Levyarvio: King Crimson – Islands (1971)

Islands on vuonna 1969 perustetun King Crimsonin neljäs studiolevy ja samalla myös yhtyeen neljäs kokoonpano.

King Crimsonin alkuperäisestä kokoonpanosta jäljellä oli enää kitaristi Robert Fripp ja sanoittaja/yleisvisionääri Peter Sinfield. Kaksikko pestasi bändiin puhallinsoittajaksi In The Wake Of Poseidonilla (1970) vierailleen Mel Collinsin ja rumpuihin The Warriorsissa Jon Andersonin kera soittaneen Ian Wallacen. Yllättävin valinta uuteen kokoonpanoon oli vokalisti Boz Burrell joka oli toiminut aiemmin lähinnä R&B -bändeissä. Tämä ei ollut vielä kuitenkaan se yllättävä osuus vaan se että Burrellista tuli myös bändin basisti vaikkei hän ollut koskaan aiemmin soittanut instrumenttia. Fripp ja Ian Wallace opettivat Burrellia ja yllättävän hyvin hän lopulta levyllä pärjääkin. Onneksi muutamassa kohtaa taustatukea antaa kontrabasisti Harry Miller. Millerin ohella levyllä vierailee muutama muukin taitava jazz-muusikko kuten pianisti Keith Tippett ja kornetisti Mark Charig. Yhdessä kappaleessa kuullaan myös kokonaista jousisektiota.

Islands oli jälleen tyylillinen irtiotto King Crimsonille. Siinä missä edellinen levy Lizard (1970) oli kuin vauhdikas kamera-ajo maailman värikkäimmän ja hulluimman sirkuksen läpi on Island huomattavasti seesteisempi levy. Islands maalaa minulle utuisen ja monokromaattisen mielikuvan usvan läpi tarkastellusta välimeren saaristosta. Aina välillä usva hajaantuu hieman paljastaen kiehtovia yksityiskohtia jostain muinaisesta korkeakulttuurista. Levyssä on myös hetkittäin tietynlaista hillittyä lämpöä jota ei aiemmin oltu kuultu Crimsonin musiikissa.

Kymmenenminuuttinen aloitusraita ”Formentera Lady” on levyn usvaisinta antia ja tuo kontrabassoineen, puhaltimineen ja kaikenlaisine kilisivine perkussioineen mieleen 60/70-lukujen taitteen ns. spirituaalisen freejazzin mestarit kuten Pharoah Sandersin ja Alice Coltranen. Kappale velloo ja ajelehtii kuin vailla ankkuria, mutta jotenkin oudosti tuntuu päätyvän silti satamaan.

Suoraan ”Formentera Ladysta” jatkuva instrumentaalinen ”Sailor’s Tale” nostaa intensiteettiä ja sisältää paitsi upeaa rumpalointia Ian Wallecelta niin myös yhden kuumottavimmista kitarasooloista Frippiltä ikinä. Hieman banjomaisesti pärisevä yli minuutin kestävä sähkökitarasoolo on todella omaperäistä ja huimaa kuultavaa! Lopussa pääroolin Wallacen intensiivisen rumpaloinnin päällä ottava uhkaava Mellotron on myös majesteetista kuultavaa.

Hienovaraisesti alkava ”The Letters” käyttää hyväkseen äärimmäistä dynamiikkaa välin hurjia puhallinosuuksia iskien ja  sisältää huiman kohdan jossa Burrell rääkäisee äärimmäisen vakuuttavasti Sinfieldin mahtipontisen värssyn:

IMPALED on nails of ice 

And raked with emerald fire

”The Lettersistä” siirrytään ”Ladies Of The Roadiin” jolla Crimson pääsee ehkä lähimmäksi ”tavallista rokkia” mitä kertaakaan aiemmin urallaan. Tavallisuus on toki suhteellista sillä vaikka kappaleessa on Crimsonille poikkeuksellisesti jopa blues-vivahteita on Burrellin töpsöttelevän basson varassa etenevä jä äärimmäisen härskejä saksofoni-sooloja sisältävä kappale loppujen lopuksi aika kaukana perusrokista. Sanoituksiltaan etenkin nykypäivän näkökulmasta varsin misogynistiset sanoitukset kuvailevat rockmuusikoiden ja bändärityttöjen välistä suhdetta.

Rock-tunnelmista heilahdetaan yllättävän sujuvasti hartaan pseudo-klassisen musiikin pariin. Frippin jousiorkesterille säveltämä ”Prelude: Song Of The Seagulls” ei sisällä soittoa yhdeltäkään bändin jäseneltä vaan kappaleen esittää kokonaan levyä varten koottu pieni jousiorkesteri Robin Millerin oboen kera. Sävellys on kaunis vaikkei ehkä kovin ihmeellinen sinänsä. Kappaleen ei kaiken järjen mukaan pitäisi toimia osana Islandsia, mutta jostain syystä olen sen itse aina hyväksynyt mukaan.

Levy yhdeksän minuuttia kestävän nimibiisi ”Islandsiin” on yksi King Crimsonin kauneimmista kappaleista. Vähäeleisesti lähinnä Keith Tippettin lyyrisesti soivan pianon, Millerin huhuilevan oboen ja Burrellin herkkien vokaalien varassa alkavassa kappaleessa on jotain sydäntäsärkevää. Kappaleen keskivaiheilla kuullaan upea kornettisoolo Mark Charigilta. Kappale ei kuitenkaan jää yhden musiiikillisen idean simppeliksi balladiksi vaan se kasvaa hitaasti koko kestonsa ajan instrumentaatiota tyylikkäästi varioiden. Lopussa Charig pääsee sooloilemaan intensiivisemmin Frippin säestäessä taustalla urkuharmoonilla ja Mellotronilla. Todella vaikuttava kappale.

Kaiken kaikkiaan Islands on maaginen kokonaisuus. Edeltäjänsä Lizardin lailla Islands on hyvin uniikki albumi. Musiikkia jollaista kukaan muu ei ollut aiemmin tehnyt eikä oikeastaan ole tehnyt sen jälkeenkään. Crimson itsekin muutti jälleen jyrkästi suuntaa seuraavalla albumillaan.

Islands on alakuloisen tunnelmallisen progressiivisen rockin mestariteos.

Parhaat biisit: ”Formentera Lady”, ”Sailor’s Tale”, ”Ladies Of The Road” ja ”Islands”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Kappaleet

1. ”Formentera Lady” 10:18
2. ”Sailor’s Tale” 7:29
3. ”The Letters” 4:28
4. ”Ladies of the Road” 5:31
5. ”Prelude: Song of the Gulls” 4:14
6. ”Islands” 9:15

King Crimson:

Robert Fripp: kitara, mellotron, harmonium Peter Sinfield: sanoitukset, soundit ja visiot, kannen suunnittelu ja maalaus Mel Collins: saksofonit, huilu, taustavokaalit Ian Wallace: rummut, perkussiot, taustavokaalit Boz Burrell: bassokitara, vokaalit, koreografia

Vierailijat:

Paulina Lucas: sopraano vokaalit (1) Keith Tippett: piano
Robin Miller: oboe Mark Charig: kornetti Harry Miller: kontrabasso (1, 6)
Wilf Gibson: viulu (1), orkesterin johto (5, 6) Jousisektio: jouset (2, 5, 6)

Tuottaja: King Crimson

Levy-yhtiö: Island