Trilogy on Emerson, Lake & Palmerin kolmas studioalbumi ja seurasi edellisvuonna ilmestynyttä, vain uutta materiaalia (osittain perustuen Modest Mussorgskyn sävellyksiin) sisältänyttä, livelevyä Pictures At An Exhibitionia. ELP:n ura oli ollut tähän asti yhtä voittokulkua niin taiteellisesti kuin kaupallisesti eikä Trilogy aiheuttanut notkahdusta yhtyeen nousukiidossa.
Trilogy on edeltäjiään hieman seesteisempi ja romanttisempi (lähinnä viitaten taidemusiikin aikakauteen) albumi. Levy ei sisällä aivan yhtä korkeita huippuja kuin edelliset albumit, mutta toisaalta kaikessa tasapainoisuudessaan Trilogy välttää myös todelliset notkahdukset joihin yhtye aiemmin hetkittäin oli sortunut.
Lähes kaikki Trilogyn musiikki on Keith Emersonin säveltämää. Poikkeuksena kolmikon yhdessä säveltämä, tummasävyinen ja omintakeisesti elementtejä klassisesta musiikista ja bluesista sekoitteleva, rock-pala (kappaleessa on aivan upea likainen Hammond-soundi!) “Living Sin” ja Greg Laken oma kevyen leppoisa ”From The Beginning”. “From The Beginning” onkin hänen ehkäpä hienoin ELP:lle säveltämä ”folk-balladi”. Hieman “Lucky Mania” muistuttavassa (mutta sen päihittävässä!) kappaleessa on miellyttävästi keinahteleva rytmitys joka viittaa jonnekin bossa novan suuntaan. Jos jotakin kappaletta voi kuvata yksinkertaisesti sanalla “miellyttävä” niin tätä. “From The Beginning” oli pieni hitti Amerikassa nousten listoilla sijalla 39 joka on ELP:n paras sijoitus sinkkulistoilla rapakon takana.
Trilogyn materiaali on vahvaa kauttaaltaan ja jopa levyn pakollinen kapakkapianoa sisältävä huumoriraita, länkkäritunnelmia rempseästi välittävä, ”The Sheriff” lienee ELP:n paras kappale tässä sarjassa. ”The Sheriffin” jälkeen ELP viipyilee vielä toisenkin kappaleen verran lännen tunnelmissa sovittaen palasen amerikkalaisen säveltäjän Aaron Coplandin (1900-1991) baletista Rodeo. ELP versio ”Hoedown” on erittäin onnistunut tulkinta. Coplandin alkuperäisen kappaleen (joka sekin on itseasiassa sovitus amerikkalaisesta kansanmusiikista) kyllä tunnistaa, mutta ELP:lle tyypillisesti höyryjunamaisesti eteenpäin puskeva versio on silti aivan omanlaisensa. Sitä voisi kutsua hyvin omintakaiseksi näkemykseksi sähköisestä bluegrass-musiikista. Kappaleen lopussa päällekkäin äänitetyt syntsa-vyörytykset ovat huikeaa kuultavaa ja Emersonin osittain ufomaiset, muttei liian överit soundit ovat todella luovasti rakennettuja. Tässä vaiheessa Emersonilla oli jättimäisen modulaarisen Moogin lisäksi käytössä myös Mini-Moog ja Emerson loihtiikin Moogeistaan “Trilogylla” aiempia albumeita vaikuttavampia ja eksoottisempia soundeja.
Emerson ei kuitenkaan tyytynyt käyttämään levyllä vain syntetisaattoreita vaan Hammond-urkujen ohella flyygelillä on keskeinen rooli levyllä. Ehkä jopa keskeisempi kuin kertaakaan aikaisemmin ELP:n levyllä. Pitkin levyä kuullaankin todella virtuoosimaista pianon soittoa Emersonilta. Parhaana esimerkkinä nimikappale ”Trilogyn” todella ekspressiivinen soitto jonka loikkii vaivattoman oloisesti hienovaraisesta tunnelmoinnista intensiiviseen rytmiseen räimeeseen. ”Trilogy” sisältää myös levyn vaikuttavinta yhteissoittoa koko yhtyeeltä ja massiivisen kuuloinen instrumentaaliosio kolmen ja neljän minuutin kieppeillä on todella vaikuttava Palmerin ja Laken kompatessa intensiivisesti taustalla Emersonin vinguttaessa Moogiaan raivoisasti. Emerson sortuu kappaleessa ehkä hieman turhan pitkiin sooloihin, mutta onhan ne silti pirun viihdyttävää kuultavaa!
”Trilogyn” ohella levyn aloittava kolmiosainen, hieman yli 10 minuuttia kestävä, ”The Endless Enigma” -suite kuuluu myös levyn huippuhetkiin. Tunnelmallisen ja hieman elokuvamaisen jännitystä (musiikki on helposti kuviteltavissa johonkin Hitchcockin elokuvaan) nostattavan piano-intron jälkeen siirrytään toccatamaiseen osuuteen Emersonin Hammond-urkujen johdattamana ja Greg Lake pääsee ääneen laulaen tutun majesteettisesti. Laken ääni kuulostaa kiinnostavalla tavalla emotionaaliseti etäännyteltä ja enemmän kuin vähän ylimieliseltä. Vaikutelma on erinomainen ja toimii täydellisesti sanoitusten kanssa joissa jonkinlainen jumalhahmo tuntuu ripittävän tuimasti seuraajiaan. Välissä kuullaan taitava instrumentaalinen herkän pianon soiton käynnistävä fuuga-osio (“Fugue”) kontrapunkteineen josta palataan varsinaiseen teemaan (”The Endless Enigma Part 2”) joka soi tällä kertaa voittoisasti ja aiempaa monimutkaisemmin lukuisine tahtilajin vaihdoksineen. Viimeisessä osassa kuullaan myös ensimmäistä kertaa Emersonin legendaarinen Moog “trumpetti”-soundi jolla tulisi olemaan myöhemmin tärkeä rooli myös Brain Salad Surgery -levyllä. ”The Endless Enigma”-suite on upea teos joka onnistuu yhdistelemään herkkyyttä ja mahtipontisuutta saumattoman taitavasti.
Yksi Trilogyn tuotannollisista ja sovituksellisista eroavaisuuksista ELP:n aiempiin levyihin verrattuna on että se sisältää huomattavasti enemmän päällekkäinäänityksiä kuin aiemmilla levyillä mistä johtuen levyn monimutkaisimpia kappaleita ei soitettu kovinkaan paljon livenä koska kolmen muusikon kädet eivät yksinkertaisesti siihen riittäneet.
Lue arvostelu ELP:n debyytistä täältä >
Selkein päällekkäin äänitysten merkitys on tietenkin levyn päättävällä ”Abbaddon’s Bolerolla”. 8 minuuttisessa sävellyksessä toistetaan kimuranttia pitkää melodiaa jota sittten kasvatetaan Maurice Ravelin (1875–1937) Boleron (1928) hengessä pikku hiljaa lisäten siihen uusia instrumentteja samalla volyymia ja tempoa kasvattaen. Taustalla nakuttaa itsepintaisesti Palmerin soittama marssimainen bolero-rytmi (tosin 4/4 tahtilajissa eikä 3/4 kuten boleroissa yleensä). Kappale kasvaa taitavasti ja lopussa intensiteetti on valtava.
“Abbaddon’s Bolero” on hyvin poikkeuksellinen ELP-kappale ja se jakaakin usein yhtyeen fanien mielipiteet. Itse olen vähän kahden vaiheilla. Oikeassa fiiliksessä kappaleen hillityn kärsivällinen intensiteetin kasvatus on erittäin tyydyttävää kuultavaa, mutta välillä kun haluaisi kuulla vain ELP:lle tyypillisempää räimintää kappele tuntuu hieman tylsältä. Kunnioitettava irtiotto “Abbaddon’s Bolero” kuitenkin on. ELP yritti esittää teosta livenä muutamaan otteeseen taustanauhojen ja Laken soittaman Mellotronin (instrumentti jota Emerson inhosi) avustuksella, mutta varsin epätyydyttävin lopputuloksin. Kappale palasi bändin livesettiin vasta 70-luvun pahamaineisella sinfonia-orkesterin kera tehdyllä kiertueella. Hieman paradoksaalisesti sinfoniaorkesterin avustuksella soitetttuna kappale kuitenkin menetti omaa charmiaan joka pitkälti perustuu kuitenkin Emersonin Moogeilla loihtimiin soundiväreihin. Sinfoniaorkesterin soittamana kappale kuulosti jotenkin tavanomaisemmalta ja tylsemmältä.
ELP olisi halunnut pestata Salvador Dalin kansitaiteilijakseen, mutta Dalin vaatimus 50 000 dollaria (nykyrahassa noin 350 000 $) oli valitettavasti kolmikolle liian suolainen summa ja lopullisen, melko köpöisen maalauksen jossa on yhtyeen jäsenten sivuprofiilit ikään kuin yhteen vartaloon sulautettuna, toteutti design-firma Hipgnosis. Kansi ei todellakaan kuulu firman uljaimpiin saavutuksiin.
Trilogy oli viimeinen ELP-albumi jonka Eddie Offord äänitti. Offord teki jällleen hienoa työtä ja levy kuulostaa upealta vaikka äänikuva on muuttunut entistä monimutkaisemmaksi aiempaa lukuisimpien päällekkäinäänitysten johdosta. Trilogyn jälkeen Offord loikkasi kokonaan Yesin leiriin lähtien hoitamaan myös yhtyeen livesoundia levyjen ohella.
Lue arvostelu Tarkuksesta täällä >
Trilogy ei ole samalla lailla visionäärinen albumi kuin edeltäjänsä vaan lähinnä rakentaa jo hio niiden luomia innovaatioita. Edistystäkin kuitenkin tapahtui erityisesti Emersonin aiempaa sofistikoituneempien syntetisaattori-soundien ja -orkestraatioiden muodossa. Myös Palmer ja Lake olivat hioneet taitojaan. Ensin mainittu soittaa kautta levyn todella tyylikkäästi ja aiempaa orkestraalisemmin. Lake taasen on kypsynyt laulajana entisestään ja hänen fraseerauksensa on paikoin huikean tarkkaa työtä. Vaikkei Trilogy parhaimmillaankaan nouse aivan ELP:n hienoimpien hetkien tasolle on se tasalaatuisuutensa ansiosta erittäin hieno suoritus. Trilogy oli jälleen myös kaupallinen menestys nousten USA:ssa albumilistan viidennelle sijalle ja Briteissä peräti kakkoseksi. Myös kiertuevetonaulana bändi nousi Trilogyn jälkeen maailman suurimpien yhtyeiden joukkoon. Vuonna 1972 ELP vaikutti pysäyttämättömältä voimalta.
Parhaat biisit: ”The Endless Enigma Suite”, ”Trilogy” ja ”Living Sin”
*****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
A-puoli
-
”The Endless Enigma (Part 1)” 6:41
-
”Fugue” (Instrumental) 1:56
-
”The Endless Enigma (Part 2)” 2:03
-
”From the Beginning” 4:16
-
”The Sheriff” 3:22
-
”Hoedown” 3:47
B-puoli
- ”Trilogy” 8:54
- ”Living Sin” Carl Palmer 3:13
- ”Abaddon’s Bolero”
Kokonaiskesto: 38:55
Bändi:
Keith Emerson: Hammond C3 urut, Steinway piano, zurna, Moog syntetisaattori III-C, Mini-Moog model D syntetisaattori Greg Lake: vokaalit, basso, akustinen- ja sähkökitara Carl Palmer: rummut, perkussio
Tuottaja: Greg Lake
Levy-yhtiö: Island / Atlantic
Pienemmät Purot 