Van Der Graaf Generatorin kolmas albumi H to He Who Am the Only One julkaistiin joulukuussa 1970 vain 10 kuukautta edeltäjänsä The Least We Can Do Is Wave to Each Other jälkeen.
H to He Who Am the Only One jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla linjalla. Yhtyeen kokoonpano pysyi samana ja jopa studiossa hääri edelleen sama kaksikko tuottaja John Anthony ja äänittäjä Robin Cable. Tällä kertaa tukenaan apulaisäänittäjä David Hentschel joka myöhemmin teki itse suht merkittävän tuottajan uran (mm. Genesis, Renaissance, Mike Oldfield).
Soundi-puoli onkin parantunut H to He:llä reippaasti The Least We Can Do:hon verrattuna, mutta toisaalta napakamman sekä selkeämmän soinnin myötä myös osa edellislevyn oudosta mystiikasta on poissa. H to He onkin 70-luvun VdGG -levyistä hillityin ja kaikista ”tavallisimman” kuuloinen. Soundi-maailmaltaan H to He voisi olla melkeinpä Genesis-levy. Mikä ei sinänsä ole yllättävää sillä tuottaja John Anthony hääri myös varhaisten Genesis -albumien parissa. Tällä levyllä VdGG jakoi myös kansitaiteilijan Genesiksen kanssa. Levyn hieman tökerön kannen on rustannut sama Paul Whitehead joka kuvitti Genesikselle Nursery Crymen ja Foxtrotin kannet.
Tuotannon ohella kuitenkin myös itse musiikki on pääosin hieman hillitympää kuin edelliskerralla. Hammill ei päästä hurjaa lauluääntänsä irti aivan yhtä äärimmäiselllä tavalla eikä David Jacksonin saksofoni soi aivan yhtä väkivaltaisesti. Ehkä bändi (tai tuottaja?) yritti hieman suitsia musiikkia kaupallisempaan suuntaan.
Toki VdGG:n musiikki H to He:lläkin on kaukana mainstreamista ja se on edelleen täynnä tummia tunnelmia ja progressiivisia koukeroita. Kappaleiden pituuksissa ei myöskään ole kumarrettu erityisesti kaupallisuuden alttarille: levyn viidestä kappaleesta kaksi on yli kymmenen minuuttia pitkiä ja lyhyinkin, ”House With No Door”, kestää kuusi minuuttia.
Levyn aloittaa ”Killer” jonka hieman hömelöt sanoitukset kertovat haista joka tappaa kaiken ympärillään meressä (mukaan lukien äitinsä) tullen lopulta yksinäiseksi ja siitä kärsien. Eksistentiaalista tuskaa ja nihilismiä metaforisesti kalojen kautta kuvattuna? Kyllä! Tähän pystyy vain proge-bändit! ”Killer” tunnetaan tarttuvasta urkuriffistä ja kappale rokkaakin varsin kovaa. Bändi on myöhemmin myöntänyt että ”Killer” on ainoa kappale jonka he koskaan tekivät laskelmoiden ja miettien minkälaisista elementeistä heidän kuulijansa pitäisivät. Isoa hittiä kappaleesta ei sentään tullut mutta yksi yhtyeen rakastetuimmista kappaleista kuitenkin.
Lue myös: Levyarvio: Van der Graaf Generator – World Record (1976)
”The Emperor In His War Roomissa” vierailee kitaristina King Crimsonin Robert Fripp. Kyseessä oli Frippin ensimmäinen sessio palkattuna studiomuusikkona ja Fripp kiskaisi oman osuutensa purkkiin kahdella yrittämällä ilman että hän oli kuullut taustalla soivaa musiikkia kertaakaan aiemmin. Samaa metodia hän käytti, lähes kymmenen vuotta myöhemmin David Bowien ”Heroes” -levyn sessioissa. Frippin akustiset kitaraosuudet eivät kuitenkaan tee kappaleessa erityisen suurta vaikutusta ja ne jäävät hieman kappaleen yleisen pauhun varjoon. Tyylillisesti Frippin osuudet ovat hyvin samankaltaisia mitä häneltä kuultiin Crimsonin In The Wake Of Poseidonilla (1970), mutta ei läheskään yhtä hyvin äänitettynä tällä kertaa. Komea kappale silti on kyseessä. Kappaleessa käytetään onnistuneesti vastakkain hiljaisia ja äänekkäitä osioita.
11 minuuttia kestävä ”Lost” on ehkäpä levyn hienoin ja hurjin raita. Se sisältää paitsi upeita kaihoisan tarttuvia laulusuorituksia niin myös räväkkää yhteissoittoa joka enteilee jo hieman bändin seuraavan levyn Pawn Heartsin mielipuolista energiaa. Sanoituksellisesti ”Lost” on hieman poikkeuksellinen VdGG-biisi sillä kyseessä on suht suoraviivainen rakkauslaulu. No sentään laulu menetetystä rakkaudesta ja toki laulun protagonisti on hyvin syvästi tämän menetyksen kiduttama. Draama kasvaakin lopussa melkoiseksi:
Looking out through the tears that bind me
My heart bleeds that you may find me .. or at least that I can
Forget and be numb, but I can’t stop, the words still come:
I love you
Hammill parkaiseee viimeisen I love youuuuuuuuun erittäin vakuuttavasti.
Viimeisessä kappaleessa, yli 12 minuuttisessa, ”Pioneers Over c”:ssä palataan tyypillisempiin sci-fi -tunnelmiin sillä kappale kertoo astronauteista jotka lentävät yli valonnopeudella (siitä biisin nimen kirjain ”c”) joutuen lopulta vangiksi aikapoimuun ja eläen siellä jonkinlaista anti-elämää hulluksi tullen. Tai jotain.
Basisti Nic Potter päätti lähteä yhtyeestä kesken levyn äänitysten. Tämän jälkeen Van Der Graaf Generator nimen alla ei koskaan enää kuultu dedikoitua bassokitaran soittajaa vaan homma jäi Hugh Bantonin urkupedaalien hoidettavaksi.
H to He Who Am the Only One erinomainen levy vaikka en sitä ihan yhtä maagisena tapauksena pidäkään kuin The Least We Can Do:ta. Hieman kaupallisemman ja iskevämmän oloisena olisi luullut että levy menestyy paremmin kuin edeltäjänsä, mutta yllättäen näin ei kuitenkaan käynyt. Levy ei sijoittunut Englannin myyntilistoilla lainkaan mikä oli pettymys hyvässä nosteesssa olleelle yhtyeelle. Seuraavana vuonna bändi kuitenkin iskisi takaisin Pawn Heartsilla. Levyllä jota monet pitävät bändin ylimmäisenä mestariteoksena.
Parhaat biisit: ”The Emperor In His War Roomissa”, ”Lost”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”Killer” Hammill, Chris Judge Smith, Hugh Banton 8:24
- ”House with No Door” 6:37
- ”The Emperor in His War Room” 8:15
- ”Lost” 11:17
- ”Pioneers Over c” 12:42
Van der Graaf Generator:
Peter Hammill: vokaalit, kitara, piano David Jackson: tenori – ja sopraanosaksofonit, huilu
Hugh Banton: Hammond-urut, bassi, Mellotron, piano Guy Evans: rummut, perkussiot Nic Potter: bassokitara (”Killer”, ”The Emperor in His War Room”, ”Lost”)
Muut muusikot:
Robert Fripp: sähkökitara (”The Emperor in His War Room”)
Tuottaja: John Anthony
Levy-yhtiö: Charisma
Pienemmät Purot 
Vastaa