Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1973 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-20.
Sijat 21-30 levyistä löydät täältä. Ja sijat 1-10 täältä.
11. Genesis: Selling England By The Pound (UK) ****½
12. Le Orme: Felona e Sorona ****½
13. Gong: Flying Teapot (UK) ****½
14. Roxy Music: Stranded (UK) ****½
15. Rick Wakeman: The Six Wives of Henry VIII (UK) ****½
16. Supersister: Iskander (NE) ****½
17. Yes: Yessongs (UK) ****½
18. Caravan: For Girls Who Grow Plump in the Night (UK) ****½
19. Eero Koivistoinen: Music Society: Wahoo! (FI) ****
20. Roxy Music: For Your Pleasure (UK) ****
11. Genesis: Selling England By The Pound
Selling England By The Pound on Genesiksen viides studioalbumi.
Nursery Crymellä vuonna 1971 kasatusta viisikosta Peter Gabrlel (vokaalit), Tony Banks (koskettimet), Mike Rutherford (basso), Steve Hackett (kitara) ja Phil Collins (rummut) on hitsautunut ahkeran keikkailun myötä Selling England By The Poundiin mennessä taitavasti yhteen soittava ryhmä.
Selling England By The Pound soikin edeltäjiään huomattavasti lihaksikkaammin. Tony Banks soittaa aiempaa enemmän syntetisaattoreita ja Hackettin solistiset taidot ovat kehittyneet huimasti. Osa aiempien levyjen pastoraalisuudesta on jäänyt pois ja merkittävä osa niiden särmistä on myös hiottu taitavamman äänityksen ja parantuneiden soittosuorituksien myötä pois…
Parhaat biisit: ”Dancing With The Moonlit Knight”, ”Firth Of The Fifth”, ”The Cinema Show”
****½
12. Le Orme: Felona e Sorona
Felone e Sorona on vuonna 1966 perustetun italialaisen Le Ormen neljäs studiolevy.
Felona e Sorona on konseptialbumi kahdesta toisiaan kiertävästä planeetasta. Toinen on paratiisimainen lintukoto ja toinen synkkä helvetti. Lopulta tarinassa planeetoiden kohtalot kääntyvätkin ympäri Felonan muuttuessa painaismaiseksi paikaksi ja Soronan muuttuessa onnelaksi. Tai näin minulle on kerrottu. Italiaa en osaa vieläkään.
ELP-vaikutteet nostavat edellään hetkittäin päätään Felona e Soronalla bändin operoidessa yhä vastaavalla koskettimet-basso-rummut-kokoonpanolla mutta pääosin tuntuu että Le Orme todella löysi oman tyylinsä juuri tällä levyllä.
Dynaamisesti iskevä aloitusraita ”Sospesi nell’incredibile” sisältää komeaa syntsaujellusta, kiihkeää carlpalmermaista rumpalontia ja tunteikkaan laulusuorituksen Aldo Taglipietralta. Taglipietra osoittaa levyllä muutenkin olevansa yksi italialaisen proge-skenen parhaista laulajista. Taglipietra laulaa taitavasti ja tarvittaessa dramaattisesti, muta ei sorru samanlaisiin ylilyönteihin kuin jotkut maanmiehensä.
Tunnelmallinen ja surumielinen ”Sorona” edustaa levyn toista ääripäätä ja toimii tyylikkäänä kontrastina levyn vauhdikkaammille kappaleille. Vastaavaa olisi kuullut mielellään hieman enemmänkin. Toinen asia jossa Le Orme päihittää useimmat muut italialaisbändit on Tony Pagliucan syntetisaattorisoundit. Siinä missä monilla muilla italialaisilla bändiellä koskettimet kilisevät ja kolisevat ohuesti on Pagliugalla upean paksut ja täyteläiset tummat soundit. Soittotaidoiltaan hän on myös vähintään riittävän hyvä.
Kompakti 33 minuuttinen Felone e Sorona ei sisällä heikkoja hetkiä ja on paitsi Le Ormen vahvin levy niin myös ylipäätänsä yksi hienommista italialaisista sinfonisen progen edustajista.
Vuotta myöhemmin levystä julkaistiin Peter Hammillin sanoittama englanninkielinen versio. Käännösversiota voi pitää kuitenkin lähinnä kurioisiteettina alkuperäisen italialaisen julkaisun ollessa ehdottomasti se definitiivinen versio.
(Huom. Jotkut levyn 2009 remaster-versio (The Universal Music Collection) on turhan kompressoitu ja levy menettää hieman dynamiikkaa. Suosittelen kuuntelemaan levyä vinyyliltä tai varhaisemmilta cd-julkaisuilta.)
Parhaat biisit: ”Sospesi nell’incredibile”, ”L’equillibrio”, ”Sorona”, ”Attesa inerte”, ”Ritratto di un mattino”
****½
13. Gong: Flying Teapot
Flying Teapot on Gongin kolmas (tai viides jos Magick Brother ja Continental Circus lasketaan mukaan) studiolevy ja ensimmäinen osa ns. Radio Gnome Invisible -trilogiaa. Flying Teapotilla oli kunnia olla juuri aloittaneen Richard Bransonin Virgin Recordsin toinen levyjulkaisu samana päivänä ilmestyneen Mike Oldfieldin Tubular Bellsin perään.
Flying Teapotilla Gong siirtyy entistä enemmän psykedeelisestä rockista progressiivisen rockin suuntaan samalla kuitenkin myös jazz-vaikutteita lisäten. Tietynlainen psykedeelinen huuruisuus on edelleen keskeinen osa Gongin musiikkia (ja sanoituksia), mutta yleisesti ottaen tyyli on entistä musikaalisempi ja soitto huomattavasti aiempaa taitavampaa. Rumpali on vaihtunut Pip Pylesta jazz-mies Laurie Alleniin ja bassossa soittaa vakuuttavasti aiemmin Magmassa musisoinut Francis Moze. Joukkoon on liittynyt myös ”avaruus-soundien” erikoismies kosketinsoittaja Tim Blake jolla oli keskeinen rooli Radio Gnome Invible -trilogian aikaisen Gongin yleissoundin synnyttämisessä. Merkittävin uusi värväys pitkällä tähtäimellä oli kuitenkin nuori kitarataituri Steve Hillage. Hillage tuli mukaan Flying Teapotin sessioiden loppuvaiheessa eikä ehtinyt vaikuttamaan levyyn kovinkaan paljoa. Muutaman kitarasoolon verran kuitenkin. Camembert Electriquen kokoonpanosta jäljellä on vielä ydinkolmikko kitaristi/vokalisti/visionääri Daevid Allen, avaruuskuiskija Gilly Smyth ja puhallinsoittaja Didier Malherbe.
Flying Teapotin parasta antia edustaa avaruusmaisissa tunnelmissa alkava 12 minuuttinen nimikappale joka kaartelee Francis Mozen koukuttavasti jumittavan bassokuvion kautta jazzrock-osuuteen ja sieltä psykedeelisen iloittelun myötä opussa odottavaan avantgardistiseen kilkuttelujaksoon. Riemastuttava ja monipuolinen, mutta eheästi (no ehkä sitä avantgarde-osuutta lukuunottamatta) etenevä kappale on yksi Gongin uran hienoimmista.
Eteerisempi 9 minuuttinen ”Zero the Hero and the Witch’s Spell” on myös komea raita ja edustanee Gongin näkemystä Pharoah Sandersin tyylisestä avantgarde-jazzista.
Levyn kolmas kohokohta koetaan päätösraidalla jossa pääosaan nostetaan bändin avaruuskuiskija Gilly Smyth. ”Witch’s Song / I Am Your Pussy” on Gilly Smythin tähtihetki jossa Smyth laulaa vuoroin viekottelevan seksikkäästi vuoroin noitamaisesti nauraen ja kiusoitellen. Smyth ja Allen laulavat kappaleen duettona, mutta pääosassa on ehdottomasti Smyth. Kappaleen ronskeissa sanoituksissa Smyth ja Gong osoittaa olevan jotain ihan muuta kuin ryppyotsainen perus-progebändi:
“I am your pussy
You are my tramp
Don’t want to fuck you
Just hear you run
Miow… miow… miow…
You can be a cat too”
Flying Teapot on veikeän vinkeä hassuttelun ja musikaalisuuden saumaton fuusio joka saa kaikkien paitsi paatuneimpien tosikkojen suupielet kääntymään ylöspäin. Gong julkaisi vain hieman yli puoli vuotta myöhemmin seuraavan levynsä Angel’s Egg joka on lähes Flying Teapotin veroinen.
Parhaat biisit: ”Radio Gnome Invisible”, ”Flying Teapot”, ”Zero the Hero and the Witch’s Spell”, ”Witch’s Song / I Am Your Pussy”
(Kannattaa välttää Spotifyssa Radio Gnome Invisible Trilogy -kokoelmaan sisältyvää Flying Teapotia joka on särisevältä äänenlaadultaan kammottava. Suositeltava versio on Simon Heyworthin 2019 remasterointi joka kuulostaa aivan upealta.)
****½
14. Roxy Music: Stranded
Stranded on Roxy Musicin kolmas studioalbumi ja ensimmäinen jonka yhtye teki ilman Brian Enoa.
Bryan Ferryn passiivis-aggressiivisesti savustettua Eno ulos bändistä oli Roxy Musicin kohtalo tiukasti hänen käsissään. Ferry kuitenkin ymmärsi että muut bändin jäsenet eivät täysin sulattaneet Ferryn diktatuuriin kallellaan olevia taipumuksia ja etenkin puhalllinsoittaja Andy Mackay oli hyvin nyreissään ystävänsä Enon poistumisesta. Ferry fiksuna miehenä ymmärsi antaa bändikavereilleen hieman periksi (ainakin näennäisesti) ja lopulta Strandedia voi pitää jopa jossain määrin demokraattisempiana albumina kuin kahta aiempaa sillä kitaristi Phil Manzarena ja Mackay saavat ensimmäistä kertaa kumpikin yhden sävellyskrediitin Roxy Musicin levyllä. Enon ollessa poissa kuvioissa yhtyeen instrumentaaliset solistit saivat myös aiempaa suurempaa roolia sovitusten rakentamisessa…
Parhaat biisit: ”Just Like You”, ”Psalm”, ”Song For Europe”, ”Mother Of Pearl”
****½
15. Rick Wakeman: The Six Wives of Henry VIII
The Six Wives of Henry VIII:a pidetään usein kosketinsoittaja Rick Wakemanin ensimmäisenä soololevynä.Itseasiassa se että pitääkö tämä paikkaansa on hieman näkökulmakysymys. Wakemanin nimellään nimittäin julkaistiin jo vuonna 1971 Piano Vibrations niminen albumi jossa Wakeman soittelee studiomusiikkojen kera cover-biisejä. Wakeman ei kyseistä albumia omaksi debyytikseen noteeraa ja ainakin The Six Wives of Henry VIII:a voidaan pitää ensimmäisenä Wakeman -levynä joka sisältää originaalia musiikkia…
Parhaat biisit: ”Catherine of Aragon”, ”Anne Boleyn ’The Day Thou Gavest Lord Hath Ended”, ”Catherine Parr”
****½
16. Supersister: Iskander
Iskander on Supersisterin neljäs studioalbumi.
Kahden mainion levyn jälkeen Supersisterin taso notkahti kolmannella levyllä Pudding en Gisteren (1972) jossa musiikki jäi liikaa turhan huumoripelleilyn varjoon. Legendaarisesta sotapäällikkö Aleksanteri Suuresta (336 eaa. – 323 eaa.) kertova konseptialbumi Iskander (Iskander on Aleksanteri Suuren persiankielinen nimi) onkin yhtyeeltä onnistunut korjausliike.
Aleksanteri Suureen liittyen levyn teemana on tavallaan lännen ja idän kohtaaminen ja tämä kuuluu myös levyn musiikissa. Esimerkiksi upeassa ”Dareios the Emperorissa” vaikutteet lähi-idän musiikista sekoittuvat luontevasti länsimaisen jazz-rockiin.
Jazz ja jazz-rock -sävyt ovat olleet aina mukana Supersisterin musiikissa, mutta Iskanderilla yhtye siirtyy entistä selkeämmin virtuoosimaisesti soitetun jazz-rockin suuntaan. Tätä puolta vahvisti myös uusi värväys jazz-taustainen puhallinsoittaja Charlie Mariano joka soittaa levyllä monipuolista kattausta erilaisia puhaltimia.
Levy on enimmäkseen instrumentaalinen. Muutamassa kappaleessa kuullaan kosketinsoittaja Robert Jan Stipsin pehmeästi laulamia vokaaleja. Stips ei ole kummoinen vokalisti, mutta eipä hänen laulunsa missään vaiheessa käy vastenmieliseksikään etenkin kun vokaalit ovat niin pienessä roolissa. Bändin instrumentaalinen työskentely on kautta levyn ensiluokkaista.
Gongista tuttu Pierre Moerlen vierailee yhdessä levyn kohokohdista, tiukasti rullaavassa kolmiminuuttisessa ”Bagaosissa” soittamassa marimbaa ja muita perkussioita. Sinkkuna julkaistu ”Bagaos” on ehkä lähinnä aiempien Supersister-levyjen tunnelmaa ollen hieman leikkisämmän kuuloinen kuin Iskander keskimäärin vaikkei mikään varsinainen huumorikappale olekaan.
Soundipuolella Iskander on myös iso harppaus eteenpäin Supersisteriltä. Giorgio Gomelskyn tuottama ja Simon Heyworthin Manor -studiolla äänittämä levy kuulostaa huomattavasti napakammalta kuin bändin aiemmat tuotokset.
Esotericin vuonna 2008 CD-uusintajulkaisussa on muutama mainio lyhyt bonus-biisi jotka ovat ehdottomasti kuulemisen arvoisia. Etenkin hauska single ”Wow” on huikea.
Iskander sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton. Monet aiempien levyjen fanit pettyivät aiempaa vakavampaan tyyliin. Omasta mielestäni Iskander on Supersisterin koherentein kokonaisuus ja täten myös yhtyeen paras albumi. Iskander on omaperäinen näkemys jazz-rockista eikä suoraan kuulosta miltään toiselta albumilta.
Pian Iskanderin julkaisun jälkeen Mariano lähti bändistä ja Soft Machinen Elton Dean korvasi hänet. Elton Deanin myötävaikutukselle Supersister siirtyi enemmän free jazzin suuntaan mikä rapautti entisestään alkuperäisten Supersister -fanien uskoa yhtyeeseen joka taasen näkyi aiempaa pienempinä yleisömäärinä vaikka Deanin avulla bändi toisaalta sai aiempaa enemmän kansainvälistä huomiota. Lannistuneena Supersister lopetti toimintansa 1974 ja Iskander jäi yhtyeen viimaiseksi viralliseksi studioabumiksi vaikka samana vuonna tehtiinkin hieman uudella kokoonpanolla levy Spiral Staircase nimen Sweet Okay Supersister alla. Vuonna 2019 Robert Jan Stips kokosi kasaan yhtyeen Supersister Project 2019 joka julkaisi suht onnistuneen Retsis Repus nimisen levyn.
Parhaat biisit: ”Dareios the Emperor”, ”Alexander”, ”Bagaos”
****½
17. Yes: Yessongs
Toukokuussa 1973 ilmestynyt Yessongs on Yesin ensimmäinen livejulkaisu.
Yes oli Yessongsin aikoihin huimassa nostossa ja eli omaa maksimaalisuuden kauttaan. Close To The Edge (1972) oli sisältänyt bändin ensimmäisen kokonaisen albumin puoliskon mittaisen kappaleen ja seuraavalla levyllä (joka ilmestyi Yessongsin jälkeen) Tales From Topographic Oceans (1973) vastaavia olikin jo neljä kappaletta! Ei ole siis ihme että Yesin ensimmäinen livelevy oli peräti kolmen vinyylin kokoinen setti. Nykypäivänä erilaiset massiiviset livelevyt ovat arkipäivää, mutta vuonna 1973 kolmen levyn mittainen livelevy oli lähes ennenkuulumatonta. Etenkin kun koko setti oli vielä paketoitu Roger Deanin kuvittamiin ylellisesti avautuviin kansiin.
Yessongs alkaa nauhoituksella Igor Stravinskyn Tulilinnusta joka vaihtuu Rick Wakemanin Mellotron-jousien avustuksella saumattomasti bändin räjähtvään versioon ”Siberian Khatrusta”. Tämä bändi ei ujostele! Yessongsin kappaleet äänitettiin Fragile ja Close To The Edge -kiertueilla vuosina 1971 ja 1972. Bill Bruford oli mukana vielä Fragile-kiertueella, mutta tuolta ajalta mukana on vain kolme kappaletta. Muissa biiseissä rumpaloi uusi tulokas Alan White joka joutui opettelemaan Yesin repertuaarin pikavauhtia. White on Brufordia suoraviivaisempi ja rokkaavampi rumpali joka selviytyy kuitenkin monimutkaisemmistakin osioista kunnialla. Joissain hienovaraisemmissa kappaleissa Brufordia tulee hieman ikävä, mutta toisaalta rokimmmissa vedoissa Alan White höyryää yhdessä Chris Squiren kanssa biisit läpi vastustamattomalla voimalla. Koko bändi on muutenkin hienossa iskussa. Etenkin Steve Howe on liekeissä kautta levyn ja miehen kitarointi on hetkittäin suorastaan hullunrohkeaa. Tämä bändi oli nälkäinen, energinen ja hyvin lähellä soittotaitojensa huippua (väittäisin että huippu ajoittuu Yesin kohdalla 70-luvun lopulle). Yessongsia luennehtiikin tietynlainen energinen rosoisuus. Usein kuulee väitteen että proge-bändit eivät rokkaisi mikä on paskapuhetta ihan yleiselläkin tasolla, mutta vähintäänkin Yesin kohdalla vuonna 1972.
Sovituksellisesti Yessongs ei tarjoa mitään erityisen dramaattista verrattuna kappaleiden studioversioihin. Yes ei ole bändi joka sovittaisi radikaalisti kappaleita uusiksi livenä tai heittäytyisi pitkiin villeihin improvisaatioihin. Nopeammat temmot ja rennon irtonainen, mutta intensiivinen ote ja usein hieman pidennetyt ja varioidut soolot tuovat kuitenkin biiseihin riittävästi eroa jotta Yessongs on varteenotettava vaihtoehto studioversioille. Ja kyllä bändi välillä Yessongsillakin sovituksilla irrottelee: esim. “Perpetual Change” on kasvatettu alkuperäisestä 9 minuutin kestosta ihan onnistuneesti 14 minuuttiseksi. Kappaleessa kuullaan myös suht harvinainen rumpusoolo Brufordilta.
Repertuaarina Yessongsilla kuullaan kappaleita Yesin kolmelta viimeisimmältä levyltä eli The Yes Albumilta, Fragilelta ja Close To The Edgeltä. Viimeksi mainittu kuullaan kokonaisuudessaan. On hieman harmi että mukaan ei päässyt yhtään kahden ensimmäisen levyn kappaletta. Erikoisuutena mukana on Rick Wakemanin soolonumero jossa hän soittelee teemoja vastailmestyneeltä soololevyltään Six Wives Of Henry VII. Sinänsä harmi että kahdelta ensimmäiseltä Yesin levyltä ei kuulla mitään. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla miten tämä hyvin erilainen Yes olisi tulkinnut noita alkuaikojen kappaleita.
Yessongsin soundeista kuulee vikinää aina silloin tällöin. Omasta mielestäni ne ovat pääosin kunnossa. Ne ovat hieman rosoiset ja viimeistelemättömät, mutta toisaalta ne tukevat mainiosti levyn rokkaavaa ja intensiivistä asennetta. Levy kuulostaa positiivisessa mielessä livemäiseltä.
Yessongs oli menestyessään suuri menestys ja myi aivan bändin studiolevyihin verrannollisia määriä. Sittemmin Yes on julkaissut läjäpäin livelevyjä, mutta tämä ensimmäinen saattaa olla niistä yhä se hienoin.
Parhaat biisit: “Perpetual Change”, “Siberian Khatru”
****½
18. Caravan: For Girls Who Grow Plump in the Night
For Girls Who Grow Plump In The Night on Caravanin viides studioalbumi.
Vuoden 1972 jazzahtava Waterloo Lily oli erinomainen albumi, mutta monet Caravanin vanhat fanit hyljeksivät yhtyeen uutta soundia. Caravan päätti ottaa askeleen taakse päin kohti suosituimman levynsä In The Land Of Greyn And Pinkin (1971) tyyliä, mutta lisäten mukaan myös annoksen hieman rajumpaa rock-soundia. Caravan ei koskaan aiemmin ollut kuulostanut aivan näin lihaksikkaalta.
Oleellinen osa bändin uutta soundia uuden värväyksen Geoff Richardsonin rouheasti soiva viulu joka tuo oman pikantin mausteensa soundiin. Viulistin pestaaminen bändiin liittynee kitaristi Pye Hastingsin (joka tässä vaiheessa oli selkeästi Caravanin johtaja) Mahavishnu Orchestra -intoiluun. Caravan oli soittanut Mahavishnu Orchestran lämppärinä näihin aikoihin ja bändi teki Hastingsiin suuren vaikutuksen. Vaikka hän itse kitaristina ei voisi paljoa kauempana olla John McLaughlinin tyylistä ja virtuositeetista.
Richard Sinclairin notkeasti soivan basson korvasi John G. Perryn hieman tuhdimmin rokkaava bassosoundi. Bändiin palannut perustajajäsen Dave Sinclair taasen palautti Caravanille traditionaalisemmat kosketinsointinsoundit urkuineen. Sinclair tosin joutuu kamppailemaan tilasta Richardsonin kautta läpi levyn eikä häntä päästetä aivan samalla tavalla irti kuin aiemmilla levyillä. Tavallaan hyväkin sillä In The Land Of Greyn And Pinkilllä hänen sooloilunsa sai hieman liikaakin tilaa. Kappaleessa ”The Dog, the Dog, He’s at It Again” Sinlair tosin pääsee kiskaisemaan pitkän ja maukkaan syntetisaattorisoolon. Toinen seikka mikä selittää Sinclairin roolin pienuutta on että hän liittyi takaisin bändiin vasta viime hetkellä ennen levyn äänitysten alkua ja kaikki kappaleet ovat Pye Hastingsin säveltämiä (viimeisessä kappaleessa tosin lainataan Hugh Hopperin sävellystä ”Backwards”.
Hastinginsin For Girlsille aikaansaama biisimateriaali on laadukasta ja tasaista. Hastingsille tyypillinen pop-kappale “Surprise, Surprise” tosin muita vähäpätöisempi kappale eikä pärjää Hastingsin parhaille biiseille tässä sarjassa. Toisaalta mitään yksittäisiä aivan timanttia mestariteoksia levyltä ei pidempien biisienkään joukosta löydy.
Levyn pitkissä aloitusraidassa ”Memory Lain, Hugh / Headloss” ja superärsyttävästi nimetyssä ”L’Auberge du Sanglier / A Hunting We Shall Go / Pengola / Backwards / A Hunting We Shall Go (reprise)”:ssa kuullaan molemmissa tukena pientä sinfoniaorkesteria. Orkesterin soittajat sulautuvat mukavasti bändin sointiin ja kokeilua voi pitää varsin onnistuneena. Etenkin kun kappaleet kuuluvat levyn parhaimmistoon. Vuoroin suureellisen romanttisesti ja vuoroin vähäeleisesti soiva ”L’Auberge du Sanglier” tosin on hieman hajanaisen sävellys eikä tunnu aivan osiensa summalta.
Suosikkini levyllä kuitenkin on komeasti rokkaava, mutta silti sopivan kummallisesti suriseva proge-raita “C’Thlhu Thlu” jossa olen kuulevinani aavistuksen King Crimsonin vaikutusta
For Girls Who Grow Plump In The Night on vahva kokonaisuus ja valitettavasti viimeinen Caravanin albumi josta näin voi sanoa. Jatkossa bändin taso notkahti reippaasti ja todelliset täysosumat edes yksittäisten biisien kohdalla olivat vähissä.
Parhaat biisit: ”Memory Lain, Hugh / Headloss”, ”C’Thlhu Thlu”, ”L’Auberge du Sanglier / A Hunting We Shall Go / Pengola / Backwards / A Hunting We Shall Go (reprise)”
****½
Vuosi vuodelta 1973: Sijat 31-41
19. Eero Koivistoinen: Music Society: Wahoo!
Saksofonisti Eero Koivistoinen opiskeli 70-luvun alussa Bostonin maineikkaassa musiikkikoulu Berkeleyssä. Syksyllä 1972 Suomeen lomailemaan saapuessaan Koivistoinen päätti hyödyntää Amerikasta saamiaan oppeja ja äänittää kotimaisen jazz-rock -levyn vahvoilla funk-mausteilla.
Funkin lisääminen jazziin ja etenkin jazz-rockiin alkoi olla kovin trendikäs juttu vuonna 1973 ja se on trendi josta en ole itse täysin innoissani. Wahoo! -levyllä homma kuitenkin toimii mukavasti ja levyllä on hyvä tasapaino jazzin (ja rockin) ja funkin välillä. Koivistoisen kokoama isohko ja taitava bändi (mukana mm. kolme puhallinsoittajaa Koivistoisen itsensä lisäksi) vääntää hikisen tiukkaa groovea ja usein vieläpä suht kimuranteissa tahtilajeissa. Kappaleiden nimet “7 Up”, “6 Down” ja “Suite 19” tarjoilevat ystävällisesti vinkkejä rytmityksiin.
Levyn aloittava “Hot C” on omaan makuuni vähän liian yksioikoinen funk-rypistys, mutta meininki paranee heti toisessa monipuolisemmassa ja monimutkaisemmassa 7/8 tahtilajissa ihanasti keinahtelevasa “7 Upissa” jossa Koivistoinen pääsee sooloilemaan maittavasti. Myös sähkökitaristi Ilpo Saastamoinen soittaa kappaleessa mukavan soolon. Muu bändi antaa maukkaasti lähes orkestraaliselta kuulostavaa taustatukea. Upea kappale.
Heti perään seuraava “6 Down” on taas hieman funkimpaa kamaa, mutta onnistuu jazzin ja funkin sekoittelussa tehokkaammin ja antaa erittäin ansiokkaan vastineen Herbie Hancockin samana vuonna ilmestyneelle legendaariselle jazz-funk -levylle Headhunters. Headhunters saattaakin olla funkin osalta tehokkaampi levy, mutta itse pidän Wahoo!:sta enemmän sen astetta jazzimman ilmaisun vuoksi.
Jazzia tarjoilee erityisen mukavasti vapaamuotoisempi 11 minuuttia kestävä “Suite 19” joka perkussiokilkutteluineen (Edward Vesala) tuo mieleen Pharoah Sandersin freejazzin. Myös rauhallinen ”Bells” kelloineen viittaa enemmän freejazzin kuin funkin suuntaan.
Joulukuussa 1972 Finnvox -studioilla äänitetty levy kuulostaa erittäin hyvältä, mikä ei ollut 70-luvun suomalaisille levyille todellakaan mikään itsestäänselvyys. Soundi ei mene tukkoon vaikka bändi on suuri ja musiikissa tapahtuu lähes koko ajan valtavasti asioita. Koivistoisen itsenstä tuottaman Wahoo!:n soundi on tuhti mutta tasapainoinen.
Wahoo! on yksi kotimaisen jazz-rockin yksi pioneeritöistä ja edelleen suurin piirtein parasta mitä Suomessa on tällä saralla aikaiseksi saatu. Omaan makuuni se on hetkittäin liian funk, mutta onneksi vain hetkittäin.
Parhaat biisit: “7 up”, 6 Down”, “Suite 19”
****
20. Roxy Music: For Your Pleasure
For Your Pleasure on Roxy Musicin toinen studiolevy.
Aloitteleva laulaja/lauluntekijä Bryan Ferry pyrki King Crimsoniin Greg Laken korvaajaksi 70-luvun alussa. Crimson-pestiä ei herunut mutta Robert Fripp suositteli Ferrya kuitenkin managerifirma EG:lle lupaavana kykynä. Vuona 1971 Ferry aloitti oman yhtyeen kokoamisen lehti-ilmoituksen avulla johon vastasi klassisesti koulutettu puhallinsoittaja Andy Mackay ja hänen ystävänsä kosketinsoittaja/epämusiikko Brian Eno. Kitaristiksi Ferry tahtoi ehdottomasti The Nicesta tutun David O’Listin ja onnekkaan(?) sattuman kautta O’List liittyikin yhtyeeseen. Yhteistyöstä ei lopulta kuitenkaan tullut oikein mitään O’Listin valtavan egon ja päihdeongelmien takia…
Parhaat biisit: ”In Every Dream Home a Heartache”, ”Bogus Man”, ”Strictly Confidential”, “For Your Pleasure”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 