Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1975 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-20. Vuoden kirkkain kärki julkistetaan seuraavien viikkojen aikana.
11. Slapp Happy / Henry Cow: Desperate Straights (UK) ****½
12. King Crimson: USA (UK) ****½
13. Quiet Sun: Mainstream (UK) ****½
14. Magma : Live Hhaï (FR) ****½
15. Steve Hillage: Fish Rising (UK) ****½
16. Mannheim Steamroller: Fresh Aire I (US) ****½
17. Peter Hammill: Nadir’s Big Chance (UK) ****
18. Neu!: Neu! ’75 (DE) ****
19. Gilgamesh: s/t (UK) ****
20. Arti + Mestieri: Giro di valzer per domani (IT) ****
Vuoden 1975 parhaat levyt sijoilla 21-30 löydät täältä
11. Slapp Happy / Henry Cow: Desperate Straights
Desperate Straights on Slapp Happyn kolmas studiolevy ja ensimmäinen jonka yhtye teki yhdessä avantproge-bändi Henry Cown kanssa.
Slapp Happyn perusti Hampurissa vuonna 1972 kolmesta eri maasta kotoisin oleva kolmikko. Yhtyeen käynnisti muutaman avantgarde-levyn tehnyt englantllainen säveltäjä Anthony Moore joka kutsui amerikkalaisen, mutta Englannissa jo pitkään asuneen kitaristi Peter Blegvadin (Moore ja Blegvad olivat soittaneet yhdessä bändeissä jo koulupoikina Englannissa) luokseen Hampuriin. Ajatuksena oli tehdä vitsillä muutama pop-kappale ja lyödä samalla rahoiksi…
****½
12. King Crimson: USA
USA on vuonna 1969 perustetun King Crimsonin toinen livealbumi.
King Crimsonin ensimmäinen livelevy Earthbound oli hieman hätäisesti julkaistu ja turhankin rosoinen laadultaan, mutta USA on aivan toista maata.
Kokoonpanona levyllä on Larks’ Tongues In Aspic (1973) ja Starless And Bible Black (1974) levyt tehnyt huikea nelikko Robert Fripp (kitara, Mellotron), John Wetton (vokaalit, basso), David Cross (viulu, Mellotron, sähköpiano) ja Bill Bruford (rummut).
USA sisältääkin lähes pelkästään kappaleita edellä mainituilta levyiltä. Ainoat poikkeukset ovat räjähtävä versio ”21st Century Schizoid Manista”, tässä vaiheessa vielä levyttämätön eepos ”Starless” sekä seitsemän minuuttinen improvisaatio joka sai nimen ”Ashbury Park”. Levy onkin äänitetty yhtä kappaletta lukuunottamatta Amerikassa New Jerseyn Asbury Parkissa kesäkuun 28 päivä.
Täysin korjailematon livealbumi USA ei kuitenkaan ole sillä Curved Airissa ja Roxy Musicissa soittanut Eddie Jobson kutsuttiin soittamaan levylle muutama uusi viuluosuus joidenkin alkuperäisten Crossin osioiden tilalle.
Levyn kohokohta on ”Asbury Parkiksi” nimetty vapaa improvisaatio. ”Asbury Park” edustaa King Crimsonin improvisaatioiden metallifunk-laitaa. Koko bändi on biisissä aivan liekeissä, mutta Wettonin soitto on siinä erityisen petomaista. Wettonin bassosoundi 70-luvulla ei ollut tunnettu muutenkaan ujostelevasta luonteesta, mutta ”Asbury Parkissa” hänen bassonsa todella murisee isolla ämmällä. Myös Bruford loistaa kappaleessa ja vaikka rytmiryhmä tuntuukin vievän biisiä pitkälti ei Fripp ja Cross millään tavalla statisteiksi jää. Frippille oli tapana kutsua Wettonin ja Brufordin muodostamaa rytmiryhmää ”lentäväksi tiiliseinäksi” sen päälle käyvän tyylin takia ja ”Asbury Parkia” kuunnellessa ilmaisu on tavallaan helppo ymmärtää, mutta toisaalta koko nelikon yhteissoitto kuulostaa myös erittäin saumattomalta. Tämä kokoonpano suorastaan jyrisi livenä!
”Asbury Park” on ehdottomasti yksi 70-luvun Crimsonin parhaista improvisaatioista ellei paras. USA on hankkimisen arvoinen pelkästään tuon kappaleen takia. Ei niin että levyn muissakaan tulkinnoissa valittamista ole. Esimerkiksi ”Starlessin” versio ilman studioversion merkittävässä roolissa olevia saksofoneja on hyvin kiinnostava ja oikein toimiva studioversiota energisemmän ja romuluisemman soiton ansiosta.
King Crimson on yhtye joka on ollut parhaimmillaan nimenomaan livenä. Olenkin sitä mieltä että todellinen Crimson-fani tarvitsee levyhyllyynsä vähintään yhden livelevyn jokaiselta bändin kokoonpanoilta. Ja Wetton/Bruford-aikakaudelta paras valinta on ehdottomasti tämä USA.
Parhaat biisit: ”Exiles”, ”Ashbury Park”, ”Starless”
(Huom! Arvostelu on kirjoitettu vuoden 2002 ns. ”30th Anniversary” -CD -julkaisun pohjalta jossa bonusraitoina on alunperin levyltä tilan puutteen takia pois jääneet ”Starless” ja ”Fracture”)
****½
13. Quiet Sun: Mainstream
Quiet Sun perustettiin vuonna 1970 kitaristi Phil Manzanera, basisti Bill MacCormick, kosketinsoittaja Dave Jarrett ja rumpali Charles Hayward. Bändi soitti Soft Machinesta vaikutteita saanutta kitaravetoista instrumentaalista Canterbury-progea, mutta ei saavuttanut satunnaista keikkailua suurempaa menestystä. Yhtyeen demonauhat saivat hylkytuomion useammaltakin levy-yhtiöltä joita bändi lähestyi.
Kun keikkaakaan ei oikein pukannut joutui yhtye harkitsemaan hanskojen naulaan ripustamista. Lopullinen naula yhtyeen arkkuun oli Manzaneran liittyminen vuonna 1972 Roxy Musiciin joka saavutti nopeasti varsin suurta suosiota. Quiet Sun laitettiin telakalle ja MacCormic liittyi Robert Wyattin johtamaan Matching Moleen, Hayward soitti mm. Mal Dean’s Amazing Bandissa, Dolphin Logicissa ja Jarrett jätti ammattimuusikon hommat ja ryhtyi matematiikanopettajaksi.
Muutamaa vuotta myöhemmin loppuvuodesta 1974 Roxy Musicin ansioluettelossa oli jo neljä menestyslevyä ja bändi oli yksi Englannin suosituimmista. Niin suosittu että Manzaneralle avautui mahdollisuus tehdä sooloalbumi. Ja kas kummaa myös Manzaneran ja kumppaneiden Quiet Sun -demot kuulostivat yhtäkkiä levymoguleista huomattavasti paljon kiinnostavammilta kuin vain muutamaa vuotta aiemmin….
****½
14. Magma : Live/Hhaï
Tuplavinyylinä alunperin ilmestynyt Live/Hhaï (tunnetaan myös nimellä Magma Live) on Magman ensimmäinen livealbumi. Levyn kappaleet äänitettiin Pariisissa kesällä 1975.
Kahdeksan henkinen Magma tarjoilee Live/Hhaïlla lihaksikkaita ja hieman sliipauttuja versioita lähinnä muutaman edellisen albuminsa materiaalista. Kokoonpanossa on rumpalin (Christian Vander luonnollisesti!) ja basistin lisäksi kaksi vokalistia, kaksi kosketinsoittajaa sekä ensimmäistä kertaa Magman riveissä myös viulisti (Didier Lockwood).
Mahavishnu Orchestran myötä viulisteja oli alkanut näkymään entistä enemmän progebändeissä mutta erityisesti jazz-rock -yhtyeissä ja myös Magma kumartaa Live/Hhaïlla jälleen hieman jazz-rockin suuntaan eli ottaa tavallaan askeleen taakse päin omille juurilleen. Tiukasta pseudo-minimalistisesta ja lähes militaristisesta marssimaisesta jumituksesta oli muodostunut parilla viimeisimmällä Magman levyllä Mëkanïk Dëstruktïẁ Kömmandöhilla (1973) ja Köhntarköszilla (1974) yhtyeen tavaramerkki, mutta Live/Hhaïlla yhtye hieman rentoutuu ja intoutuu soittamaan myös poikkeuksellisen monta pitkää vauhdikasta sooloa. Tosin kyllä sitä tuttua zeuhl-junttaustakin levyllä edelleen kuullaan!
