Vuosi vuodelta -projektin toinen vuosi. Siinä missä 1969 proge oli vielä varsin alkutekijöissään on nupullaan oleva genre jo 1970 huomattavasti vakiintuneemman oloinen. Hieman nolosti joudun julkaisemaan listan jossa on sekä King Crimsonilta että VdGG:ltä kaksi levyä. Mutta kun ne vaan ovat niin pirun hyviä!
Genesis ja Caravan pääsevät kunnolla vauhtiin toisilla levyillään ja estradille on myös saapunut hienolla debyytillään yksi genren merkittävimmistä yhtyeistä eli progen ensimmäinen supergroup Emerson Lake & Palmer. Jazz-puolta edustaa tällä kertaa kaksi levyä joista Miles Davisin Bitches Brew etenkään ei kyllä varmasti montaa jazz-puristia ainakaan ilmestyessään miellyttänyt. Myös listalla toisen kerran esiintyvä Soft Machine on hienolla kolmoslevyllään (jossa valitettavasti on surullisen paskat soundit) siirtynyt jos ei jazzin niin ainakin jazz-rockin suuntaan.
Pienenä kuriositeettina voidaan mainita että hauskasti peräti kolme top kymppini albumista on tuottaja John Anthonyn käsialaa. Hauskaa siitäkin syystä että mikään noista levyistä ei sinänsä ole soundeiltaan tai tuotannoltaan mikään merkkiteos.
- King Crimson: Lizard (UK) *****
- Miles Davis: Bitches Brew (US) *****
- Emerson Lake & Palmer: s/t (UK) *****
- Caravan: If I Could Do It All Over Again, I’d Do It All Over You (UK) ****½
- King Crimson: In the Wake of Poseidon (UK) ****½
- Van Der Graaf Generator: The Least We Can Do Is Wave to Each Other (UK) ****
- Van Der Graaf Generator: H to He Who Am the Only One (UK) ****
- Genesis: Trespass (UK) ****
- Soft Machine: Third (UK) ****
- Miroslav Vitous: Infinite Search (CZ) ****
Sijat 11-21 esittelyt löydät täältä >
1. King Crimson: Lizard
Lizard on King Crimsonin kolmas studiolevy. King Crimson julkaisi vuonna 1970 kaksi studiolevyä joista tämä jälkimmäinen julkaistiin joulukuussa vain noin seitsemän kuukautta In The Wake Of Poseidonin jälkeen.
King Crimson oli In The Wake Of Poseidonin jälkeen sekasortoisessa tilassa. Alkuperäisestä kokoonpanosta oli enää jäljellä kitaristi Robert Fripp (s.1946) ja sanoittaja/yleisvisionääri Peter Sinfield (s.1943) eikä yhtyettä oltu saatu enää konserttilavoile sitten debyyttialbumin jälkeisen kiertueen. Yksinkertaisesti siksi että mitään bändiä ei varsinaisesti enää ollut olemassa. Rumpali Michael Giles ja multi-instrumentalisti Ian McDonald olivat tekemässä omaa duo-levyään ja basisti-laulaja Greg Lake oli häipynyt perustamaan supergroup Emerson Lake & Palmeria. Lisähaasteita toi myös se että jäljelle jäänyt parivaljakko Fripp ja Sinfield eivät tulleet enää toimeen hyvin keskenään. Heidän näkemyksensä niin ammatillisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla olivat alkaneet erkaantua. Onkin yllättävää että näissä olosuhteissa Fripp ja Sinfield onnistuivat luomaan yhden King Crimsonin ja koko progressiivisen rockin herkullisimmista albumeista.
Fripp värväsi Lizardia työstämään vanhan koulukaverinsa vokalisti/basisti Gordon Haskellin (s.1946) joka oli laulanut yhden kappaleen jo Poseidonilla. Puhallinsoittajaksi pyydettiin niin ikään Poseidonilla vieraillut nuori Mel Collins (s.1947) ja rumpujakkaralle saatiin aiemmin mm. Manfred Mannin kanssa soittanut Andrew McCulloch (s.1945) jonka soittotyyli olikin hyvin paljon velkaa edeltäjälleen Michael Gilesille.
Levyn syntyprosessi oli haastava. Robert Fripp sävelsi levyn kaiken musiikin ja saneli sen jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan yhtyeelleen, rautaisella ja välillä niin tylyllä tyylillä, että bändin jäsenet olivat useammin kuin kerran äänitysten aikana kyynelissä. Paitsi kovanahkaisempi Haskell joka suhtautui huumorilla koko hommaan ja piti Frippin monimutkaista musiikkia ja Sinfieldin labyrinttimaisen koukeroisia sanoituksia lähinnä naurettavina. Yksi Haskellin rehellisistä reaktioista musiikkiin, epäuskoinen naurunpurkaus, tallentui jopa osaksi ”Happy Family” -biisin hyytävän hykerryttävää lopetusta. Ja täytyy todeta että vastahakoisuudestaan huolimatta Haskell tekee levyllä oikein hyvää työtä. Hänen vokaaleissaan tuntuu olevan juuri oikeanlainen, hieman etäännytetty, kevysti ivallinen sirkustirehtöörin sävy joka sopii albumille kuin parta… eh parrakkaalle naiselle sirkusteltassa ( I get my coat). Eikä Haskell yhtään hassumpi ole basistinakaan.
Lizard on King Crimsonin yksityiskohtaisimmin ja rikkaiten sovitettu levy. Jokainen yksityiskohta kuulostaa viimeisen päälle mietityltä (jopa niissä kaoottisissa kohdissa joita levyllä riittää) ja musiikissa tuntuu tapahtuvan koko ajan valtavasti eri asioita monella eri tasolla. Instrumentaatio on runsasta ja normaalia rock-kokoonpanoa on vahvistettu lähes joka kappaleessa erilaisilla puhaltimilla joita tietenkin enimmäkseen soittaa Mel Collins (huilut, saksofonit), mutta myös vierailijoina esiintyvät taitavat jazz-muusikot Robin Miller (oboe), Nick Evans (pasuuna) ja Mark Charig (kornetti). Lizard on myös King Crimsonin eniten kosketinsoittimia sisältävä levy ja Englannin freejazz-skenessä mainetta niittäneen Keith Tippettin villin kaoottiset pianonpimputukset saavatkin levyllä mukavasti tilaa Frippin itsensä soittaman Mellotronin rinnalla. Komeiten taitava Tippettia hyödynnetään hurjan ”Happy Familyn” massiivissa yhteissoittohetkissä. Näistä hetkistä, ei niin vaikuttunut Haskell totesi Frippille että Tippettin soitto kuulostaa siltä kuin kissa kävelisi koskettimilla. Tähän Fripp vastasi suurinpiirtein: ”Niinpä, mutta Keith tietää mitä tekee, kissa ei”.
Yksi Lizardin instrumentaatiota rikastuttava seikka on Frippin todella upea akustinen kitarointi jota kuullaan levyllä siellä täällä. Etenkin aloitusraita ”Circusin” nopeat juoksutukset ovat mahtavaa kuultavaa. Tietynlaisessa hallitussa kaoottisuudessaan ne on osuva vastina Keith Tippettin hurjalle pianismille levyllä. Harmi että Fripp on sittemmin käyttänyt akustista kitaraa niin vähän King Crimsonin yhteydessä.
Levyn kohokohta on yli 20 minuuttinen nimikappale ”Lizard” joka alkaa kauniin rauhallisesti Tippetin lyyrisellä pianosäestyksellä ja Yesistä tutun Jon Andersonin vokaaleilla jotka tuntuvat sopivan kappaleeseen täydellisesti. Pikku hiljaa kappale kasvaa mellotronin ja rumpujen tullessa mukaan Frippin soittaessa taustalla sähkökitaraa jännästi nuljahtelevalla soundilla (ilmeisesti kyseessä on takaperin äänitetty kitara). McCullochin rummut antavat esimakua jo kappaleen alussa bolero-rytmeistä. Sovitus pysyy mukavan simppelinä ja antaa tilaa Andersonin upeille ja eteerisille vokaaleile. Neljän minuutin kohdilla kappale jättää kuitenkin hyvästi Andersonille ja uusi bolero-henkinen osa alkaa viileän viiltävästi soivan kornetin myötä. Tästä eteenpäin kappale kasvaa ja monimutkaistuu tasaisesti aina välilä kuitenkin tyylikkäästi hiljentyen kuin vauhtia hakien ennen uutta purkausta. ”Lizard” vuorottelee ja sotkee sekopäisesti, mutta vastaanpanemattomasti, keskenään klassista musiikkia, free-jazzia, rockia ja jopa sirkusmusiikkia. Tunnelmat ovat välillä seesteisen kauniita, välillä painajaismaisen painostavia. Mitään tälläistä ei oltu aiemmin kuultu eikä oikeastaan juuri ole kuultu sittemminkään. King Crimsonkaan ei juuri tälle hämärän rajamaalle enää palannut myöhemmillä levyillään.
Joulukuussa 1970 ilmestynyt Lizard on King Crimsonin technicolor-painajainen joka on niin uskomattoman värikäs ja musiikillisesti rikas runsaudensarvi että se ei oikein meinannut alunperin mahtua vaivaiseen kahteen stereokanavaan. Robin Thompsonin alunperin hienosti äänittämä levy oli alkuperäisessä muodossaan hieman tukkoinen soinniltaan ja se pääseekin mielestäni parhaiten oikeuksiinsa Steven Wilsonin 2009 vuonna remiksaamassa versiossa.
Ilmestyessään Lizard sai suht ristiriitaisen vastaanoton ja se tuntuu olevan yhä King Crimsonin tuotannon yksi eniten mielipiteitä jakavista albumeista. Toiset eivät voi sietää sitä ja toiset taas, kuten allekirjoittanut, rakastavat sen outoutta ja ainutlaatuisuutta. Mikään varsinainen uusi alku Lizard ei yhtyeelle ollut. Se menestyi edeltäjiään heikommin ja Haskellin jättäessä yhtyeen riitaisesti levytyssession jälkeen Crimson ei lähtenyt taaskaan kiertueelle promotoimaan levyä eikä seuraava levy Islands (1971) juurikaan rakentanut sen pohjalta vaan otti aivan uuden suunnan. Lizard on siis King Crimsonin katalogissa uniikki ja hieman irrallinen poikkeama. Mutta äärimmäisen kiinnostava sellainen.
Parhaat biisit: ”Cirkus” ja ”Lizard”
*****
Lue Jarin Schoroderuksen esittely levystä täältä >
2. Miles Davis: Bitches Brew
Maaliskuussa 1970 ilmestynyt Bitches Brew oli legendaariselle Miles Davisille jälleen yksi uraa-uurtava ja käänteen tekevä albumi. Sen myötä Davis loikkasi lopulta täysillä sähköisen jazz-rockin pariin ja kerta heitolla myös lajityypin kirkkaimpaan kärkeen.
Bitches Brew äänitettiin elokuussa 1969 kolmen (vain kolmen!) kiihkeän päivän aikana New Yorkissa Columbia Studio B:ssä. Davis kutsui studiolle kymmenisen nuorta huippumuusikkoa jotka saivat vain suuntaa antavia ohjeita mitä soittaa. Musiikki on pääosin improvisoitua.
Kaikissa kappaleissa soittaa kerrallaan kaksi rumpalia (joko Lenny White, Jack DeJohnette, Billy Cobham tai Don Alias), kaksi basistia (Dave Holland ja Harvey Brooks) ja kaksi kosketinsoittajaa (Joe Zawinul, Herbie Hancock, Chick Corea tai Larry Yound. Ja kun tähän lisätään vielä itsensä Davisin trumpetti ja satunnaiset ylimääräiset perkussionistit, Bennie Taupinin bassoklarinetti sekä John McLaughlinin sähkökitara on suoranainen ihme ettei improvisoitu musiikki mene aivan tukkoon ja kaoottiseksi koheltamiseksi. Miles Davisille on todella nostettava hattua bändin johtamisesta tälläisessä tilanteessa ja iso osa kunniasta kuuluu myös varmasti tuottaja Teo Macarolle joka riipi levyn kasaan sessioissa syntyneestä sekalaisesta materiaalista. Macero käyttikin levyllä studiota instrumenttina samaan tapaan kuin edistyneimmät rock-bändit olivat tuohon aikaan alkaneet tekemään. Mukana on nauha-looppeja ja erilaisia kaikuefektejä joita kuullaan etenkin avausraidassa ”Pharaoh’s Dance”.
Levyn huippuhetkiin kuuluu 27 minuuttisen nimibiisin todella kipakat, rytmiset trumpetti-tuuttaukset noin 11 minuutin kohdalla jotka ovat todella huikeaa kuultavaa. Intensiteettitaso kasvaa aivan käsittämättömäksi Milesin tuuttaillessa raivokkaasti energisten rytmien taustalla. Davisin sooloilu levyllä on yleisesti ottaenkin paljon aggressiivisempaa kuin mitä häneltä oli tähän mennessä yleensä totuttu kuulemaan. Hän myös käyttää soittaa tavallista enemmän korkeassa äänialassa (joka on trumpetilla varsin haastavaa) kuin yleensä.
Muita kohokohtia 93 minuuttisella tupla-albumilla on ”Miles Runs the Voodoo Downin” todella makean kuuloinen sähköpianojen komppaus Davisin sooloilun taustalla sekä ”Spanish Keyn” ”takaa-ajo”-jazz joka on vaikuttanut luultavasti satoihin poliisisarjojen – ja leffojen tunnareihin.
Levy on pitkä kuin nälkä vuosi ja eeppisen mittaiset kappaleet eivät ehkä ole aina täyttä timanttia alusta loppuun, mutta toisaalta niiden jossain määrin psykedeelinen luonne on omiaan vaivuttamaan kuulijan eräänlaiseen transsiin jossa hän ei kuuntele musiikkia jatkuvasti aktiivisesti, mutta silti tuntee sen. Ja nauttii.
Bitches Brew on huikea trippi joka siivitti nupullaan olevan jazz-rockin genren lentoon hieman samalla tapaa kuin King Crimsonin esikoislevy In The Court Of The Crimson King (1969) progressiivisen rockin ja on tarjonnut loputtomasti inspiraatiota niin jazz – kuin rockmuusikoillekin aina näihin päiviin asti.
Parhaat biisit: ”Pharaoh’s Dance”, ”Miles Runs the Voodoo Down”, ”Spanish Key”
*****
3. Emerson Lake & Palmer : s/t
Emerson Lake & Palmerin eponyymi levy on paitsi yhtyeen debyytti myös progressiivisen rockin ensimmäinen ns. supergroup. Ja yksi varhaisen progressiivisen rockin merkittävimpiä albumeita niin suosionsa kuin vaikuttavuudensa ansiosta.
Keith Emersonin, Greg Laken ja Carl Palmerin muodostava trio sai lentävän lähdön osittain jäsenien näkyvän taustan (The Nice, King Crimson, Atomic Rooster) ansiosta, mutta myös siksi että yhtyeen ensimmäinen levy on todella vahva albumi.
ELP:n debyytti on tekniikan, kauneuden ja brutaalin voiman huikea fuusio. Se on ällistyttävän vahva esikoisalbumi ja yksi varhaisen progen merkkipaaluista…
Lue koko arvosteluni levystä täältä >
4. Caravan : If I Could Do It All Over Again, I’d Do It All Over You
Debyytti-albuminsa jälkeen Caravan vietti tiiviisti aikaa yhdessä kommuunissa asuen, keikkaillen paljon ja soittaen muutenkin toistensa kanssa aamusta iltaan. Tämän myötä ei olekaan ihme että nuoren bändin toinen albumi, ihanan kaksimielisesti nimetty, If I Could Do It All Over Again, I’d Do It All Over You petraa kaikilla osa-alueilla 1969 ilmestyneeseen edeltäjäänsä verrattuna.
Bändin (Pye Hastings, Richard Sinclar, Dave Sinclair ja Richard Couchlan) soittosuoritukset ovat kautta linjan varmempia. Ensimmäisellä levylläkin oli useampi hieno kappale, mutta sitä vaivasi silti lievä epätasaisuus. If I Could sen sijaan on tasaisen laadukas alusta loppuun eikä levyllä oikeastaan ole yhtään pahaa notkahdusta.
Jyräävä nimibiisi osoittaa heti alkuun bändin yhteissoiton uutta tehokkuutta ja Dave Sinclair pääsee myös näyttämään että erityisesti juuri hänen urku-työskentelyssään on aivan uudenlaista voimaa. Sinclair soittaakin upeasti urkuja kautta levyn.
Levyn sympaattinen kakkosraita kahdeksan minuuttinen ”And I Wish I Were Stoned / Don’t Worry” on jotenkin NIIN ihastuttavan canterburymainen kappale että sitä voisi pitää melkeinpä jonkinmoisena anthemina koko tuolle vaikeasti määriteltävälle ala-genrelle. Kappaleessa yhdistyy ilmiömäisellä tavalla kevyet jazz -ja folk -vaikutteet bändin vuorotellessa jammailevien instrumentaaliosuuksien ja tarttuvien, mutta samalla hieman uneliaiden lauluosuuksien välillä. Ainoastaan Pye Hastingsin nuhainen laulusuoritus hieman verottaa kappaleen charmia. Mutta vain vähän.
”As I Feel I Die” on myös hyvin onnistunut kappale joka alkaa rauhallisesti kauniilla lauluosuudelle jota säestä vain kevyesti urku kunnes kappale räjäytetään komeasti käyntiin temmon nopeutuessa.
Yhdeksän minuuttisessa ”With an Ear to the Ground You Can Make It / Martinian / Only Cox / Reprise” -suitessa taasen on makea määrätietoinen poljento ja Sinclair pääsee soittamaan aivan upean rouhean urkusoolon.
Yksi levyn pienistä helmistä on ”Hello Hello” jossa on jännä, hieman keskiaikaiseen, musiikkiin vivahtava sävy. Kappale toimii mainiona välipalana pidempien kappaleiden välissä.
Levyn päättävästä 14 minuuttisesta ”Can’t Be Long Now / Françoise / For Richard / Warlock” suitesta (joka yleensä tunnetaan yksinkertaisemmin vain nimellä ”For Richard”) tuli suosittu konserttien päätöskappale eikä ihme sillä kappale kulkee kautta pitkän kestonsa todella koukuttavan oloisesti tarjoten bändin jäsenille mainioita tilaisuuksia sooloilulle. Ja vieläpä niin että ne kuitenkin kuulostavat luontevalta osalta sävellystä. Caravanin jazz-rock -vaikutteet ovat juuri ”For Richardissa” eniten pinnalla ja jälleen vierailijana toimivan taitavan Jimmy Hastingsin huilu ja saksofoni saavatkin kappaleessa suuren roolon tuoden mukanaan myös ripauksen oikeaa jazz-uskottavuutta.
If I Could Do It All Over Again, I’d Do It All Over You on hurmaava yhdistelmä psykeelistä poppia ja progea kevyesti jazzilla maustettuna. Yksi yhtyeen hienoimmista levyistä.
Parhaat biisit: ”If I Could Do It All Over Again, I’d Do It All Over You”, ”Hello Hello”
****½
5. King Crimson: In The Wake Of Poseidon
Toukokuussa 1970 ilmestynyt In The Wake Of Poseidon on King Crimsonin toinen studioalbumi ja jossain määrin ongelmallinen tapaus koska se pitkälti toistaa yhtyeen edellisenä vuonna ilmestyneen debyyttin In The Court Of The Crimson Kingin rakennetta ja tyyliä.
Asian voi kiteyttää yksinkertaisimmillaan näin:
”Pictures Of A City” = ”21st Century Schizoid Man”
”Cadence And Cascade” = ”I Talk To The Wind”
”In The Wake Of Poseidon” = ”Epitaph”
(Ensimmäisenä olevat ovat Poseidonin kappaleita ja toisena In The Courtin.)
Eiväthän Poseidonin kappaleet tietenkään täysiä kopioita edeltäjistään ole, mutta noudattelevat silti hyvin tarkasti esikuviensa rakenteita ja nimenomaan se fiilis joka kappaleista dramaturgisesti tulee on täsmälleen sama. Ne palvelevat levyn kokonaiskaaren kannalta samaa tarkoitusta kuin edeltäjänsä. ”Pictures Of A City” on räväkkä ja monimutkainen startti levylle, ”Cadence And Cascade” rauhallisen pastoraalinen tunnelmointi (vaikka kertookin kahdesta groupiesta) ja ”In The Wake Of Poseidon” synkeän majesteettinen proge-hymni.
Railakas ja hirtehisen huumorin sävyttämä ”Cat Food” on levyn originellein biisi. Sille ei löydy selkeää edeltäjää Crimsonin kataloogista eikä minun tietääkseni oikein muualtakaan. Freejazz-pianisti Keith Tippett loistaa kappaleen hurjissa piano-osuuksissa.
Lähes 12 minuuttiselle instrumentaalille ”The Devil’s Trianglelle” ei löydy myöskään debyytiltä vastinetta, mutta se taasen on hyvin paljon velkaa Gustav Holstin Planeetat sinfonian osalle ”Mars The Bringer Of War”. ”Marsia” Crimson renkutti livenä jo ennen In The Courtin ilmestymistä. ”Mars” oli tarkoitus levyttää sellaisenaan myös studiossa, mutta Holstin perikunta ei tätä hyväksynyt joten Fripp muutti hieman sävellystä jotta sitä voisi kutsua omakseen. Alkuperä on silti yhä selvästi havaittavissa kappaleen sotaisessa marssimaisuudessa.
Toki levyltä löytyy myös lyhyet akustiset ”Peace” -välikkeet, mutta ne ovat niin vähäpätöisiä että niillä ei ole juuri merkitystä suuntaan tai toiseen.
Ajat olivat Crimsonille haastavia joten on ymmärrettävää ehkä että Fripp päättyi käyttämään uudelleen ekan levyn rautalankoja. Debyytin kolmesta tärkeimmästä säveltäjästä kun oli tässä vaiheessa loikannut kaksi eli rumpali Michael Giles ja multi-instrumentalisti Ian McDonald. Michael Giles kuitenkin soitti studiomuusikon ominaisuudessa tälläkin levyllä. Myös Greg Lake (bassot hoiti Michaelin veli Peter Giles) lauloi suurimman osan albumista vaikkei ollut enää bändin jäsen. McDonald sen sijaan korvattiin nuorella puhellinsoittaja Mel Collinsilla joka monien vaiheiden jälkeen palasi 2010-luvulla jälleen King Crimsonin jäseneksi ja soittaa yhä yhtyeen nykyisessä kokoonpanossa.
In The Wake Of Poseidonin on siis hieman kummallinen tapaus. Toisaalta levyä ei voi kehua kovin innovatiiviseksi, mutta toisaalta musiikki itsessään on kautta linjan todella upeaa ja levyn kunniaksi on todettava myös hieman debyyttiä vahvempi tuotanto ja paikoin reippaasti lihaksikkaammat soittosuoritukset.
Parhaat biisit: ”Cat Food”, ”In The Wake Of Poseidon” ja ”Pictures Of A City”
****½
Lue Jarin Schoroderuksen esittely levystä täältä >
6. Van der Graaf Generator: The Least We Can Do Is Wave to Each Other
The Least We Can Do Is Wave to Each Other on 1967 perustetun Van der Graaf Generatorin toinen studiolevy. Käytännössä kyseessä on kuitenkin oikeastaan yhtyeen ensimmäinen todellinen albumi koska sitä edeltänyt vuonna 1969 ilmestynyt amerikkalaisen Mercury -levy-yhtiön julkaisema The Aerosol Grey Machine oli itseasiassa tarkoitettu vokalisti/säveltäjä Peter Hammillin (s.1948) soololevyksi. Monimutkaisten levy-yhtiö vääntöjen seurauksena levy kuitenkin laitettiin VdGG:n nimiin. The Aerosol Grey Machine ei myöskään saanut kovinkaan laajaa levitystä ja julkaistiin vähin äänin vain USA:ssa…
7. Van Der Graaf Generator: H to He Who Am the Only One
Van Der Graaf Generatorin kolmas albumi H to He Who Am the Only One julkaistiin joulukuussa 1970 vain 10 kuukautta edeltäjänsä The Least We Can Do Is Wave to Each Other jälkeen.
H to He Who Am the Only One jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla linjalla. Yhtyeen kokoonpano pysyi samana ja jopa studiossa hääri edelleen sama kaksikko tuottaja John Anthony ja äänittäjä Robin Cable. Tällä kertaa tukenaan apulaisäänittäjä David Hentschel joka myöhemmin teki itse suht merkittävän tuottajan uran (mm. Genesis, Renaissance, Mike Oldfield).
Soundi-puoli onkin parantunut H to He:llä reippaasti The Least We Can Do:hon verrattuna, mutta toisaalta napakamman sekä selkeämmän soinnin myötä myös osa edellislevyn oudosta mystiikasta on poissa. H to He onkin 70-luvun VdGG -levyistä hillityin ja kaikista ”tavallisimman” kuuloinen. Soundi-maailmaltaan H to He voisi olla melkeinpä Genesis-levy…
8. Genesis: Trespass
Genesiksen ensimmäinen albumi From Genesis To Revelation (1969) oli vielä teinipoikien hapuilua pliisun popin parissa, mutta Trespassilla yhtye otti valtavan harppauksen eteenpäin.
From Genesis To Revelationin flopattua (levyä myytiin alunperin noin 600 kappaletta) Genesis ei suinkaan luovuttanut vaan alkoi keikkailemaan ahkerasti. Yhtyä kehitti tarmokkaasti niin soittotaitojaan kuin uutta omaa tyyliään jolla olisi suht vähän tekemistä debyytti-albumin kevyen popin kanssa. Bändi pestasi mukaan myös uuden rumpalin John Mayhewin (1947-2009). Tässä vaiheessa ilman levysopimusta ollut yhtye päätyi lopulta Tony Stratton Smithin uuden Charisma -yhtyen leipiin tuottaja John Anthonyn kehoituksesta. Lokakuussa 1970 Anthonyn johtamana bändi aloitti Trespassin äänityksen Trident studioilla Lontoossa.
Yksi asia debyytti-albumilta kantoi Trespassille asti. Nimittäin Peter Gabrielin soul-vaikutteet jotka kuuluvat jopa entistä vahvemmin hänen tunteellisissa laulusuorituksissaan tällä levyllä. Hyvä esimerkki tästä on aloitusraita ”Looking For Someone” joka alkaa hienosti Gabrielin hyvin vahvasti soulista vaikutteita ottaneella lauluäänellä vain minimalistinen urku-drone taustalla hiljaa soiden. Seitsemän minuuttinen biisi onkin yksi levyn vahvimmista. ”Looking For Someone” poukkoilee hienosti hiljaisista osuuksista hyvin äänekkäisiin hieman King Crimsonia muistuttaen. Kappale tekee kuitenkin selväksi myös levyn yhden keskeisistä ongelmista. Bändin tuorein jäsen John Mayhew ei yksinkertaisesti ole kovin hyvä rumpali. Tuntuu että hän pyrki soittamaan vastaavan akrobaattisesti kuin King Crimsonin virtuoosi Michael Giles (joka oli näihin aikoihin inspiraation lähde joka toiselle proge-rumpalille), mutta hänellä ei yksinkertaisesti ole taitoja siihen. Mayhewin fillit tuntuvat usein sattumanvaraiselta ja hänen soittonsa on kuulostaa muutenkin turhan raskaskätiseltä paukutukselta. Asiaa ei helpota että John Anthony on miksannut rummut varsin pintaan. Jostain syystä Mayhew pärjää kuitenkin paremmin levyn muissa raidoissa eikä hän suinkaan onnistu suorituksillaan koko levyä pilaamaan.
Levyn toinen kokokohta ”White Mountain” on täynnä herkullisia melodioita ja esittelee hienolla tavalla yhtyeen 12-kielisten kitaroiden helisevää pastoraalista puolta jota vahvistaa vielä Gabrielin simppeli mutta toimiva huilun soitto. 12-kielisiä kitaroita yhtyeessä soitti peräti kolme eri jäsentä eli Anthony Phillips, Mike Rutherford ja Tony Banks. ”White Mountainissa” 24:ää kieltä soittaa yhdessä kuitenkin Philips ja Rutherford mikä olikin se yleisin kombinaatio. Tony Banksin urkujen soitto on myös tehokasta kappaleessa ja osoittaa että hän oli tässä vaiheessa yhtyeen nopeiten kehittynyt instrumentalisti.
Levyn dramaattisesti päättävä Banksin ja Gabrielin pääosin ideoimasta, muuta materiaalia aggressiivisemmasta, ”The Knife” -kappaleesta tuli suosittu konserttikappale ja se sisältääkin vaikuttavia elementtejä kuten marssimaisesti soitettu urkuriffi, jylisevä bassosoundi ja staccattomaisia rytmisiä yhteissoittokohtia. Tästä efektistä tuli myöhemmin jopa eräänlainen proge-klisee jota useat bändit toistelivat kyllästymiseen saakka. Myös Gabriel tekee hienon laulusuorituksen kappaleessa tulkiten intensiivisesti sanoituksia jotka kertovat vallankumouksesta joka johtaa lopulta väkivaltaisen diktaattorin valtaan nousuun. ”The Knife” on myös levyn harvoja kohtia joissa kitaristi Anthony Phillips päästetään kunnolla irti sähkökitaran kanssa. Miehen revittely varsin rupisilla soundeilla kuulostaakin mukavalta kaiken heleyden jälkeen jota levyllä on aiemmin kuultu. 9 minuuttisen The Knifen heikkous on se että se sortuu toistamaan itseään hieman liikaa. Kappale olisi toiminut kevyesti tiivistettynä paremmin. Kappaleen työnimi muuten oli ”The Nice” tribuuttina Keith Emersonin uraa-uurtavalle The Nice -yhtyeelle joka oli tärkeä inspiraation lähde sekä Banksille että Gabrielille.
Trespassilla Genesis löysi oman pastoraalisen nurkkauksensa progressiivisen rockin genrestä ja hioi periaatteessa samaa tyyliä aina 1973 Selling England By The Poundiin asti.
Trespass ei ollut menestys ilmestyessään mutta möipä kuitenkin noin kymmenisen kertaa enemmän kuin debyytti eli 6000 kappaletta. Levy sai positiivisia huomioita musiikkilehdistössä (ja Keith Emersonin kehut) ja yhtye kasvatti tasaisesti suosiotaan edelleen ahkerana jatkuvan keikkailun myötä. Trespass olikin Genesiksen se todellinen genesis. Suunta oli oikea!
Parhaat biisit: ”Looking For Someone”, ”White Mountain”, ”Stagnation”, ”The Knife”
****
9. Soft Machine: Third
Third on vuonna 1966 perustetun Soft Machinen kolmes studioalbumi.
Soft Machine eli turbulenttia vaihetta Thirdin aikoihin. Kosketinsoittaja Mike Ratledgen (s.1943) ja edellislevyllä bändiin liittyneen basisti Hugh Hopperin (1945-2009) välit rumpali/vokalisti Robert Wyattiin (s.1945) olivat kiristyneet. Ongelmia aiheutti erityisesti musiikilliset erimielisyydet. Ratledge ja Hopperin halusivat keskittyä monimutkaiseen ja vahvasti jazziin kallellaan olevaan instrumentaalimusiikkiin kun taas Wyattin olisi halunnut suosia hieman simppelimpää ja laulupitoisempaa linjaa. Kolmikon välillä oli kuitenkin myös henkilökohtaisia ongelmia mitkä ainakin osittain johtuivat Wyattin runsaasta alkoholinkäytöstä joka teki hänen käytöksestään välillä sietämätöntä. Bändin tuorein jäsen puhallinsoittaja Elton Dean (1945-2006), jolla oli vahva kokeellisen jazzin tausta, asettui myös Ratledgen ja Hopperin linjalle. Wyattin jäi yksin taistelemaan oman visions puolesta ja tuntui olonsa yhä tukalammaksi….
10. Miroslav Vitous: Infinite Search
Prahassa syntynyt Miroslav Vitous (s.1947) aloitti viulunsoiton kuusivuotiaana, siirtyi kymmenen vuotiaana pianoon ja lopulta 14 vuotiaana kontrabassoon. Vitousin klassinen musiikkikoulutus täydentyi Prahan konservatoriossa ja Berklee College of Musiciin Bostonissa. Bostonissa opiskellessaan Miles Davis kutsui Vitousin tuuraamaan bändinsä tuolloista vakiobasistia muutaman keikan ajaksi. Tuossa yhtyeessä soitti myös saksofonisti Wayne Shorter ja muutamaa vuotta myöhemmin Shorter ja Vitous perustivat Weather Reportin josta tuli yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä jazz-rock -yhtyeistä.
Ennen Weather Reportia vain 22 vuotias Vitous kuitenkin ennätti tekemään ensimmäisen soololevynsä Infinite Firen. Levylleen Vitous sai koottua todella huiman, mutta vielä suht nuoren soittajakaartin, joista suurin osa oli soittanut äskettäin myös Miles Davisin yhtyeessä. Koko porukasta tuli muutamien vuosien sisällä 70-luvun jazz-kentän suurimpiin tähtiin lukeutuvia muusikoita. Rummuissa Infinite Firella on vikkelä kätinen Jack DeJohnette, sähkökitarassa britti-virtuoosi John McLaughlin, tenorisaksofonissa Joe Henderson ja sähköpianossa Herbie Hancock. Levyn viimeisessä biisissä De Johnettea tuuraa Joe Chambers. Tälläisellä ryhmällä on lähes mahdotonta epäonnistua. Vähintään kelvollinen levy syntyisi pelkästään että porukka laitettaisiin studioon päiväksi sokkona improvisoimaan. Näin ei kuitenkaan tarvinnut tehdä sillä Vitous on paitsi virtuoosimainen kontrabasisti ja taitava sähköbasisti niin myös lahjakas säveltäjä. Improvisaatiotkin saavat toki levyllä runsaasti tilaa.
Tyylillisesti Infinite Search edustaa varhaista jazz-rockia siinä maukkaassa vaiheessa jossa rock-osa oli vielä varsin vähäisessä roolissa ja mukana oli myös reilusti sävyjä avantgarde – ja free jazzista. Sointi on pääosin suht akustinen ja ilmava. Sähkökitaraa ja sähköpianoa käytetään maukkaasti akustisten instrumenttien tukena, mutta niitäkin soitetaan enimmäkseen aika puhtailla soundeilla. Vitous itse pysyttelee pelkästään akustisessa kontrabassossa.
Levyn kuudesta (myöhemmissä painoksissa on mukana bonuksena kolmiminuutinen sävellys ”Cérečka”) kappaleesta viisi on Vitousin itsensä säveltämiä. Suurimman vaikutuksen levyllä tekee itseasiassa ainoa sävellys joka ei ole Vitousin omaa käsialaa eli saksofonisti Eddie Harrisin ”Freedom Jazz Dance” jolla on mittaa kymmenisen minuttia. Vitous on pyyhkinyt Harrisin usein coveroidusta soul-jazz -kappaleesta soulin pois ja tilalla on säpäkkää jazz-rockia ripauksella avantgardea. Kappale on vauhdikas ja kipakka aloitus levylle. Vitous liidaa komeasti kappaletta akustisella bassolla antaen välillä pääroolin Herbie Hancockin sähköpianolle ja John McLauglinin todella tuliselle sähkökitaroinnille. Upeinta kappaleessa on kuitenkin se miten koko bändi tuntuu sooloilevan suurimman osan ajasta samaan aikaan onnistuen silti tekemään oikeutta sävellykselle. Tälläinen kollektiivinen ”kukaan ei sooloile, kaikki sooloilee” -tyyli tuli olemaan myös Weather Reportin perusperiaate.
Vitousin omat sävellykset ovat pääosin hieman kepeämpiä, akustisempia ja lyyrisempiä kappaleita. Kappaleet ovat täynnä kaunista tunnelmointia, mutta soittosuoritukset ovat silti eloisia ja täynnä mukavia koukeroita. Edes hitaammat kappaleet eivät käy missään vaiheessa tylsiksi. Levyn pisin kappale 11 minuuttinen ”I Will Tell Him On You” palaa jossain määrin aloitusraidan energisempiin tunnelmiin. ”I Will Tell Him On Youssa” soittajat päästetään irrottelemaan muuta materiaalia enemmän ja kappale onkin selvästi vapaamuotoisempi sisältäen pitkän improvisoidun osuuden jossa mennään välillä aika avantgardistisiin sfääreihin. Kaikkia kappaleita yhdistää se että Vitousin basso on hyvin keskeisessä roolissa. Ja hyvin luontevalla melodisella tavalla.
Infinite Search on varhaisen jazz-rockin yksi merkittävimmistä levyistä vaikka statukseltaan onkin jäänyt hieman unohdetuksi tapaukseksi ja ehdottoman suositeltavaa kuunneltavaa etenkin kaikille taitavan bassonsoiton ystäville.
Parhaat biisit: ”Freedom Jazz Dance”, ”Infinite Search” ja ”I Will Tell Him On You”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 