Levyarvio: Mike Oldfield – Ommadawn (1975)

Ommadawn on Mike Oldfieldin kolmas studioalbumi.

Oldfieldin jättimäistä yllätysmenestystä Tubular Bellsiä seurannut Hergest Ridge oli ollut haastava levy tehdä. Oldfield oli lähtenyt tekemään levyä hieman vastahakoisesti levy-yhtiönsä painostamana ja vaikka lopputulos oli ollut hieno sai levy Tubular Bellsiin verrattuna ristiriitaisen vastaanoton. Herkän Oldieldin mielestä vastaanotto ei tosin ollut ristiriitainen vaan pelkästään tuomitseva. Tämä järkytti häntä suuresti ja vaikka Hergest Ridge todella on monellakin tapaa Tubular Bellsiä parempi albumi niin negatiivinen kriittinen palaute horjutti Oldfieldin itseluottamusta siinä määrin että hän itsekin alkoi kyseenalaistamaan levyn ansioita ja jopa omia taitojaan ylipäätänsä. Jonkin aikaa… mutta Ommadawnia hän lähti tekemään intoa puhkuean. Ja tällä kertaa hän halusi tehdä kaiken itse tuottaa, äänittää ja tietenkin soittaa kaikki instrumentit. Ja kaikki tämä omassa studiossa joka Oldfieldille asennetiin hänen taloonsa Herefordshiressa. Kotinsa kellaristudiossa hän pakersi yksinään Ommadawnin parissa melkein vuoden ajan välillä kutsuen mukaan vierailijoita levylle soittamaan.

Ommadawnin äänitysten aikaan vasta 21-vuotias Oldfield ei voinut hyvin. Hän joi liikaa, oli ahdistunut ja kärsi musertavista paniikkikohtauksista. Musiikin tekeminen kuitenkin piti hänet järjissään ja oli eräänlainen pakotie todellisesta maailmasta. Uutena takaiskuna kesken äänitysten tuli tieto hänen pitkään mielenterveysongelmista kärsineen äitinsä Maureenin kuolemasta. Tämä oli kova isku Oldfieldille, mutta pienen tauon jälkeen levynteko jatkui ja hän kanavoi kaiken tuskansa työstämäänsä musiikkiin. Oldfield itse on todennut, että hän tekee parempaa musiikkia voidessaan huonosti, ja tämä kaava on kyllä havaittavissa selvästi, kun Oldfieldin tuotantoa tarkastelee laajemmin ja tuntee hieman miehen henkilökohtaisen elämän käänteitä. Ommadawnin kohdalla tämä teoria pätee ainakin täydellisesti: Oldfield oli luultavasti henkisesti elämänsä aallonpohjassa, mutta musiikki jota hän synnytti oli hänen toistaiseksi vahvintaan.

Oldfield nauhoitti albumin periaatteessa kahteen kertaan. Ensimmäinen yritys epäonnistui, kun Oldfieldin käyttämät nauhat alkoivat rapistumaan joko siksi, että nauhojen laadussa oli jotain pielessä, tai ehkä siksi, että Oldfield käytti nauhoja moneen kertaa niitä pyyhkien ja taas uusia osia äänittäen. Parin kuukauden työ meni hukkaan, ja Oldfield joutui aloittamaan homman lähes kokonaan alusta. Tämä oli jälkeen uusi vakava takaisku Oldfieldille, mutta lopulta hän pääsi uudelleen vauhtiin ja oli loppujen lopuksi sitä mieltä, että ensiyrityksen epäonnistuminen oli itseasiassa onni onnettomuudessa ja levyn uudesta versiosta tuli paljon parempi kuin siitä olisi ilman uutta äänityskierrosta tullut.


Lue Tubular Bellsin arvostelu täältä


Ommadawn jatkaa Oldfieldin kahden edellisen levyn omintakeisella sinfonisen rockin tyylillä. Ommadawn lainaa formaattinsa myös edellisiltä levyiltä, sillä levy koostuu Tubular Bellsin ja Hergest Ridgen tavoin kahdesta pitkästä koko vinyylilevyn puoliskon verran kestävästä sävellyksestä. Ommadawn jopa peilaa Tubular Bellsin tapaa piilottaa jälkimmäisen eepoksen loppuun pieni erillinen kappale. Tubular Bellsin tapauksessa kyse oli traditionaalisen ”Sailor’s Hornpipen” sovituksesta, ja Ommadawnille Oldfield sävelsi kolmiminuuttisen kevyen laulelman ”On Horsebackin”.

Hergest Ridgellä Oldfieldin musiikkiin oli alkanut hiipiä keltti-vaikutteita. Nämä piirteet vahvistuvat Ommadawnilla entisestään mutta ne yhdistyvät saumattomasti myös muihin etnisiin vaikutteisiin, kuten afrikkalaiseen rummutukseen sekä kreikkalaisiin ja itäeurooppalaisiin sävyihin. Ommadawn oli siis tavallaan maailmanmusiikkia ennen kuin termiä oli vielä edes keksitty. Etniset vaikutteet sulautuvat kuitenkin luontevasti Oldfieldin omaan musiikilliseen kieleen eikä lopputulos kuulosta missään vaiheessa väkinäiseltä sekoitukselta länsimaista pop-musiikkia ja etnistä eksotiikkaa. 

Oldfield välttää ”pop kohtaa etnon” -kliseet osittain tietenkin siksi, että vuonna 1975 ei moista sapluunaa ollut ehtinyt vielä syntyä, ja toisaalta, koska hänen oma tapansa säveltää musiikkia vain sattui olemaan hyvin omaperäinen. Hänen musiikillaan oli hyvin vähän tekemistä länsimaisen pop-musiikin kanssa. Oldfield kuunteli itse enimmäkseen klassista musiikkia (Sibelius oli hänen suurin suosikkinsa) ja ammensi inspiraatiota suurten sinfonioiden tyylistä. Ommadawnin sointi onkin jopa aiempia Oldfieldin levyjä orkestraalisempi. Hergest Ridge osoitti Oldfieldilta jo Tubular Bellsiä kehittyneempää taitoa rakennella sujuvasti pitkiä musiikillisia kaaria, mutta Ommadawnilla etenkin Part Onessa tämä viedään vielä paljon pidemmälle. Ommadawnissa yhdistyy täydellisesti korkeakulttuuri ja kansantaide, kun sinfoninen taidemusiikki kohtaa folk-musiikin Oldfieldin omintakeisen ja itseoppineen sävellyskynän kautta.

Levyn soundi on aiempaa hieman akustisempi. Sähkökitara on tietenkin useaan otteeseen pääroolissa, mutta toisaalta tilaa saavat runsaasti myös harppu, nokkahuilut, säkkipilli ja erilaiset akustiset kielisoittimet. Jopa sähköinen bassokitara korvataaan hetkittäin kuuluisan kitaraseppä Tony Zemaitisin Oldfieldille tilaustyönä tekemällä akustisella bassokitaralla. Oldfield itse soittaa jälleen valtaosan levyn instrumenteista (levyn kannessa luetellaan 19 instrumenttia joista eksoottisimmat lienevät edellä mainittu kelttiläinen harppu, mutta myös bodhran ja bouzouki). Ommadawnilla kuullaan kuitenkin aiempaa laajempi vierailijoiden kaarti. Vierailevat muusikot koostuivat enimmäkseen Oldfieldin ystävistä (joita hänellä oli vähänI ja lähiseutujen muusikoista ja muutamista kokeneemmista konkareista (kuten Gongin perkussiomestari Pierre Moerlen joka soittaa levyllä patarumpuja) jotka levy-yhtiö Virgin järjesti sessioihin.

Ommadawn Part One

Ommadawn alkaa kauniilla ja hieman aavemaisella yksinkertaisella melodialla, jonka varaan koko sävellys itseasiassa pitkälti perustuu. Oldfield kehittelee tuota melodiaa pitkin 19-minuutista sävellystä ja ottaa siitä tehokkaasti kaiken irti varioimalla sitä hienovaraisesti niin musiikillisesti kuin instrumentaatiota vaihdellen. Välillä tuo perusmelodia kehittyy upealla tavalla uudeksi vastamelodiaksi

Yhdeksän minuutin kohdilla lyhyt ja kaunis David Strangen soittama sello-interludi johtaa levyn ensimmäiseen kitarasooloon. Oldfieldin kipakalla ja terävällä soundilla soittama virtuoosimainen pariminuuttinen kitarasoolo nostaa kappaleen kierroksia ja tuo mukaan rytmikkyyttä Oldfieldin soittaman bodhranin (irlantilainen käsirumpu) myötä sekä esittelee ensimmäistä kertaa myös vokaalit. Tässä vaiheessa sanattoman kuoromaisen vokalisoinnin muodossa. Noin 13 minuutin kohdalla alkaa loitsumaisesti toistuva Clodadgh Simondsin (Mellow Candle) vokaaliosuus.

Oldfield pyysi Simondsia keksimään jotain sanoja laulettavaksi iirin kielellä. Simonds kirjoitti spontaanisti hassunkurisen tekstin ”Daddy’s in bed, The cat’s drinking milk, I’m an idiot, And I’m laughing”, jonka hänen sukulainen sitten käänsi iirin kielelle. Iirinkielisessä tekstissä sana ”amadán” (”idiootti”) kääntyi foneettisempaan muotoon ”omma dawn” josta levy siis lopulta sai nimensä.

Ab yul ann idyad awt
En yab na log a toc na awd
Taw may on omma dawn ekyowl
Omma dawn ekyowl

Vokaalien myötä Oldfield alkaa kasvattaa musiikkia tasaisesti kohti loppuhuipennusta hieman kuin Tubular Bellsin ensimmäisen puoliskon päätteeksi, mutta paljon paljon hienovaraisemmin ja taitavammin.

”I realised that what had been fucking me up was being born. A lot people get fucked up when they’re born. So I decided that I was just going to be re-born. It was the only answer. I had to recreate the circumstances of my birth.” – Mike Oldfield

Levyn ehdoton huippuhetki on ”Part Two:n” loppuhuipennus, jota rakennetaan useamman minuutin ajan ja joka huipentuu lopulta minuutteja kestävään, aivan huikeaan kitarasooloon. 16 minuutin kohdalla taustalla alkavat jylisemään Pierre Moerlenin soittamat patarummut ja Oldfield aloittaa ainutlaatuisen kitarasoolonsa, jota säestää vuoroin mm. syntetisaattori ja kellopeli. Soolo alkaa melodisesti, mutta sitten Oldfield muuttaa tyyliä soittaen katkonaisesti ja viiltävästi välillä vain muutaman iskevän nuotin soittaen ja pienen tauon jälkeen jatkaen yhtä intensiivisemmin. Jossain vaiheessa mukaan tulevat myös Jabula -nimisen nelihenkisen soittajaryhmän afrikkalaiset rummut, jotka ottavat keskeisen roolin Oldfieldin kitaroinnin kannattelijoina.

”The end of the first side of Ommadawn is the sound of me exploding from my mother’s vagina.” – Mike Oldfield

Oldfieldin tuskaisesti ulvova kitara onnistuu välittämään sellaisen myrskyisen emotionaalisen kaaoksen, jota olisi aivan mahdotonta kuvailla sanoin. Oldfield itse uskoo traumatisoituneensa syvästi omassa syntymässään, ja traumaa purkaakseen hän halusi luoda tuon trauman hetken ikään kuin uudestaan musiikin keinoin. Kitarasoolo Oldfieldin omien sanojen mukaan kirjaimellisesti kuvaa sitä, kuinka hän räjähtää ulos äitinsä vaginasta. Ei ehkä visio, jota varsinaisesti liitän tai haluan liittää itse kyseiseen musiikkiin sitä kuunnellessani, mutta sen sisältämä tunnelataus on joka tapauksessa tyrmäävä. Itseasiassa en ole kuullut keneltäkään niin sielukasta sähkökitarointia kuin Oldfieldin suoritus tässä järisyttävän upeassa finaalissa. Kyseessä on yksi harvoista musiikillisista hetkistä, joka onnistuu aina saaman aikaiseksi kylmiä väreitä minussa. 

”It scared me to death when I did it. When I did that electric guitar, I found it really frightening. I couldn’t sleep” – Mike Oldfield

Pauhaavaan kliimaksin jälkeen muut instrumentit vaikenevat ja vain afrikkalaiset rummut jäävät yksinään nakuttamaan itsepintaista tahtia kuin pamppaileva sydän orgasmin jälkeen. Kappale feidautuu yli minuutin ajan rumpujen äänen kadotessa kaukaisuuteen. Erikoinen, mutta erittäin toimiva lopetus.

Ommadawn Part Two

Mestarillisen ensimmäisen puoliskon jälkeen Oldfieldilla on lähes mahdoton tehtävä jatkaa levyä niin, ettei tunnelma lässähtäisi. Ensimmäisen puoliskon tasolle ”Part Two” ei toki ylläkään, mutta yllättävän lähelle kuitenkin.

”Part Two” alkaa harmonisesti hyvin staattisesti ja suorastaan dronemaisesti. Ensimmäisten minuuttien edestakaisin paikallaan junnaava musiikki kuulostaa hieman kuin uruilla soitetulta, mutta muodostuu itseasiassa massiivisesta määrästä päällekkäin äänitettyjä sähkökitararaitoja (Oldfield väittää elämäkerrassaan, että kitaroita soi päällekkäin peräti 1984 kappaletta). Oldfield oli kokeillut massiivista määrää sähkökitaroita päällekkäin äänitettynä jo Hergest Ridgen legendaarisessa ”electric thunderstorm”-osiossa, ja tämä on uusi sovellus tuosta ideasta. Dronemainen osuus päättyy lopulta kimmeltävänä ja tiiviinä helisevään, Terry Rileyn mieleen tuovaan, luuppaavaan kitaratekstuuriin, jonka jälkeen siirrytään ilmavaan ja hyvin pastoraaliseen osioon.

Oldfield näppäilee kevyesti akustista kitaraa ja taustalla helisee harppu ja jonkinlaiset urut. Oldfield soittaa lyhyen välikkeen sähkökitaralla ja terävä säkkipillin ääni leikkaa mukaan äänikuvaan. Tästä alkaa mainio duetto kitaran ja säkkipillin kanssa. Oldfieldin akustinen kitara ja vieno urkusäestys antavat auliisti tilaa Chieftains -legenda Paddy Moloneylle (s.1938), joka soittaa Oldfieldin upean melodian todella eläytyneesti ja intensiivisesti. Viitisen minuuttia pitkä osuus äänitettiin varsin spontaanisti yön pikkutunneilla Guinnessin siemailun lomassa. Koko osio äänitettiin yhdellä otolla, ja Moloney, Oldfield ja äänittäjä Phil Newell olivat todella hämmästyneitä, että ilman minkäänlaista klikkiraitaa soitettu duetto täsmäsi lopulta tahdilleen seuraavaan osaan musiikkia, joka oli jo aiemmin äänitetty.

Moloneyn ja Oldfieldin dueton jälkeen kuullaan kaunis ja melankolinen Les Penningin soittaman nokkahuilusoolo (Penningin nokkahuiluilla on tärkeä rooli kautta levyn), josta siirrytään komean lyhyen sähkökitaran ryydittämän välinostatuksen jälkeen rytmikkääseen kansantanssimaiseen osioon, jossa Oldfield soittaa jälleen upean virtuoosimaisen ja intensiivisen kitarasoolon, joka tasapainoilee tällä kertaa ovelasti jossain riemukkuuden ja melankolian välimaastossa.

On Horseback

”Ommadawn Part Two:n” sisään, aivan sen loppuun, on piilotettu lastenlaulumainen kappale, jota ei eriksen kreditoida kansivihkosessa, mutta joka yleisesti tunnetaan nimellä ”On Horseback”. ”On Horseback” on suorastaan riemastuttavan naiivi ja charmantti pikkukappale, joka on kuitenkin toteutettu aivan yhtä huolellisesti ja pikkutarkasti kuin koko muu levy. Oldfield aluksi mutisee ja sitten laulaa yksinkertaisista maaseudun iloista, joista pääosassa on hevosella ratsastaminen. Ajatus lienee Oldfieldin ja nokkahuilisti Les Penningin yhteisten poniretkien inspiroima. Oldfieldilla ja Penningillä oli tapana soittaa yhdessä keskiaikaisia kappaleita Oldfieldin kodin läheisessä pubissa viinipalkalla, mutta he kävivät usein myös ratsastamassa Hergest Ridgea ympäröivillä nummilla, ja ilmeisesti tämä touhu teki Oldfieldiin vaikutuksen sillä hän laulaa, että hepan selässä on mukavampaa kuin avaruuden läpi lentäminen mikä on paljon sanottu suurelta Star Trek-fanilta.

Hey and away we go Through the grass, across the snow Big brown beastie, big brown face I’d rather be with you than flying through space.

I like thunder, and I like rain And open fires, and roaring flames. But if the thunder’s in my brain, I’d like to be on horseback Some like the city, some the noise Some make chaos, and others, toys. But if I was to have the choice, I’d rather be on horseback.

Loppuhuipennuksessa neljän lapsen muodostama lapsikuoro yhtyy mukaan lauluun, mikä toimii loistavasti. Kyseessä oli ilmeisesti vain ryhmä satunnaisia paikallisia lapsia, ja heidän hieman koulimaton suorituksensa istuu tähän hyvin inhimilliseen ja leppoisaan kappaleeseen täydellisesti. ”On Horseback” on mainio loppukevennys muuten varsin vakavalle levylle ilman, että kyseessä on kuitenkaan mistään hölmöstä komedianumerosta.

Viittasin äsken Ommadawniin vakavana levynä, ja sitä se pitkälti onkin, mutta kaiken surun ja suoranaisen vihaisuuden vastapainoksi levyltä löytyy myös paljon kauneutta ja puhdasta riemua. Ommadawn onkin oikea tunteiden vuoristorata ja emotionaalisin albumi, jonka olen itse koskaan kuullut. Musiikki tuntuu tulevan suoraan Oldfieldin sielusta, eikä siinä ole mitään teennäistä tai epäaitoa. En usko. että Oldfield olisi tässä vaiheessa elämäänsä edes osannut tai pystynyt feikkaamaan mitään musiikillisesti, vaikka olisi halunnut.

Tubular Bells on tietenkin albumi, josta Oldfield tunnetaan. Merkittävä osa Oldfieldin innokkaimmista faneista pitää kuitenkin hänen uransa parhaana levynä nimenomaan Ommadawnia. Käsittääkseni se on myös Oldfieldin oma suosikki. Oldfieldin oli tarkoitus tehdä Ommadawnille jatko-osa jo vuonna 1990, mutta lopulta Amarok-nimen saaneesta levystä tulikin jotain aivan muuta (ja hyvä niin!), mutta joitain Ommadawnin piirteitä siinä kuitenkin on, kuten massiivinen finaali afrikkalaisine rumpuineen. Oldfield ei kuitenkaan malttanut pysyä poissa Ommadawnin tunnelmista, ja lopulta vuonna 2017 ilmestyi virallinen jatko-osa, pökkelösti nimetty Return To Ommadawn. Kyseessä on hieno paluu Oldfieldin alkuaikojen ”käsityöläismusiikkiin”, vaikkei se alkuperäiselle luonnollisesti vertoja vedäkään.

Eli Oldfieldin fanit jumaloivat Ommadawnia, kriitikot pitivät levystä ja jopa Oldfield itse oli kerrankin tyytyväinen omaan työhönsä. Entäs minä? No minä yksinkertaisesti rakastan Ommadawnia. Se on jo muutaman vuosikymmenien ajan ollut minulle se kaikkein tärkein levy, enkä usko, että asia tulee muuttumaan tulevaisuudessakaan. Ommadawn on mestariteos, jota ei voi mielestäni ylistää liikaa.

Arvosana: *****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet:

A-puoli

”Ommadawn (Part One)” – 19:23

B-puoli

”Ommadawn (Part Two)” – 17:17 (Sisältää ”On Horsebackin” 3:23)

Mike Oldfield soittaa:

akustinen basso, akustinenkitara, banjo, bouzouki, bodhrán, klassinen kitara, sähköbasso, sähkökitarat, urut, kellopeli, harppu, mandoliini, perkussiot, piano, spinetti, steel-kitara, syntetisaattorit, 12-kielinen kitara, vokaalit

Vierailijat:

Don Blakeson: trumpetti Herbie – Northumbrian säkkipilli The Hereford City Band: torvet Jabula: afrikkalaiset rummut Pierre Moerlen: patarummut Paddy Moloney: irlantilainen säkkipilli (Uilleann) William Murray: percussion Sally Oldfield: vokaalit Terry Oldfield: panhuilut Leslie Penning: nokkahuilut Abigail, Briony, Ivan ja Jason Griffiths: vokaalit (”On Horseback”) Clodagh Simmonds: vokaalit Bridget St John: vokaalit David Strange: cello

Tuottajat: Mike Oldfield

Levy-yhtiö: Virgin


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: