Pienemmät purot -sivusto aloitti toimintansa vuoden 2019 syksyllä. Alusta alkaen sivuston toimintaan on liittynyt kiinteästi myös saman niminen Facebook -ryhmä (itseasiassa ryhmä sai alkunsa hieman ennen sivustoa). Yli 1200 jäsenen ryhmässä keskustellaan aktiivisesti Pienemmät purot -sivuston sisällöstä ja yleisesti progressiivisesta musiikista.
Ryhmässä on järjestetty satoja äänestyksiä joissa ryhmän jäseniä on pyydetty arvioimaan levyjä yhdestä-viiteen tähtiasteikolla. Äänestyksiin on liittynyt muutama sääntö. 1. Äänestyksiä järjestetään vain levyistä jotka on arvostelu/esitelty huolellisesti joko sivustolla tai ryhmässä. 2. Levyn tulos lasketaan mukaan virallisiin äänestystuloksiin vain jos ääniä kertyy vähintään 20 kappaletta. Toistaiseksi suurin annettu äänimäärä yhdessä levyäänestyksessä on ollut 113 ääntä (Pink Floydin The Wall).
Kolmas hieman epävirallisempi sääntö selittää pitkälti sitä millaisia levyjä tulet löytämään tuloslistalta. Sivuston teema on ”progressiivinen musiikki” eli äänestyksiin päätyneet levyt ovat tietenkin valikoituneet pääosin niin että ne mahtuvat tuon, kieltämättä joustavan, kattotermin alle. Mukana on siis lähinnä progea, jazzia, taidemusiikkia ja hieman taiteellisesti orientoituneita pop-levyjä. Harva genre on kuitenkaan suoraan poissuljettu ja äänestyksiin mahdollista päästä mukaan lähes levy kuin levy jos joku ryhmän jäsen sen asianmukaisesti esittelee.
Tämän hetkisiä tuloksia ohjaa jossain määrin myös Vuosi vuodelta -sarja. Merkittävä osa äänestyksistä pohjautuu Vuosi vuodelta -sarjassa esiteltyihin levyihin eli sarjassa toistaiseksi läpikäydyt vuodet ovat vahvasti yliedustettuina. Tämä asia tulee korjaantumaan pikku hiljaa tulevaisuudessa kun Vuosi vuodelta -sarja etenee. Tämä artikkeli tulee siis vanhenemaan hyvin pian kun sijoitukset menevät uusien äänestyksien myötä uusiksi.
Pidemmittä puheitta; tässä Pienemmät purot -yhteisön mielestä parhaat levyt sijoilla 26-49
49. Genesis: Seconds Out (1977)
Äänien keskiarvo: 4.438 / 5
Seconds Out on vuonna 1967 perustetun Genesiksen toinen livealbumi.
Genesiksen ensimmäinen livelevy, vuoden 1973 Genesis Live, oli vaatimattomasti vain yhden vinyylin mittainen, mutta Seconds Outilla Genesis hyppäsi mukaan tupla-vinyyli -huumaan. Ja mikäs hypätessä olihan yhtyeellä jo keikka-repertuaarissaan mittava määrä laadukasta materiaalia. Bändi oli myös tasaisesti kasvattanut suosiotaan vuosien varrella joten kysyntääkin kunnon livejulkaisulle löytyi (Seconds Out nousi suoraan Britti-listan neljänneksi vaikka joidenkin raporttien mukana punk oli jo tuhonnut tässä vaiheessa progressiivisen rockin…).
48. Magma: Köhntarkösz (1974)
Äänien keskiarvo: 4.438 / 5
Magma teki edellisellä levyllään Mëkanïk Dëstruktïw Kömmandöhilla läpimurron ja todella löysi oman tyylinsä. MDK:n seuraaja Köhntarkösz jatkaa hienostu tuon tyylin varaan rakentamista, mutta ei jää sen vangiksi. Köhntarkösz on Köhntarkösz -trilogian keskimmäinen osa. Sarjan ensimmäinen osa on K.A (Köhntarkösz Anteria)vuodelta 2004 ja päätösosa on vuonna 2009 ilmestynytËmëhntëhtt-Ré.
Suurin ero MDK:iin verrattuna on se että Köhntarkösz on enimmäkseen instrumentaalinen albumi siinä missä edeltäjällä raivoisasti lausuttu kobaian kieli oli keskeisessä roolissa. Toki sanatonta laulua kuullaan runsaasti myös tällä levyllä…
47. Yes: Yessongs (1973)
Äänien keskiarvo: 4.439 / 5
Toukokuussa 1973 ilmestynyt Yessongs on Yesin ensimmäinen livejulkaisu.
Yes oli Yessongsin aikoihin huimassa nostossa ja eli omaa maksimaalisuuden kauttaan. Close To The Edge (1972) oli sisältänyt bändin ensimmäisen kokonaisen albumin puoliskon mittaisen kappaleen ja seuraavalla levyllä (joka ilmestyi Yessongsin jälkeen) Tales From Topographic Oceans (1973) vastaavia olikin jo neljä kappaletta! Ei ole siis ihme että Yesin ensimmäinen livelevy oli peräti kolmen vinyylin kokoinen setti. Nykypäivänä erilaiset massiiviset livelevyt ovat arkipäivää, mutta vuonna 1973 kolmen levyn mittainen livelevy oli lähes ennenkuulumatonta. Etenkin kun koko setti oli vielä paketoitu Roger Deanin kuvittamiin ylellisesti avautuviin kansiin…
46. King Crimson: Islands (1971)
Äänien keskiarvo: 4.442 / 5
Islands on vuonna 1969 perustetun King Crimsonin neljäs studiolevy ja samalla myös yhtyeen neljäs kokoonpano.
King Crimsonin alkuperäisestä kokoonpanosta jäljellä oli enää kitaristi Robert Fripp ja sanoittaja/yleisvisionääri Peter Sinfield. Kaksikko pestasi bändiin puhallinsoittajaksi In The Wake Of Poseidonilla (1970) vierailleen Mel Collinsin ja rumpuihin The Warriorsissa Jon Andersonin kera soittaneen Ian Wallacen. Yllättävin valinta uuteen kokoonpanoon oli vokalisti Boz Burrell joka oli toiminut aiemmin lähinnä R&B -bändeissä. Tämä ei ollut vielä kuitenkaan se yllättävä osuus vaan se että Burrellista tuli myös bändin basisti vaikkei hän ollut koskaan aiemmin soittanut instrumenttia. Fripp ja Ian Wallace opettivat Burrellia ja yllättävän hyvin hän lopulta levyllä pärjääkin. Onneksi muutamassa kohtaa taustatukea antaa kontrabasisti Harry Miller. Millerin ohella levyllä vierailee muutama muukin taitava jazz-muusikko kuten pianisti Keith Tippett ja kornetisti Mark Charig. Yhdessä kappaleessa kuullaan myös kokonaista jousisektiota…
45. Yes: Fragile (1971)
Äänien keskiarvo: 4.447 / 5
Yesin edellinen albumi, vain yhdeksää kuukautta aiemmin ilmestynyt, The Yes Album oli yhtyeelle merkittävä läpimurto. Kaupallisesti jopa enemmän kuin taiteellisesti. The Yes Albumin myötä yhtye siirtyi jos ei nyt sentään aivan rock-yhtyiden A-kaartiin niin tukevasti kuitenkin B-sarjaan. Bändi halusi kuitenkin enemmän. Yhtyeen nokkamiehet Jon Anderson ja Chris Squire janosivat paitsi suurempaa menestystä, mutta halusivat tehdä myös yhtyeestään yhä täydellisemmän musiikillisesti.
Kaksikko tuomitsi kosketinsoittaja Tony Kayen bändin heikoksi lenkiksi. Kayen heikkoutena pidettiin etenkin sitä että hän ei ollut kiinnostunut uusimmasta syntetisaattori-teknologiasta vaan pitäytyi itsepintaisesti Hammond-uruissa. Kayen ei myöskään koettu olevan soittotaidoiltaan aivan samassa sarjassa kuin muu bändin miehistö. Anderson ja Squire halusivat yhtyeeseen yhden virtuoosin lisää. Hyvästi Kaye ja tervetuloa Rick Wakeman…
44. Jethro Tull: Songs From The Wood (1977)
Äänien keskiarvo: 4.449 / 5
Songs From The Wood on vuonna 1968 perustetun Jethro Tullin 10. studioalbumi.
Jos rock-journalistien yleistä historiankirjoitusta on uskominen niin vuonna 1977 musiikkimaailmaa hallitsi punk-rockin ydintalvi ja kaikki oli ohi progressiivisen rockin osalta. Vanhat dinosaurukset oli kukistettu tai ainakin talutettu vanhainkotiin katumaan puhdasoppista rockia vastaan tekemiään syntejään. Todellisuudessa suurin osa progen isoista nimistä kuten Yes, Genesis ja Pink Floyd ja porskuttivat eteenpäin entiseen malliin ja hädin tuskin edes huomasivat uutta syljeskelevää porukkaa. Itseasiassa edellä mainitut yhtyeet kiersivät 70-luvun lopulla suuremmille yleisöille kuin koskaan ja julkaisivat tasaiseen tahtiin menestysalbumeita. Samaa pätee myös Jethro Tulliin…
43. Van der Graaf Generator: H To He Who Am The Only One (1970)
Äänien keskiarvo: 4.45 / 5
Van Der Graaf Generatorin kolmas albumi H to He Who Am the Only One julkaistiin joulukuussa 1970 vain 10 kuukautta edeltäjänsä The Least We Can Do Is Wave to Each Other jälkeen.
H to He Who Am the Only One jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla linjalla. Yhtyeen kokoonpano pysyi samana ja jopa studiossa hääri edelleen sama kaksikko tuottaja John Anthony ja äänittäjä Robin Cable. Tällä kertaa tukenaan apulaisäänittäjä David Hentschel joka myöhemmin teki itse suht merkittävän tuottajan uran (mm. Genesis, Renaissance, Mike Oldfield).
Soundi-puoli onkin parantunut H to He:llä reippaasti The Least We Can Do:hon verrattuna, mutta toisaalta napakamman sekä selkeämmän soinnin myötä myös osa edellislevyn oudosta mystiikasta on poissa.
42. King Crimson: Lizard (1970)
Äänien keskiarvo: 4.465 / 5
Lizard on King Crimsonin kolmas studiolevy. King Crimson julkaisi vuonna 1970 kaksi studiolevyä joista tämä jälkimmäinen julkaistiin joulukuussa vain noin seitsemän kuukautta In The Wake Of Poseidonin jälkeen.
King Crimson oli In The Wake Of Poseidonin jälkeen sekasortoisessa tilassa. Alkuperäisestä kokoonpanosta oli enää jäljellä kitaristi Robert Fripp (s.1946) ja sanoittaja/yleisvisionääri Peter Sinfield (s.1943) eikä yhtyettä oltu saatu enää konserttilavoile sitten debyyttialbumin jälkeisen kiertueen. Yksinkertaisesti siksi että mitään bändiä ei varsinaisesti enää ollut olemassa. Rumpali Michael Giles ja multi-instrumentalisti Ian McDonald olivat tekemässä omaa duo-levyään ja basisti-laulaja Greg Lake oli häipynyt perustamaan supergroup Emerson Lake & Palmeria. Lisähaasteita toi myös se että jäljelle jäänyt parivaljakko Fripp ja Sinfield eivät tulleet enää toimeen hyvin keskenään. Heidän näkemyksensä niin ammatillisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla olivat alkaneet erkaantua. Onkin yllättävää että näissä olosuhteissa Fripp ja Sinfield onnistuivat luomaan yhden King Crimsonin ja koko progressiivisen rockin herkullisimmista albumeista…
41. Roxy Music: Stranded (1973)
Äänien keskiarvo: 4.481 / 5
Stranded on Roxy Musicin kolmas studioalbumi ja ensimmäinen jonka yhtye teki ilman Brian Enoa.
Bryan Ferryn passiivis-aggressiivisesti savustettua Eno ulos bändistä oli Roxy Musicin kohtalo tiukasti hänen käsissään. Ferry kuitenkin ymmärsi että muut bändin jäsenet eivät täysin sulattaneet Ferryn diktatuuriin kallellaan olevia taipumuksia ja etenkin puhalllinsoittaja Andy Mackay oli hyvin nyreissään ystävänsä Enon poistumisesta. Ferry fiksuna miehenä ymmärsi antaa bändikavereilleen hieman periksi (ainakin näennäisesti) ja lopulta Strandedia voi pitää jopa jossain määrin demokraattisempana albumina kuin kahta aiempaa sillä kitaristi Phil Manzarena ja Mackay saavat ensimmäistä kertaa kumpikin yhden sävellyskrediitin Roxy Musicin levyllä. Enon ollessa poissa kuvioissa yhtyeen instrumentaaliset solistit saivat myös aiempaa suurempaa roolia sovitusten rakentamisessa…
40. Gentle Giant: Acquiring The Taste (1971)
Äänien keskiarvo: 4.482 / 5
Gentle Giantin toinen studioalbumi Acquiring the Taste esittelee jo täysin kypsyneen yhtyeen. Eponyymin ensimmäisen levyn (1970) pieni hapuilu on poissa ja tilalla on itsevarma taidokas yhtye ja mestarillisesti hioutunut albumikokonaisuus.
Acquiring the Tastella Royal Academy Of Musicista valmistunut kosketinsoittaja Kerry Minnear sai entistä enemmän tilaa säveltäjänä ja sovittajana. Tämä näkyy levyllä entistä monimutkaisempina kappaleina, mutta toisaalta myös sujuvampina siirtyminä ideoista toiseen. Minnerille rakkaan renesanssi-musiikin vaikutteet kuuluvat myös useassa kohtaa levyä. Bändin seniori ja epävirallinen johtohahmo vokalisti/puhallinsoittaja Phil Shulman suorastaan kannusti Minnearia tekemään yhä monimutkaisempaa ja monimutkaisempaa musiikkia. Tässä piili myös yhtyeen kolmen Shulman-veljeksen paradoksi: he halusivat menestyä musiikillaan ja tienata kunnolla rahaa, mutta samaan aikaan tiesivät ettei se tulisi onnistumaan sellaisella musiikilla jota he todella tahtoivat tehdä…
39. Brian Eno: Another Green World (1975)
Äänien keskiarvo: 4.5 / 5
Another Green World on aiemmin Roxy Musicissa soittaneen ja sittemmin supertuottajaksi ja eräänlaiseksi yleiseksi ideageneraatoriksi itsensä uudelleen luoneen ”epämuusikko” Brian Enon kolmas sooloalbumi.
Heinäkuussa 1975 Brian Eno asteli Basing Street studioon (nykyään Trevor Hornin omistama Sarm West) ilman minkäänlaisia demoja tai ennakkosuunnitelmaa. Tai kyllähän hänellä löyhä suunnitelma oli: Enon tavoitteena oli rakentaa jotain tyhjästä studiossa ja luoda näin jotain yllättävämpää kuin vanhoilla tutuilla metodeilla. Eno oli buukannut kallista studioaikaa kahdeksi kuukaudeksi mikä oli riskialtista ilman minkäänlaisia ennalta valmisteltuja biisiraakileita. Ensimmäiset päivät olivatkin epätoivoisia eikä mitään järkevää saatu aikaiseksi.
Nykyään on jo klisee sanoa että se ja se artisti käytti studiota sävellystyökaluna, mutta Brian Enoon tämä määritelmä osuu täydellisesti…
38. Keith Jarrett: The Köln Concert (1989)
Äänien keskiarvo: 4.5 / 5
Taloustieteen Nobelisti Bengt Holmström totesi kerran, että innovaatio vaatii rajoja. Ihmisen luovuus elää haasteista. Lauseen todenperäisyyttä voi luodata vaikka miettimällä Apollo 13 -elokuvan kohtausta, jossa aluksen miehistö on tukehtumassa kun hengitysilman suodatin ei toimi. Laskeutumiskapselissa olisi uusi suodatin, mutta se on eri kokoinen. Ikkunattomassa kokoushuoneessa oleva insinööriryhmä saa eteensä pöydälle kaikki Apollon miehistön käytössä olevat välineet tehtävänään keksiä, miten vääränkokoisen suotimen saa käyttöön. Kun hiekkalaatikolla on rajat, ihmisen luovuus kirkastuu. Vähän samanlaista vaikutusta on sanottu olevan deadlineilla.
Vähän samanlainen tilanne oli pianovirtuoosi Keith Jarrettilla tammikuun 24. päivänä 1975. Hiekkalaatikko vain taisi olla niin klaustrofobisen ahdas, ettei artisti meinannut ensin edes suostua leikkimään. Kokematon 18. vuotias promoottori oli järjestänyt Kölnin Oopperataloon jazz-keikan varsinaisen oopperaohjelman jälkeen. Konsertin oli tarkoitus alkaa juuri ennen puolta yötä. Jarrettilla oli selkävaivoja, päivällinen jäi syömättä; hiihtotermein artistin voitelu ei todellakaan ollut optimaalinen. Kamelin selän oli kuitenkin katkaista väärinkäsitysten ketjun vuoksi ilmaantunut heikkotasoinen flyygeli, eikä uutta saatu massiivisen rankkasateen vuoksi kuljetettua ajoissa paikalle…
37. Änglagård: Hybris (1992)
Äänien keskiarvo: 4.5 / 5
Hybris on Änglagårdin ensimmäinen studioalbumi.
Progressiivinen rockin olemassa olo 80-luvun lopulla oli vakavasti uhattuna. Genren 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa aloittaneet mestarit olivat enimmäkseen joko lopettaneet musiikin tekemisen kokonaan tai taipuneet kaupallisten paineiden alla tekemään pop-musiikkia. 80-luvun alkupuolella kukoistanut avantproge oli lopulta pitkälti kuihtunut sisäänrakennetun äärimmäisen epäkaupallisuutensa johdosta. Myös 80-luvun alussa käynnistynyt neoproge-suuntaus oli romahtanut lupaavan alun jälkeen. Alunperinkin progressiivista rockia yksinkertaistaneen neoprogen edustajat olivat joutuneet yksi kerrallaan jatkamaan musiikkinsa suoraviivaistamista levysopimustensa säilyttämiseksi. Tämä ei kuitenkaan johtanut kaupalliseen menestykseen ja neoproge-bändeistä ainoastaan Marillion onnistui pysymään hengissä ja hekin taistelivat olemassa olostoon laulajavaihdoksen myötä. Samaan aikaan musiikkilehdistö suhtautui äärimmäisen vihamielisesti kaikkeen hiemankin progelta haiskahtavaan musiikkiin…
36. Robert Wyatt: Rock Bottom (1974)
Äänien keskiarvo: 4.5 / 5
Rock Bottom on Canterbury-legenda Robert Wyattin (s.1945) upein levy. Tällä väittämällä en kuitenkaan halua vähätellä Wyattin muuta tuotantoa joka pääosin on hyvin laadukasta. Rock Bottomilla hän kuitenkin saavutti jotain todella maagista.
Robert Wyatt ura käynnistyi kunnolla 60-luvun lopulla laulavana rumpalina uraa-uurtavassa psykedeliaa ja jazzia yhdistelevässä avangardistisessa Soft Machinessa jonka jäsenenä hän levytti neljä merkittävää albumia. Ollessaan vielä bändin jäsen hän äänitti vuonna 1970 ensimmäisen soololevynsä, erittäin kokeellisen, The End Of An Earin. Noin vuotta myöhemmin Wyatt erosi (tai erotettiin, näkemykset tästä hieman vaihtelevat) riitaisissa merkeissä Soft Machinesta ja perusti oman progebändinsä Matching Molen. Se ehti tehdä kaksi studioalbumia ennen tapahtumaa joka käänsi lopullisesti Wyattin elämän suunnan…
35. Kate Bush: The Dreaming (1982)
Äänien keskiarvo: 4.509 / 5
The Dreaming on Kate Bushin neljäs studioalbumi
Kate Bushista tuli pop-tähti vain hädin tuskin parikymppisenä esikoislevyllään The Kick Inside. Vanhoja biisijämiä lämmitelleen Lionheartin jälkeen Bush kypsyi todella artistina kolmannella levyllään Never For Everillä ja otti samalla uransa jokaisen osa-alueen kokonaisvaltaisessti haltuunsa.
Never For Everillä aikansa edistynein syntetisaattori, digitaaliseen samplaamiseen kykenevä Fairlight CMI, teki näyttäviä cameo-vierailuja siellä täällä. Kate Bushin yksinään tuottamalla The Dreamingilla Fairlight nousee keskeiseen rooliin ja tästä ihmevempeleestä tuli Bushille äänien tuottamisen lisäksi myös erittäin tärkeä sävellyksellinen työkalu…
34. Genesis: Foxtrot (1972)
Äänien keskiarvo: 4.513 / 5
Genesiksen neljäs studioalbumi Foxtrot jatkaa tyylillisesti pitkälti siitä mihin edellinen albumi Nursery Cryme bändin oli vienyt. Foxtrot hioo edelleen bändin hyvin omalaatuista näkemystä sinfonisesta progesta jossa pastoraalisen kauniit hetket yhdistyvät taitavaan yhteissoittoon ja hieman kummallisiin usein humoristisiin yksityiskohtiin.
Levyn aloittava ”Watcher Of The Skies” käynnistyy jo ikonisella Mellotron-introlla (vempele ostettiin King Crimsonilta jolle kyseisiä kapistuksia jäi kaupan jälkeen vielä kaksi) ja käynnistyy sitten todenteolla rytmiryhmä Mike Rutherford ja Phil Collinsin kolistellessa sisään suht mutkikkaalla soitollaan (kimurantin sovituksen inspiroi Collinsin mukaan bändin näkemä Yesin keikka). Collins on aina ollut Genesiksen taitavin instrumentalisti, mutta myös Rutherford todella loistaa Foxtrotilla. Hänen bassottelunsa kautta levyn on todella maukkaan kuuloista ja ennen kaikkea hän ja Collins soittavat upeasti yhteen…
33. Yes: The Yes Album (1971)
Äänien keskiarvo: 4.516 / 5
The Yes Album on vuonna 1968 perustetun Yesin kolmas studiolevy.
The Yes Album on selkeä harppaus kahden ensimmäisen albumin proge-vaikutteisesta rockista kohti progressiivisen rockin syvää päätyä. Yes on kuitenkin tässä vaiheessa vasta suurin piirtein altaan puolivälissä. Sillä vaikka kappaleet ovat pidempiä kuin edellisillä levyillä ovat ne yhä rakenteiltaan suht konventionaalisia. Etenkin kolme levyn pitkää, noin kymmenen minuuttista, kappaletta ”Yours Is No Disgrace”, ”Starship Troopers” ja ”Perpetual Change” antavat esimakua kolossaalisesta suunnasta johon yhtye oli pikku hiljaa suuntaamassa. Pääosin nuo edellä mainitutkin kappaleet ovat kuitenkin rakenteiltaan ”vain” laajennettuja rokki-biisejä. Toki sovituksellisesti erittäin näppäriä sellaisia ja sisälten monenlaista instrumentaalista pyrotekniikkaa.
The Yes Albumilla cover-biisit jäävät lopultakin kokonaan pois Yesin studiolevyiltä. Kappaleet ovat pääosinvokalisti Jon Andersonin ja basisti Chris Squiren nimiin merkittyjä, mutta uusi tulokas kitaristi Steve Howe saa myös muutaman merkinnän ja aloitusraita Yours Is No Disgrace” on kirjattu koko yhtyeen nimiin…
32. John Zorn: Naked City (1989)
Äänien keskiarvo: 4.517 / 5
John Zorn syntyi 2. syyskuuta 1953 New Yorkissa. Zorn kiinnostui musiikista jo nuorena ja valitsi teini-iässä instrumentikseen saksofonin. Hän opiskeli musiikkia Webster Collegessa Missourissa ja myöhemmin vielä säveltämistä Columbian yliopistossa New Yorkissa.
Zorn on äärimmäisen tuottelias säveltäjä, ja hänet tunnetaan erityisesti kyvystään sekoittaa eri musiikkityylejä ja -lajeja. Zornin repertuaariin kuuluu niin kamarimusiikkia, orkesteriteoksia, sooloteoksia kuin elokuvamusiikkia. Hän on myös johtanut monia yhtyeitä, joista tunnetuimmat ovat Naked City ja Masada. Tyypillistä Zornin yhtyeille on, että jokainen niistä ottaa omanlaisensa suunnan, vaikka avantgarde-jazz onkin yleensä hänelle tietynlainen kiintopiste.
Zorn on ollut keskeinen hahmo ns. New Yorkin downtown -skenessä, jossa hän on tehnyt yhteistyötä monien avantgarde- ja kokeellisten muusikoiden kanssa. Tämä skene on ollut todella hedelmällinen luovuuden ja taiteilijoiden ristipölytyksen keskittymä…
31. Gentle Giant: Octopus (1972)
Äänien keskiarvo: 4.517 / 5
Octopus on Gentle Giantin neljäs studiolevy ja viimeinen jonka yhtye teki perustajajäsen Phil Shulmanin kera.
Octopus on Gentle Giantin tasapainoisin ja onnistunein albumi. Tällä albumilla tuntuu että yhtyeen monimutkaiset rakennuspalaset lopultakin loksahtelivat paikalleen saumattomasti. Merkittävä osa kunniasta kuulunee bändin uudelle rumpalille John Weathersille jonka soitto tuntuu olevan se liima joka lopullisen fuusion sai aikaan. John Weathersin on rokkaava rumpali ja hän soittaa monimutkaiset kappaleet tavallaan niin suorasti kuin mahdollista, mikä ehkä hieman paradoksaalisesti oli juuri oikea ratkaisu. Weathersin kera Gentle Giant kuulostaa sofistikoituneelta kuten aiemminkin, mutta soinnissa on myös uutta lihaksikkuutta ja bändi kuulostaa vakuuttavalta vihdoinkin myös levyn rokkaavimmissa kappaleissa josta hyvänä esimerkkinä Octopusin ”A Cry For Everyone”…
30. Peter Hammill: The Silent Corner And The Empty Stage (1974)
Äänien keskiarvo: 4.52 / 5
The Silent Corner and the Empty Stage Van Der Graaf Generatorin vokalistin Peter Hammillin kolmas sooloalbumi.
Kaksi Hammillin ensimmäistä soololevyä Fool’s Mate (1971) ja Chameleon in the Shadow of the Night (1973) sisälsivät yksittäisiä hienoja kappaleita, mutta eivät kokonaisuuksina olleet vielä täysin vakuuttavia. The Silent Corner and the Empty Stagen myötä tämä muuttui ja Hammillin sooloura otti todella tulta alleen. Jos ei kaupallisesti niin ainakin taiteellisesti. The Silent Corner on nimittäin erittäin vahvaa työtä alusta loppuun saakka.
Levyn ensimmäinen puoliskon kappaleet ovat pääosin Hammillin yksin kotistudiossaan soittamia, mutta b-puolella apuun tulevat vanhat Van der Graaf Generator -toverit kosketinsoittaja Hugh Banton, rumpali Guy Evans ja puhallinsoittaja David Jackson…
29. David Bowie: ★ [Blackstar] (2016)
Äänien keskiarvo: 4.522 / 5
★ on David Bowien 26. studioalbumi.
Blackstar on yksi niistä levyistä, jotka ovat väistämättä sidoksissa kuolemaan. David Bowie (1947-2016) menehtyi vain kaksi päivää levyn julkaisun jälkeen maksasyöpään 69-vuotiaana. Bowien sairaus oli pidetty poissa julkisuudesta, joten kuolema oli suuri shokki hänen faneilleen. Levyn julkaisuun näin kiinteästi liittyvä tragedia värittää luonnollisesti, ei vain minun vaan myös miljoonien muiden ihmisten kokemusta levystä.
Vaikka Bowien kuolema liittyy levyyn kiinteästi, se ei kuitenkaan määritä Blackstarin musiikkia. Blackstar ei kuulosta hauraan muusikon viimeiseltä henkäykseltä, vaan taideteokselta, jonka on tehnyt mies, joka tietää luultavasti kuolevansa pian, mutta työskentelee siitä huolimatta – tai juuri siksi – kovemmin ja inspiroituneemmin kuin koskaan. Ja itse asiassa, kuten tulemme huomaamaan, Bowie ei tyytynyt vain tekemään niin hyvää levyä kuin pystyi, vaan yhä lähes 70-vuotiaana ja vakavasti sairaana pyrki tekemään jotain aivan uutta…
28. Henry Cow: In Praise Of Learning (1975)
Äänien keskiarvo: 4.524 / 5
Toukokuussa 1975 ilmestynyt In Praise Of Learning on vuonna 1968 perustetun Henry Cow’n kolmas studioalbumi.
Marraskuussa 1974 Henry Cow oli osallistunut taustabändinä ja sovittajina taidepop-yhtye Slapp Happyn levyn Desperate Straightsin tekoon. Henry Cow’n panos levylle oli lopulta niin merkittävä että levy julkaistiin jaetusti krediitin Slapp Happy / Henry Cow alla. Mutta mikä tärkeintä kahden yhtyeen yhteistyö tuntui niin hedelmälliseltä että tuota yhteistyötä päätettiin jatkaa. Yhtyeet fuusioitiin yhdeksi kokonaisuudeksi.
Slapp Happyn Antony Moore (piano, elektroniikka, nauhat), Peter Blegvad (kitara, klarinetti) ja Dagmar Krause (vokaalit) ryhtyivät siis yhdessä Henry Cown Fred Frithin (kitara, viulu, ksylofoni, piano, Chris Cutlerin (rummut, perkussio), Tim Hodgkinsonin (urut, piano, klarinett) ja John Greavesin (basso, piano) kanssa seuraavan yhteisen levyn tekoon alkuvuonna 1975. Unrestin jälkeen Henry Cow’sta henkilökohtaisista syistä erotettu Lindsay Cooper (oboe, fagotti) pyydettiin myös takaisin yhtyeeseen. Koossa oli siis kahdeksanhenkinen kokoonpano josta ei ideoita tai virtuositeettia todellakaan uupunut…
27. Kate Bush: Hounds Of Love (1985)
Äänien keskiarvo: 4.533 / 5
Hounds Of Love on Kate Bushin viides studioalbumi.
Vain 19 vuotiaana esikoislevynsä The Kick Inside (1978) julkaissut Kate Bush oli kulkenut uransa ensimmäiset vuodet voitosta voittoon. Hänen levyjään oli ylistetty paitsi niiden taiteellisista arvoistaan ja omaperäisyydestään, mutta ne olivat myös myyneet erittäin hyvin. Vuonna 1982 ilmestynyt The Dreaming muutti hieman tilannetta. Erittäin kokeellinen ja kummallinen levy (joka sattuu olemaan allekirjoittaneen suosikki) myi kehnosti etenkin edeltäjiinsä verrattuna. Asiaa hankaloitti että perfektionistina tunnettu Bush työskenteli hyvin hitaasti mikä tarkoitti tietenkin sitä että levyn tekeminen tuli todella kalliiksi.
The Dreaming jälkeen Bushilla oli hieman kärjistäen kaksi mahdollisuutta; joko hän jatkaisi yhä syvemmälle kokeellisen musiikin suuntaan menettäen pikkuhiljaa suosionsa valtavirran parissa tai palaisi tekemään helpommin sulatettavaa popmusiikkia kuten hänen levy-yhtiönsä EMI hartaasti toivoi. Lopulta Bush onnistui luovimaan näiden kahden ääripään välissä levyllään Hounds Of Love joka ilmestyi aika tarkalleen kolme vuotta The Dreamingin jälkeen…
26. Miles Davis: Bitches Brew (1970)
Äänien keskiarvo: 4.537 / 5
Maaliskuussa 1970 ilmestynyt Bitches Brew oli legendaariselle Miles Davisille jälleen yksi uraa-uurtava ja käänteen tekevä albumi. Sen myötä Davis loikkasi lopulta täysillä sähköisen jazz-rockin pariin ja kerta heitolla myös lajityypin kirkkaimpaan kärkeen.
Bitches Brew äänitettiin elokuussa 1969 kolmen (vain kolmen!) kiihkeän päivän aikana New Yorkissa Columbia Studio B:ssä. Davis kutsui studiolle kymmenisen nuorta huippumuusikkoa jotka saivat vain suuntaa antavia ohjeita mitä soittaa. Musiikki on pääosin improvisoitua.
Kaikissa kappaleissa soittaa kerrallaan kaksi rumpalia (joko Lenny White, Jack DeJohnette, Billy Cobham tai Don Alias), kaksi basistia (Dave Holland ja Harvey Brooks) ja kaksi kosketinsoittajaa (Joe Zawinul, Herbie Hancock, Chick Corea tai Larry Yound. Ja kun tähän lisätään vielä itsensä Davisin trumpetti ja satunnaiset ylimääräiset perkussionistit, Bennie Taupinin bassoklarinetti sekä John McLaughlinin sähkökitara on suoranainen ihme ettei improvisoitu musiikki mene aivan tukkoon ja kaoottiseksi koheltamiseksi…
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Sijat 75-100
Sijat 50-74
Lisää luettavaa
Lue lisää arvosteluja täällä
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti