksi vaikka Bowie oli alunperin niihin sanoituksia kaavaillut. Eno kannusti Bowieta välttämään kyseisten kappaleiden ”normalisointia”.
”When Brian is around, Brian is in control, make no mistake about it, even more so than David, because he control’s David’s mind as well as David’s direction.”
– Carlos Alomar
Tuottaja Tony Visconti rooli oli enemmän tekninen (jossain toisessa organisaatiossa hänet olisi saatettu kreditoida vain äänittäjäksi), mutta lopputuloksen kannalta kuitenkin hyvinkin merkittävä. Koko levy nimittäin kylpee erilaisissa efekteissä joista kunnia kuuluu nimenomaan uusimpien vimpaimien ajanhermolla pysytelleelle Viscontille. Huomion arvoisin levyn kaikista soundi-ratkaisuista on uraa-uurtava, hieman synteettiseltä kuulostava, rumpusoundi joka syntyi Viscontin oivaltavalla Eventide H90 Harmonizerin käytöllä. Harmonizerilla oli mahdollista muuttaa äänilähteen sävelkorkeutta matalammaksi tai korkeammaksi ilman äänen hidastumista tai nopeutumista. Tämä oli mullistavaa vuonna 1977 eikä vastavaan pystynyt mikään muu vempele kuin upouusi Harmonizer joka oli alunperin tarkoitettu laulun korjailuun (tavallaan esihistoriallinen versio Autotunesta siis). Visconti kuitenkin keksi käyttää laitetta alkuperäistä käyttötarkoitusta huomattavasti luovemmin ja lopilta kyseisellä laitteella oli hyvin merkittävä rooli Low-levyn omaperäisessä kokonaissoundissa sillä efektiä ripoteltiin pitkin levyä kuin taikapölyä.
”It fucks with the fabric of time!”
Tony Visconti Eventide Harmonizerista.
Vaikka Low aloittaakin Bowien Berliinin trilogian niin käytännössä levy kuitenkin äänitettiin pääosin Pariisin lähettyvillä maaseudulla sijaitsevassa Château d’Hérouville -studiossa jossa myös Iggy Popin The Idiot oli juuri äskettäin valmistunut (vaikka Bowien tuottama The Idiot valmistui ennen Low’ta se julkaistiin myöhemmin sillä Bowie ei halunnut sen vievän liikaa huomiota omalta albumiltaan). Low kuitenkin viimeisteltiin Berliinissä Hansa-studiolla aivan Berliinin muurin vieressä.
(Iggy Popin The Idiot levy oli merkittävä levy Low’n kannalta koska Bowie, joka tuotti albumin ja kirjoitti Popin kanssa levyn kappaleet, käytti tuota albumia ikään kuin tutkimuslaboratoriona tai koekaniinina uudelle tyylilleen.)
Low’n teko alkoi kokeellisena projektina jonka tarkoitus oli tuottaa vain demoja tulevaa levyä varten ja se että sessioista syntyikin lopulta valmis albumi yllätti kaikki mukaan lukien Bowien itsensä.
Low alkaa hyvin krautrock-henkisellä ja varsin päälle käyvän energisellä instrumentaalilla ”Speed of Life”. Bowie-fanit olivat joutuneet tottuneet idolinsa alituiseen muutokseen. On kuitenkin helppo kuvitella että tämä Bowien ensimmäinen instrumentaalibiisi on kaikessa synteettisessä säihkeessään ja motoristisuudessaan tullut aikamoisena shokkina hänen pop-henkisimmille faneilleen. Eikä ”Speed Of Lifea” seuraava, hyvin katkelmanomainen, ensimmäinen laulettu kappale ”Breaking Glass” luultavasti heitä hirveästi lohduttanut. Bowie laulaa kyseisen kappaleen kuten muutkin Low’n lauletut biisit etäännetyllä ja hyvin epätunteellisella tyylillä. Laulusuoritukset kautta levyn ovat muutenkin varsin hillittyjä ja ylipäätänsä Bowie laulaa Low’lla todella vähän.
Kolmas raita, Intensiivinen ”What In The Worldin”, on yksi levyn kohokohdista. Sen rytminen ja nykivästi keinuva kitarasoolo tuo mieleen Robert Frippin jota oli alun perin yritetty turhaan houkutella niin The Idiotille kuin Low’lle. Iggy Pop laulaa taustavokaaleja kappaleessa ja itseasiassa biisiä harkittiin myös The Idiotille alun perin.
Neljäntenä kuultava ”Sound And Vision” on levyn kappaleista toistaiseksi eniten normaalia pop-kappaletta muistuttava. Paitsi että sekin rikkoo odotuksia jo pelkästään siinä mielessä että Bowien vokaaleja saa odotella puolitoista minuuttia. ”Sound And Vision” sovitus on vahvasti erilaisiin ”futuristisiin” efekteihin nojaava sovitus mikä on ollut vuonna 1977 jotain aivan uutta. Bowie soittaa kappaleessa lyhyen saksofoni-soolon joka sekin taitaa olla Eventide Harmonizerin vääristämä. Vastoin levy-yhtiön pessimistisiä odotuksia kappaleesta tuli hitti sen noustessa Briteissä kolmennelle sijalle. Globaalisti kappale ei kuitenkaan pärjännyt yhtä hyvin ja muita hitti-sinkkuja Low’lta ei irronnutkaan.
Jos ”Sound And Vision” antoi kuulijan odottaa Bowien vokaaleja seuraava kappale ”Always Crashing In The Same Car” alkaa suoraan niillä. Ikään kuin hyppäisimme keskelle jo aiemmin alkanutta kappaletta. Tämä on tosin tyypillinen efekti muutenkin Low’n kappaleille ja jälleen yksi tapa jolla levy on sukua Brian Enon Another Green Worldille joka on täynnä samalla tavalla vinjettimäisiä kappaleita. Vastustamattomasti eteenpäin rennosti eteenpäin keinuvaa ”Always Crashing In The Same Caria” katkoo siellä täällä Davisin robottimaisiksi käsitellyt rumpuiskut. Biisi päättyy Gardinerin soittamaan hienoon ja pitkään, lähes kolmanneksen kappaleen koko kestosta vievään, lyyriseen kitarasoolon joka tuo hieman mieleen Mike Oldfiedin tyylin.
A-puolen päättää ”Be My Wife” ja ”A New Career In A New Town”, ”Be My Wife on levyn viimeinen normaaleja vokaaleja sisältävä kappale ja edustaa albumin suoraviivaisinta rock-osastoa kevyillä funk-vaikutteilla. Kelpo kappale muttei kuulu mielestäni levyn innostavimpaan antiin vaikka Bowie on sen usein nostanut omaksi suosikikseen. ”A New Career In A New Town” on hieman kraftwerkmainen instrumentaalikappale jonka rakenne seurailee pop-biisiä jollaiseksi se alunperin olikin tarkoitettu kunnes Bowie päätti (Enon kannustamana) jättää vokaalit kokonaan pois. ”A New Career In A New Town” toimii ikään kuin siltana A-puolen kokeellisesta popista B-puolen avantgardistisempiin ja abstrakteihimpiin instrumentaaleihin.
A-puolen ja B-puolen välillä on myös selvä ero tunnelmassa. A-puolen pop-kappaleet (kutsuttakoon niitä yksinkertaistetusti nyt sellaisiksi) tuntuvat vielä luotaavan neuroottisella vimmalla Bowien huumehuuruista lähimenneisyyttä Los Angelesissa kun taas B-puolen kylmäävät tunnelmat ovat kiinni enemmän hänen nykyhetkessään ja heijastelevat Berliinin tunnelmia, sen kuumottavaa dekadenssia ja historiaa ja toisaalta ahdistava kylmän sodan aikaa muureineen ja sotilaineen.
”They were doing what few other people were trying to do – which was to create an art within the realm of popular music. I listened to it constantly.”
Philip Glass Low -levystä
B-puolen aloittava utuinen ja kylmän hyytävä ”Warszawa” on kiehtova kappale. Sen onnistunut yhdistelmä tietynlaista lähes rytmitöntä abstraktiutta ja toisaalta vahvaa perusmelodiaa on tarjonnut hedelmällisen alustan erilaisille tulkinnoilla. Säveltäjä Philip Glass on luonut pitkälti juuri ”Warszawan” pohjalta kokonaisen sinfonian (Low Symphony) ja rumpali Dylan (Steven poika) Howe on tehnyt alunperin kuusi minuuttisesta kappaleesta yli 11 minuuttisen avantgarde-jazz sovituksen.
”Warszawa” ja ”Art Decade” ovat levyn kappaleista ne joissa Enon käden jälki näkyy eniten. Hän työsti kappaleiden rungot kasaan yksinään muutaman päivän aikana kun Bowie oli hoitamassa lakiasioita Visconti seuranaan ja muu bändi oli jo lähetetty kotiin. Noiden kappaleiden utuinen tunnelma on selvää sukua Enon omalle musiikille, mutta herkässä emotionaalisessa ja fyysisessä tilassa ollut Bowien (hän taisteli yhä vakavan kokaiiniriippuvuuden kanssa) injektoi niihin huomattavasti kylmemmän, suorastaan hyytävän sävyn. Bowien tehokas ja nerokkaasti studioteknisesti rakennettu sanaton vokalisointi, jossa hän kanavoi äskettäin kuulemaansa bulgarialaista kuoromusiikkia, tuo myös vahvan fokuksen erityisesti ”Warsawiin”. Bowien instrumentaalikappaleita ei myöskään voi kutsua ambientiksi. Ne eivät ole äänitapettia vaan ne suorastaan vaativat aktiivisesti kuuntelijaa… no kuuntelemaan.
Eno saa välillä turhan paljonkin kunniaa b-puolen instrumentaaleista sillä etenkin levyn päättävät ”Weeping Wall” ja ”Subterraneans” ovat vahvasti nimenomaan Bowien käsialaa. ”Weeping Wallissa” Bowie jopa soitti kaikki kappaleen instrumentit yksinään. Syntetisaattorit ja Chamberline (Mellotronin kaltainen kosketinsoitin) ovat ”Weeping Wallin ”pääosassa, mutta Bowie koristelee kappaletta myös kitaralla, pianolla ja vibrafonilla. ”Weeping Wall” on b-puolen instrumentaaleista vauhdikkain ja energisin ja sitä voisi kuvailla yhdistelmäksi Kraftwerkin syntsapopia ja Steve Reichin minimalismia.
Levyn päättävä aavemainen ”Subterraneans” on vieläkin vahvemmin synteettinen kappale ja sitä kuljettaa useassa linjassa päällekkäin kulkevat syntetisaattoriäänet ja Bowien sanaton matala vokalisointi (loppupuolella kuullaan sanoja joiden viesti jää kuitenkin totaalisen abstraktiksi). Elokuvamaisesti soiva ”Subterraneans” on hyvä esimerkki kuitenkin myös siitä miten Low’lla synteettiseen ja keinotekoiseen sekoitetaan vastapainoksi aina jotain luonnollista ja orgaanista. ”Subterraneansissa” se on Bowien vuoroin huokaileva, vuoroin kipakammin pörisevä saksofoni ja vaikkapa ”Art Decadessa” Eduard Meyerin sello.
Ilmestyessään Low jakoi kriitikoiden mielipiteet eikä menestynyt kaupallisesti läheskään niin hyvin kuin Bowien edelliset levyt. Vuosien myötä levyn arvostus on kuitenkin kasvanut kohisten ja sen vaikutus pop-musiikkiin on kiistämätön. On tuskin epäilystäkään etteikö Joy Divisionin, Gary Numanin, Ultravoxin tai jopa tuoreemman Arcade Firen musiikki olisi kuulostanut hyvin erilaiselta ilman Low’n vaikutusta.
Lue myös Jarkko Lehdon näkemys Low -levystä täällä.
Itselleni Low oli ensimmäinen Bowien levy josta todella innostuin ja vaikka sittemmin olen ymmärtänyt hänen rikkaan tuotantonsa arvon laajemminkin ansaitsee Low minusta edelleen paikkansa kolmen parhaan Bowien levyn joukossa.
Bowien Berliini-trilogia sai jatkoa vain kymmenen kuukautta myöhemmin ”Heroes” -levyn myötä.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”Speed of Life” 2:46
- ”Breaking Glass” 1:51
- ”What in the World” 2:23
- ”Sound and Vision” 3:03
- ”Always Crashing in the Same Car” 3:29
- ”Be My Wife” 2:55
- ”A New Career in a New Town” 2:51
- ”Warszawa” Bowie, Brian Eno 6:20
- ”Art Decade” 3:43
- ”Weeping Wall” 3:26
- ”Subterraneans” 5:39
Muusikot:
David Bowie: vokaalit, saksofonit (4, 11), kitarat (6, 9–11), pump bass (6), huuliharppu (7), vibrafoni (9–10), ksylofoni (10), ARP syntetisaattori (1, 10–11), Chamberlin Brian Eno: koskettimet: Minimoog (2, 8–9), ARP (3, 11), EMS Synthi AKS (3, 5), piano (7–9, 11), Chamberlin (8–9) Carlos Alomar: rytmikitara (1, 3–7, 14), soolokitara (1, 2) Dennis Davis: rummut, perkussiot (1–7, 14) George Murray: bassokitara (1–7, 11, 14) Ricky Gardiner: rytmikitara (2), soolokitara (3–7, 14) Roy Young: piano (1, 3–7, 14), Farfisa urut (3, 5)
Iggy Pop: taustavokaalit (3) Mary Visconti: taustavokaalit (4, 14) Eduard Meyer: sellot (9 J. Peter Robinson: piano ja ARP (11) piano ja ARP (11)
Tuottaja: David Bowie, Tony Visconti
Levy-yhtiö: RCA
Pienemmät Purot 