Merkittävän osan Live/Hhaïsta lohkaisee kaksi pitkää kappaletta yhtyeen viimeisimmiltä albumeilta.
Magman upeimmasta sävellyksestä ”Köhntarköszista” kuullaan aika lailla täyspitkä 31 minuuttinen versio. ”Mëkanïk Dëstruktïẁ Kömmandöh” on sen sijaan lyhennetty 18 minuuttiin Jostain epämääräisistä levy-yhtiösekoiluista johtuen kappaleet on nimetty uudelleen ”Köhntarkiksi” ja ”Mëkanïk Zainiksi”.
“Köhntark” on suht uskollinen alkuperäiselle versiolle ja toimii upeasti hieman tuhdimmin soivana liveversiona. 23 minuutin kohdalla alkava Bernard Paganottin pirullisen kuuloinen muhkea bassoriffittely jonka päälle Lockwood soittaa tulisen viulusoolon on upea ja selkein irtiotto alkuperäiseen versioon verraten.
“MDK” -versio kärsii hieman liian kepeästä otteesta ja menettää jotain alkuperäisen version muukalaismaisesta outoudesta antautuessaan liialliseen jazz-rock -sooloiluun. Mm. basisti Bernard Paganotti että viulisti Lockwood saavat omat pitkät soolonsa kappaleessa. Paljon hienoja hetkiä “Mëkanïk Zainkin” sisältää, muttei kokonaisuutena täysin vakuuta tai tee täysin kunniaa alkuperäiselle maagiselle sävellykselle. Christian Vanderin rumpalointi on kyllä biisissä todella hurjaa ja kerrankin siitä saa myös hyvin selvää. Magman studiolevyillä kun rummut on usein miksattu liian taakse ja soundeilla on tapana olla muutenkin aika tuhnuiset.
“Köhntarkin” ohella levyn oleellisinta antia on kokonaan uusi kappale Hhaï joka alkaa todella majesteettisella Christian Vanderin vokaaliosuudella kunnes ukko hyppää rumpuihin ja johdattaa bändin maagiseen zeuhl-kohtaa-jazz-rockin -jamitteluun. Hieman yli kahdeksan minuuttinen kappale on yksi Magman hienoimmista “lyhyistä” sävellyksistä. Myös toinen uusi biisi hypnoottisesti kilkahteleva ja keinahteleva ”Lïhns” on komea kappale. Hypnoottisuutta tosin katkoo varsin intensiivisesti musiikin päälle paasaavat vokaalit.
Magman ensimmäisen albumin “Kobaia”-biisistä kuullaan myös tehokas versio nimellä “Kobah” joka päivittää kyseisen kappaleen onnistuneesti alkuperäistä zeuhlmaisemmaksi. Kappale tosin feidautuu raivostuttavasti kesken kaiken jääden ikävästi kesken. Olisiko nauha loppunut kesken keikan äänityksen?
Kaiken kaikkiaan Live/Hhaï on erinomainen livelevy ja vaikkei se välttämättä esitä Magmaa aivan tyypillisimmillään on sen kokonaislaatu niin soittosuorituksiensa kuin soundiensa puolesta niin laadukas että se kuuluu ehdottomasti Magman parhaiden livealbumien joukkoon.
Parhaat biisit ”Köhntark”, ”Hhaï”, “Kobah”, ”Lïhns”
****½
15. Steve Hillage: Fish Rising
Fish Rising on Gong-kitaristi Steve Hillagen ensimmäinen sooloalbumi.
Fish Rising äänitettiin You -levyn jälkimainingeissa kun Gongin sisällä käytiin valtataistelua paitsi yhtyeen tyylistä niin myös sen johtajuudesta. Hillage ei juuri tähän taisteluun ehtinyt tai välittänyt osallistua kun soololevyn työstäminen piti hänet kiireisenä.
Fish Risingia voi pitää luontevana jatkona Hillagen aikaisemmalle omalle bändille Khanille joka teki ensimmäisen, ja ainoan, levynsä Space Shanty vuonna 1972. Fish Rising kuitenkin peittoaa helposti Space Shantyn joka tasolla.
Merkittävä sukulaisteos Fish Risingin musiikille on tietenkin tässä vaiheessa Gongin tuorein albumi You (1974) jonka tekemisessä Hillagella oli ollut tärkeä rooli. Mikään yksi yhteen jatko-osa Fish Rising ei kuitenkaan Youlle ole…
****½
16. Mannheim Steamroller: Fresh Aire I
Fresh Aire I on amerikkalaisen vuonna 1974 perustetun Mannheim Steamrollerin ensimmäinen albumi.
Mannheim Steamrollerin sen perustajan Chip Davisin (s.1947) tarina lienee yksi populaarimusiikin historian omituisimmista. Chip Davis (s.1947) aloitti pianon soiton nelivuotiaana ja suoritti tutkinnon Michiganin yliopiston musiikkilinjalla erikoistuen fagottiin ja lyömäsoittimiin.
Musiikkiuransa alussa klassisesti koulutettu Davis kuitenkin joutui henkensä pitimikseen tekemään musiikkia mainoksiin. Lopulta Davisin säveltämistä Metz-leipomon jingleistä tuli yllättäen niin suosittuja että hän teki niiden pohjalta sinkun jossa laulaa leipomon mainoksissa esiintynyt kuvitteellinen rekkakuski C. W. McCall. McCallin (eli todellisuudessa kantrilaulaja William Dale Fries Jr) laulamasta kappaleesta ”Convoy” tuli vuonna 1976 jättimäinen hitti Amerikassa.
Ennen rekka-hittiään Davisilla oli kuitenkin kunnianhimoisempi visio instrumentaalimusiikista joka yhdistelisi modernia pop/rock-musiikkia ja toisaalta klassisen musiikin tekniikoita jotka hän oli vaivalla yliopistossa päähänsä ja sormiinsa päntännyt. Kuulostaa toistaiseksi progressiivisen rockin perusaineksilta, mutta Davisia kiinnosti kuitenkin huomattavasti vanhempi taidemusiikki kuin yleensä vaikkapa brittiläisiä progerokkareita eikä Davisilla toisaalta ollut juuri lainkaan luontaista tuntumaa rock-musiikkiin joten hänen näkemyksensä näiden eri suuntauksien yhdistelmästä muodostui lopulta kutkuttavan omaperäiseksi…
****
17. Peter Hammill: Nadir’s Big Chance
Nadir’s Big Chance on Van der Graaf Generator -vokalisti Peter Hammillin viides sooloalbumi.
Hammillin kaksi edellistä levyä The Silent Corner and the Empty Stage ja In Camera olivat vieneet miehen musiikkia yhä kokeellisempaan suuntaan ja jälkimmäisellä oltiin liikuttu paikoin jo hyvinkin avantgardistisissa tunnelmissa. Nadir’s Big Chance on sivuaskel varsin eri tunnelmiin.
Nadir’s Big Chancella Peter Hammill marssittaa valokeilaan alter-egonsa Rikki Nadirin jonka on tarkoitus olla jonkinmoinen suoraviivaisen rokkarin perikuva. Levyn konseptina on siis tarjoilla Hammillin näkemys poprockista. Ja nimen omaan aika rajusti rokkaavasta rockista. Eli ajatuksena on ikään kuin se että kappaleita ei esitä Hammill vaan ”16 vuotias pop-idoli” Rikki Nadir. Kyseessä on siis hieman samankaltainen alter-egoilla leikittely jota David Bowie harrasti läpi uransa.
Aivan tuntemattomllle vesille Hammill ei kuitenkaan astunut levyn myötä sillä Van der Graaf Generatorin Hugh Banton (bassokitara, koskettimet), Guy Evans (rummut) ja David Jackson (saksofoni) toimivat kautta levyn tehokkaana taustabändinä tässä simppelimmässä musiikillisessa kontekstissakin. Etenkin Jacksonin puhaltimet tärkeässä roolissa vaikka hillitymmin soivatkin kuin VdGG:n levyillä keskimäärin. Hammillin karismaattiset vokaalit ovat luonnollisesti pääosassa ja hän pääsee käyttämään vaikuttavan äänensä monia puolia tehokkaasti tälläkin levyllä. Aggressiivisista karjahduksista ja miellyttävästi soivaan hieman soulmaisesti soivaan baritoniin.
Nadir’s Big Chancea on kutsuttu jopa Hammillin punk-levyksi mikä on mielestäni kuitenkin melkoista liioittelua. Levyllä on vain muutama kappale (nimibiisi ainakin) jonka millään tavalla voisi kuvitella osuvan tuohon kuvauksiin. Parin proto-punk -vedon ohessa levyllä kuitenkin kuullaan myös mm soul-vivahteita ja muutama todella hieno pop-kappale ja jopa balladi tai kaksi.
Suosikkini levyltä ovat komeasti rullaava ”Open Your Eyes” jossa David Jacksonin saksofoni pärisee tarmokkaasti ja kohtalokkaan kaunis ”Shingle Song” jonka katkeransuloisessa tunnelmassa on jotain sydäntäsärkevää. Täydellisessä maailmassa näistä molemmista kappaleita olisi tullut hittejä. Nadir’s Big Chancella on yksi niistä levyistä jonka b-puoli on vahvempi kuin ensimmäinen joten jos levyn ensimmäiset biisit ei vakuuta niin suosittelen silti sinnittelemään loppuun asti!
Nadir’s Big Chance osoittaa että Hammill pystyi toimimaan luontevasti myös suoraviivaisemman rokin parissa ja jos hän olisi jatkanut useamman levyn verran näillä linjoilla on hyvin mahdollista että hän olisi voinut tehdä varsin merkittävänkin kaupallisen läpimurron. Hammillille tyypillisesti hän kuitenkin seuraavalla levyllään Over (1977) muutti jälleen suuntaa. Ja hyvä niin.
Parhaat biisit: ”Open Your Eyes”, ”Nobody’s Business”, ”Shingle Song”, ”Airport”, ”Two Or Three Spectres”
****
18. Neu! ’75
Neu! ’75 on vuonna 1971 perustetun saksalaisen Neu!:n kolmas studioalbumi.
Neu! ’75 lienee dusseldorfilais-duo rumpali Klaus Dingerin ja kitaristi Michael Rotherin hienoin luomus. Levy tarjoilee kiehtovaa Krautrock-jumitusta ja kuulasta minimalismia jota maustetaan välillä punkahtavilla vokaaleilla. Kyseessä on mielestäni yhtyeen ainoa täysosuma.
Tunnelmat vaihtelevat kuulaan kauniisti motoristisen rytmin eteenpäin ajamasta ”Isistä” Leb Wohlin raukeaan ambientiin (Nine Inch Nailsin Ghosts I-V -levyt ovat tälle kappaleelle paljon velkaa) ja lopulta ”Heron” rujoon proto-punkiiin.
”Isi” tuo hieman mieleen Canin mutta on kappaleena selkeäpiirteisempi, hallitumpi ja ehkä myös yksinkertaisempi kuin maanmiehiensä vastaavat biisit yleensä. ”Herossa” Dinger ärisee epäselviä vokaaleita kuin mikäkin punkkari ja yllättäen moinen irtiotto toimii varsin hyvin yhdistettynä hieman normaalia intensiivisempään Neu!-sointiin. Tosin eihän krautrockissa äärimmäiset laulusuoritukset ennen kuulemattomia ole. Niitä on tarjoilleet mm. Faustin ja Canin vokalistit.
Levyn kruunaa upea “kuiva” ja napakka soundi-maailma joka tekee oikeutta yksinkertaiselle, mutta parhaimmillaan hypnoottiselle musiikille.
Neu! 75 on paitsi yhtyeensä paras levy niin myös yksi kaikkein aikojen hienoimmista krautrock-levyistä. Levy on inspiroinut lukuisia artisteja monista eri genreistä. Kuuluisin fani lienee David Bowie joka hieman Neu! 75:n jälkeen pyysi kitaristi Rotheria työskentelemään kanssaan levylle jonka oli tarkoitus viedä Bowie aivan uuteen tyyliin. Rothery kieltäytyi kunniasta. Emme koskaan saa tietää miltä Low olisi kuulostanut Rotheryn kera, mutta se on selvää että Neu!:n vaikutus tuolla levyllä on valtava vaikkei kitaristi mukaan suostunutkaan.
Valitettavasti Rother ja Dinger eivät tulleet enää edes Neu! 75:n aikaan keskenään hyvin toimeen ja yhteistyö muodostui jatkossa mahdottomaksi. Kaksikko palasi yhteen vasta vuonna 1986 työstämään uutta levyä. Sessiot eivät sujuneet hyvin ja projekti hylättiin. Lopulta sessioiden materiaali julkaistiin ilman Rotherin hyväksyntää vuonna 1995. Tuo epämääräinen levy ei oikein tee kunniaa Neu!:n perinnölle, mutta toisaalta yhtyeen maine krautrock-innovaattorina on turvassa kolmen ensimmäisen albumin johdosta paremmin kuin hyvin.
Parhaat biisit: “Isi”, “Hero”
****
19. Gilgamesh: s/t
Gilgamesh on kosketinsoittaja Alan Gowenin ja rumpali Mike Travisin vuonna 1972 perustaman saman nimisen Canterbury-tyylistä progea soittavan britti-bändin esikoisalbumi.
Gowen oli soittanut jazz-rockia Jamie Muirin kanssa yhtyeessä Sunship ja Mike Travis oli jossain määrin vakiintunut nimi Lontoon jazz-skenessä.
Kesti vuosia ennen kuin Gowenin johtaman yhtyeen kokoonpano vakiintui. Bändissä ehti käväisemään ennen esikoislevyä sellaisetkin Canterbury-suuruudet kuin Richard Sinclair, Mont Cambell ja Dave Stewart. Tällä esikoislevyllä Gowenin ja Travisin kera soittaa kitaristi Phil Lee ja Jeff Clyne bassossa ja kontrabassossa…
****
30. Arti + Mestieri: Giro di valzer per domani
Giro di valzer per domani on italialaisen Arti + Mestierin toinen studioalbumi.
Arti + Mestieri tuntuu siirtyvän vielä entistä selkeämmin jazz-rockin suuntaan tällä toisella albumillaan. Toki yhtyeellä on toinen jalka yhä progressiivisen rockin puolella, mutta jazz-rockmainen soitiniloittelu tuntuu silti saavan aiempaa enemmän tilaa. Ei kuitenkaan liikaa itse kappaleiden kustannuksella sillä Giro di valzer per domanin enimmäkseen instrumentaaliset sävellykset pysyvät hyvin kasassa ja sisältävät myös komeita melodisia ja jopa varsin tarttuvia osioita. Levyn 15 lyhyttä (1-5 min) kappaletta tosin ovat keskenään ehkä hieman turhan saman kaltaisia ja niitä vaikea erottaa toisistaan.
Yhtyeen viulisti Giovanni Vigliar saa hieman enemmän tilaa tällä levyllä kuin edeltäjällään ja hienoltahan ukon vinguttelu kuulostaa. Tälläkin kertaa insrumentalisteista ylitse muiden nousee kuitenkin rumpali Furio Chirico joka takoo settiään kautta levyn aivan mielipuolisella energialla. Chiricon intensiivinen rumpalointi tuo mieleen Billy Cobhamin paitsi että taidan pitää Chiricon työskentelystä jopa enemmän!
Giro di valzer per domani on mainio cocktail jazz-rockia ja progea. Arti + Mestieri teki vielä muutaman levyn tämänkin jälkeen, mutta yleinen konsensus tuntuu olevan että taso tippui selvästi. Itse en ole myöhäisempiä levyjä vielä päässyt kuulemaan. Arti + Mestierin kaksi ensimmäistä levyä kuuluvat kuitenkin italialaisen progressiivisen rockin jos ei nyt aivan kirkkaimpaan kärkeen niin hyvin lähelle sen tuntumaa kuitenkin.
Parhaat biisit: ”Mirafiori”, ”Aria pesante”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa