Levyarvio: King Crimson – Lizard (1970)

Lizard on King Crimsonin kolmas studiolevy. King Crimson julkaisi vuonna 1970 kaksi studiolevyä joista tämä jälkimmäinen julkaistiin joulukuussa vain noin seitsemän kuukautta In The Wake Of Poseidonin jälkeen.

King Crimson oli In The Wake Of Poseidonin jälkeen sekasortoisessa tilassa. Alkuperäisestä kokoonpanosta oli enää jäljellä kitaristi Robert Fripp (s.1946) ja sanoittaja/yleisvisionääri Peter Sinfield (s.1943) eikä yhtyettä oltu saatu enää konserttilavoile sitten debyyttialbumin jälkeisen kiertueen. Yksinkertaisesti siksi että mitään bändiä ei varsinaisesti enää ollut olemassa. Rumpali Michael Giles ja multi-instrumentalisti Ian McDonald olivat tekemässä omaa duo-levyään ja basisti-laulaja Greg Lake oli häipynyt perustamaan supergroup Emerson Lake & Palmeria. Lisähaasteita toi myös se että jäljelle jäänyt parivaljakko Fripp ja Sinfield eivät tulleet enää toimeen hyvin keskenään. Heidän näkemyksensä niin ammatillisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla olivat alkaneet erkaantua. Onkin yllättävää että näissä olosuhteissa Fripp ja Sinfield onnistuivat luomaan yhden King Crimsonin ja koko progressiivisen rockin herkullisimmista albumeista.

Fripp värväsi Lizardia työstämään vanhan koulukaverinsa vokalisti/basisti Gordon Haskellin (s.1946) joka oli laulanut yhden kappaleen jo Poseidonilla. Puhallinsoittajaksi pyydettiin niin ikään Poseidonilla vieraillut nuori Mel Collins (s.1947) ja rumpujakkaralle saatiin aiemmin mm. Manfred Mannin kanssa soittanut Andrew McCulloch (s.1945) jonka soittotyyli olikin hyvin paljon velkaa edeltäjälleen Michael Gilesille.

Levyn syntyprosessi oli haastava. Robert Fripp sävelsi levyn kaiken musiikin ja saneli sen jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan yhtyeelleen, rautaisella ja välillä niin tylyllä tyylillä, että bändin jäsenet olivat useammin kuin kerran äänitysten aikana kyynelissä. Paitsi kovanahkaisempi Haskell joka suhtautui huumorilla koko hommaan ja piti Frippin monimutkaista musiikkia ja Sinfieldin labyrinttimaisen koukeroisia sanoituksia lähinnä naurettavina. Yksi Haskellin rehellisistä reaktioista musiikkiin, epäuskoinen naurunpurkaus, tallentui jopa osaksi ”Happy Family” -biisin hyytävän hykerryttävää lopetusta. Ja täytyy todeta että vastahakoisuudestaan huolimatta Haskell tekee levyllä oikein hyvää työtä. Hänen vokaaleissaan tuntuu olevan juuri oikeanlainen, hieman etäännytetty, kevysti ivallinen sirkustirehtöörin sävy joka sopii albumille kuin parta… eh parrakkaalle naiselle sirkusteltassa ( I get my coat). Eikä Haskell yhtään hassumpi ole basistinakaan.

Lizard on King Crimsonin yksityiskohtaisimmin ja rikkaiten sovitettu levy. Jokainen yksityiskohta kuulostaa viimeisen päälle mietityltä (jopa niissä kaoottisissa kohdissa joita levyllä riittää) ja musiikissa tuntuu tapahtuvan koko ajan valtavasti eri asioita monella eri tasolla. Instrumentaatio on runsasta ja normaalia rock-kokoonpanoa on vahvistettu lähes joka kappaleessa erilaisilla puhaltimilla joita tietenkin enimmäkseen soittaa Mel Collins (huilut, saksofonit), mutta myös vierailijoina esiintyvät taitavat jazz-muusikot Robin Miller (oboe), Nick Evans (pasuuna) ja Mark Charig (kornetti). Lizard on myös King Crimsonin eniten kosketinsoittimia sisältävä levy ja Englannin freejazz-skenessä mainetta niittäneen Keith Tippettin villin kaoottiset pianonpimputukset saavatkin levyllä mukavasti tilaa Frippin itsensä soittaman Mellotronin rinnalla. Komeiten taitava Tippettia hyödynnetään hurjan ”Happy Familyn” massiivissa yhteissoittohetkissä. Näistä hetkistä, ei niin vaikuttunut Haskell totesi Frippille että Tippettin soitto kuulostaa siltä kuin kissa kävelisi koskettimilla. Tähän Fripp vastasi suurinpiirtein: ”Niinpä, mutta Keith tietää mitä tekee, kissa ei”.

Yksi Lizardin instrumentaatiota rikastuttava seikka on Frippin todella upea akustinen kitarointi jota kuullaan levyllä siellä täällä. Etenkin aloitusraita ”Circusin” nopeat juoksutukset ovat mahtavaa kuultavaa. Tietynlaisessa hallitussa kaoottisuudessaan ne on osuva vastina Keith Tippettin hurjalle pianismille levyllä. Harmi että Fripp on sittemmin käyttänyt akustista kitaraa niin vähän King Crimsonin yhteydessä.

Levyn kohokohta on yli 20 minuuttinen nimikappale ”Lizard” joka alkaa kauniin rauhallisesti Tippetin lyyrisellä pianosäestyksellä ja Yesistä tutun Jon Andersonin vokaaleilla jotka tuntuvat sopivan kappaleeseen täydellisesti. Pikku hiljaa kappale kasvaa mellotronin ja rumpujen tullessa mukaan Frippin soittaessa taustalla sähkökitaraa jännästi nuljahtelevalla soundilla (ilmeisesti kyseessä on takaperin äänitetty kitara). McCullochin rummut antavat esimakua jo kappaleen alussa bolero-rytmeistä. Sovitus pysyy mukavan simppelinä ja antaa tilaa Andersonin upeille ja eteerisille vokaaleile. Neljän minuutin kohdilla kappale jättää kuitenkin hyvästi Andersonille ja uusi bolero-henkinen osa alkaa viileän viiltävästi soivan kornetin myötä. Tästä eteenpäin kappale kasvaa ja monimutkaistuu tasaisesti aina välilä kuitenkin tyylikkäästi hiljentyen kuin vauhtia hakien ennen uutta purkausta. ”Lizard” vuorottelee ja sotkee sekopäisesti, mutta vastaanpanemattomasti, keskenään klassista musiikkia, free-jazzia, rockia ja jopa sirkusmusiikkia. Tunnelmat ovat välillä seesteisen kauniita, välillä painajaismaisen painostavia. Mitään tälläistä ei oltu aiemmin kuultu eikä oikeastaan juuri ole kuultu sittemminkään. King Crimsonkaan ei juuri tälle hämärän rajamaalle enää palannut myöhemmillä levyillään.

Joulukuussa 1970 ilmestynyt Lizard on King Crimsonin technicolor-painajainen joka on niin uskomattoman värikäs ja musiikillisesti rikas runsaudensarvi että se ei oikein meinannut alunperin mahtua vaivaiseen kahteen stereokanavaan. Robin Thompsonin alunperin hienosti äänittämä levy oli alkuperäisessä muodossaan hieman tukkoinen soinniltaan ja se pääseekin mielestäni parhaiten oikeuksiinsa Steven Wilsonin 2009 vuonna remiksaamassa versiossa.

Ilmestyessään Lizard sai suht ristiriitaisen vastaanoton ja se tuntuu olevan yhä King Crimsonin tuotannon yksi eniten mielipiteitä jakavista albumeista. Toiset eivät voi sietää sitä ja toiset taas, kuten allekirjoittanut, rakastavat sen outoutta ja ainutlaatuisuutta. Mikään varsinainen uusi alku Lizard ei yhtyeelle ollut. Se menestyi edeltäjiään heikommin ja Haskellin jättäessä yhtyeen riitaisesti levytyssession jälkeen Crimson ei lähtenyt taaskaan kiertueelle promotoimaan levyä eikä seuraava levy Islands (1971) juurikaan rakentanut sen pohjalta vaan otti aivan uuden suunnan. Lizard on siis King Crimsonin katalogissa uniikki ja hieman irrallinen poikkeama. Mutta äärimmäisen kiinnostava sellainen.

Parhaat biisit: ”Cirkus” ja ”Lizard”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”Cirkus” (including ”Entry of the Chameleons”) 6:27
  2. ”Indoor Games” 5:37
  3. ”Happy Family” 4:22
  4. ”Lady of the Dancing Water” 2:47
  5. ”Lizard” 23:25
    (a) ”Prince Rupert Awakes”
    (b) ”Bolero – The Peacock’s Tale”
    (c) ”The Battle of Glass Tears”
    (i) ”Dawn Song”
    (ii) ”Last Skirmish”
    (iii) ”Prince Rupert’s Lament”
    (d) ”Big Top”

King Crimson:

Robert Fripp: kitara, Mellotron (1, 2, 5), EMS VCS 3 (2), Hammond urut (2), sävellykset Peter Sinfield: lyriikat, EMS VCS 3 (2, 3) Mel Collins: saksofoni, huilu Gordon Haskell: bassokitara, vokaalit Andy McCulloch: rummut

Vierailijat:

Keith Tippett: piano ja sähköpiano Robin Miller: oboe, käyrätorvi Mark Charig: kornetti Nick Evans: pasuuna Jon Anderson: vokaalit (5-a)

Tuottaja: Robert Fripp & Peter Sinfield
Levy-yhtiö: Island

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: