Levyarvio: Kate Bush – The Dreaming (1982)

The Dreaming on Kate Bushin neljäs studioalbumi

Kate Bushista tuli pop-tähti vain hädin tuskin parikymppisenä esikoislevyllään The Kick Inside. Vanhoja biisijämiä lämmitelleen Lionheartin jälkeen Bush kypsyi todella artistina kolmannella levyllään Never For Everillä ja otti samalla uransa jokaisen osa-alueen kokonaisvaltaisessti haltuunsa.

Never For Everillä aikansa edistynein syntetisaattori, digitaaliseen samplaamiseen kykenevä Fairlight CMI, teki näyttäviä cameo-vierailuja siellä täällä. Kate Bushin yksinään tuottamalla The Dreamingilla Fairlight nousee keskeiseen rooliin ja tästä ihmevempeleestä tuli Bushille äänien tuottamisen lisäksi myös erittäin tärkeä sävellyksellinen työkalu.

The Dreamingilla Bush enemmänkin veisti kuin sävelsi kappaleet kasaan studiossa käyttäen apunaan paitsi Fairlightia niin myös Linn -rumpukonetta. The Dreamingilla Bush käyttää taitavasti koko studiota instrumenttina eikä levyllä olekaan varsinaista ydinbändiä vaan Bush kutsui tarpeen mukaan soittajia täydentämään moderneilla työkaluilla pala palalta rakennettuja synteettisiä äänimaisemia.

The Dreamingin yleinen soundimaailma on pääosin hyvin synteettinen ja jopa aavistuksen kylmä, mutta tämä ei ole koko totuus sillä laajan vierailijakaartin ”oikeat” soittimet tuovat mukanaan juuri sopivan määrän elävyyttä ja totta kai Bushin omat hetkittäin hyvin tunteelliset vokaalit torjuvat myös liiallista kliinisyyttä. Levyllä on myös akustiset hetkensä. Tästä parhaana esimerkkinä ”Night Of The Swallow”. Siinä Del Palmerin melodisesti soiva nauhaton basso johdattelee kappaleen pikkuhiljaa riehakkaaksi akustiseksi irkkuiloitteluksi jossa kuullaan Liam O’Flynnin ja Bill Whelanin soittamia säkkipillejä. Seán Keanen viulu viimeistelee pelimannihenkiset tunnelmat. Hämmästyttävän hyvin Bush punoo kuitenkin nämä orgaaniset ainekset levyn yleiseen futuristiseen otteeseen.

”Night Of The Swallow” on kuitenkin poikkeus sillä pääosin The Dreaming kuulostaa hyvin modernilta ja toki myös aikansa lapselta. Tai oikeastaan The Dreaming oli aikaansa edellä. Musiikillisesti The Dreaming liikkuu nimittäin aivan omassa universumissaan. Tuntuu siltä että Bush ei ole edes seurannut lainkaan aikansa pop-musiikkia vaan vaikutteet tuntuvat tulevan enemmänkin progressiivisen rockin suunnalta jotka Bush suodattaa oman mielikuvituksensa ja aikansa moderneimman teknologian avulla aivan uudenlaiseksi taiderockin muodoksi. The Dreaming on jotain aivan muuta kuin valtavirran pop 80-luvun alussa. Siinä missä Ultravoxilla ja muilla syntsapoppareilla ja ”uusilla romantikoilla” rumpukoneet puksuttivat monotonisesti ja synterisaattoreilla luodut äänikuvat olivat ilmavan pelkistettyjä niin Bush suuntaa The Dreamingilla aivan toiseen suuntaan. The Dreamingin musiikki on päinvastoin hyvinkin tiheää. Ja suorastaan maksimaalista. Aivan kuten 70-luvun progressiivinen rock on myös The Dreaming minimalismin vastakohta. Bush ahtaa 3-4 minuuttisiin kappaleisiin valtavan musiikillista informaatiota monessa eri tasossa kuin Gentle Giant konsanaan. Levyn rytmit ovat usein varsin vinksahtaneita ja hetkittäin myös polyrytmisiä. Päällekkäin äänitysten määrä on paikoin huimaava. Pelkästään Bushin vokaalit ovat lähes jatkuvat äänitetty usealle raidalle jotka vieläpä usein kilpailevat kuulijan huomiosta toistensa kanssa kuin dialogia käyden.

Myös levyn esoteeriset sanoitukset ovat sukua aiheille joita käsitellään usein progressiivisen rockin piirissä. Sanoitukset käsittelevät mm. tiedon janoa, valaistumista ja jumalan kohtaamista. Toisaalta moni progerokkari ei olisi keksinyt kirjoittaa paranoiasta kärsivästä pankkirosvosta tai käsitellä Vietnamin sotaa vietnamilaisen sissin näkökulmasta taikka kirjoittaa Houdinin vaimon yrityksetä ottaa yhteyttä edesmenneeseen puolisoonsa.

In my dome of ivory
A home of activity
I want the answers quickly
But I don’t have no energy
I hold a cup of wisdom
But there is nothing within
My cup, she never overfloweth
And ’tis I that moan and groaneth

Lue myös: Levyarvio: Kate Bush – Never For Ever (1980)

The Dreamingin tavaramerkki on paitsi sen terävän synteettinen soundi niin etenkin sen uskomattoman rikkaat vokaaliosuudet. Käytännössä joka biisissä laulaa samaan aikaan pieni kuoro Kate Busheja usealle raidalle päällekkäin äänitettynä. Ja hän todellakin ottaa noilla raidoillaan itsestään kaiken irti. Bush kujertaa, ulvoo, kirkuu ja karjuu läpi levyn hyvin poikkeuksellisella tavalla jota ei todellakaan oltu totuttu odottamaan 80-luvun alussa naispuoliselta pop-tähdeltä. Usein Bushin ääntä on myös muokattu mielikuvituksellisesti elektronisin keinoin. Toki Bush käyttää ääntään usein myös hyvin kauniisti. Hänen äänenkäyttönsä rohkeus ja monipuolisuus on kautta levyn joka tapauksessa hyvin ainutlaatuista. Ja hyvin innostavaa. Siellä täällä kuullaan Bushin äänen vastapainona myös miesääntä.

The Dreaming on hyvin erilainen levy kuin Bushin edelliset levyy, mutta Ihan kaikkea ei ole laitettu uusiksi ja yksi vanhoista tutuista elementeistä on Bushin, Never For Everillä alkanut, hyvin tunnistettava tapa käyttää bassokitaraa. Myös The Dreamingin kappaleita kannattelee usein melodiset nauhattomalla bassolla soitetut bossolinjat. Esimerkiksi ”Houdinissa” soi komeasti ECM-legenda Eberhard Weberin kontrabasso ja ”All The Love” rinnastaa upeasti Palmerin melodisesti murahtelevan bassokitaran levyn kenties kauneimpiin Bushin vokaaliosuuksiin jotka sekoittuvat lopulta saumattomasti kuoropoika Richard Thorntonin kuulaaseen ja korkeaan ääneen.

Aiemmilla Bushin levyillä oli aina muutama rock-biisi, mutta The Dreamingilla ei juuri rokata. Ainoastaan levyn A-puolen päättävän ”Leave It Openin” loppupuolella mukaan räjähtää levyn ainoa selvä rock-groove kun Preston Heymanin massiivisesti soivat rummut päästetään irti. Myöskään sähkökitaraa ei levyllä kovin usein kuulla syntetisaattorien ja rytmien dominoidessa äänikuvaa. Siellä täällä sähkökitara tekee kuitenkin pieniä cameo-rooleja. Vaikuttavimmin ehkä ”Pull Out The Pinissä” jonka loppupuolella Fairlightilla luodaan upea helikopterin roottereilta kuulostava efekti ja Brian Bathin riitasointuisesti soiva sähkökitara tuo mieleen Robert Frippin äkkiväärät kitaravierailut David Bowien artrock-levyillä.

The Dreamingilla on maine maanisena ja suorastaan hulluna albumina (jopa Bush itse kutsuu sitä ”my mad album”) ja kuvaus pitää pitkälti paikkaansa, mutta levyllä on myös hienot suvantohetkensä kuten ”There Goes A Tenner” ja ”All The Love” jotka tarjoilevat kontrastia kaikelle hurjalle pauhulle.

Levyä kehystää kaksi sen riehakkainta ja kiinnostavinta biisiä ”Sat In Your Lap” ja ”Get Out Of My House”. The Dreamingin räväkästi käynnistävä ”Sat In Your Lapissa” Bushin vokaalityyli vaihtelee puhemaisesta tulkinnasta villeihin kirkaisuihin. Huomiosta Bushin kiihkeiden vokaalien kanssa kilpailee rytmikäs pianoraita, katkomaisesti iskevät syntetisaattorit ja Heymanin rummut jotka äänitettiin samassa Townhouse Studion kivihuoneessa jossa syntyi ”Intruderin” legendaarinen rumpusoundi Peter Gabrielin kolmannella sooloalbumilla.

Päätosraita ”Get Out Of My House” on omituinen ja hullu kappale talosta jossa vaanii joku vieras voima. Tai sitten talo on metafora ihmisestä. Tai molempia. Kuka tietää…? Stephen Kingin kirja The Shining ja Ridley Scottin elokuva Alien olivat ilmeisesti inspiraation lähteitä tälle oudolle kummitustalotarinalle. Kuten ”Sat In Your Lapissa” myös ”Get Out Of My Housessa” Bush vuoroin kiekuu, kirkuu ja mutisee vokaalinsa, mutta tällä kertaa vielä aiempaa suuremmalla intensiteetillä. Kappaleen loppupuolella kuullaan lyhyt lempeä Bushin ja miesvokalistin duetto joka eskaloituu lopulta todella omituiseksi aasimaiseksi karjahteluksi. Kerrassaan mielipuolinen, mutta upea biisi. ”Get Out Of My House” on saattaa hyvinkin olla oma suosikkini kaikista Bushin kappaleista.

This house is full of m-m-my mess
(Slamming)
This house is full of m-m-mistakes
(Slamming)
This house is full of m-m-madness
(Slamming)
This house is full of, full of, full of fight
(Slam it)

Lue myös: Levyarvostelu: Peter Gabriel: s/t (1980)

”Sat In Your Lapiin” ja ”Get Out Of My House” välissä kuultavassa kahdeksassa kappaleessa läpikäydään monia tunnelmia ja kappaleiden taso on jatkuvasti korkea. Erityismaininnan ansaitsee mielestäni kuitenkin ”There Goes Tenner, ”Suspended In Gaffa” ja levyn merkillinen nimibiisi.

”There Goes A Tenner” alkaa seesteisesti. Sen trumpettimaisesti soivat syntetisaattorit luovat kappaleeseen jännittävää vanhanaikaista tunnelmaa joka sekoittuu kuitenkin jännästi hyvin moderniin rumpusoundiin. Bush laulaa tämän levyn ehkä tunnelmiltaan kepeimmän kappaleen humoristisen teatraalisesti. ”There Goes a Tenner” onkin yksi Bushin monista kappaleista jotka viittaavat tuntuvat viittavan jonnekin brittiläisen music hall -perinteen suuntaan. Synclavieria kappaleessa soittaa progebändi Greensladesta tuttu Dave Lawson.

Lawson on mukana myös ”Suspended In Gaffassa”. 6/8 tahtilajissa keinuvassa kappaleessa on jännä orkestraalinen folk-tunnelma. Lawsonin Synclavier ja Paddy Bushin mandoliini törmäytetään ihastuttavasti yhteen ja taustalla hinkkaa jousimaisesti soiva tausta jonka alkuperästä en ole aivan varma. Onko se synteettinen vai aito? En tiedä, mutta homma toimii. ”Suspended In Gaffa” on levyn kappaleista se jolla olisi voinut kuvitella olevan eniten hittipotentiaalia. Se julkaistiinkin manner-Euroopassa sinkkuna, mutta ei saavuttanut kummoista menestystä. ”Suspended In Gaffa” ennakoi mielestäni myös selvästi Bushin tulevan hittilevyn Hounds Of Loven (1985) tyyliä.

Levyn keskivaiheilla kuultava nimibiisi ”The Dreaming” on albumin kokeellisista kappaleista ehkäpä se kaikkein kokeellisin. Sen taustalla kummittelee Rolf Harrisin suriseva didgeridoo. Myös perkussiot luovat muinaista australialaistunnelmaa vaikka niiden takana onkin aikansa moderneinta teknologiaa. Fairlightilla soitetut hengästyneet vokaalisämplet ja auton renkaiden kirskahdukset katkovat musiikkia hämmentävästi. Siellä täällä kuullaan vihellyksiä ja muita omituisia vokaaliefektejä. Oudoin yksittäinen elementti kappaleessa lienee kuitenkin kuuluisan eläinimitaattori Percy Edwards lammasmaiset äänt

Kokonaisuutena The Dreaming on epäilemättä Bushin vaikeiten lähestyttävää musiikkia ja huhujen mukaan EMI harkitsi hetken aikaa jopa levyn julkaisematta jättämistä. Itseäni levyssä kiehtoo kuitenkin juuri se kuinka luontevasti se yhdistelee varsin avantgardistisia ratkaisuja viekoitteilevan tarttuviin pop-makuihin. Nämä kaksi ääripäätä tuntuvat vääntävän kättä keskenään kautta levyn kummankaan pääsemättä missään vaiheessa selvästi niskan päälle. Ja juuri tämä konflikti on äärimmäisen kiinnostavaa kuultavaa. Jos jotain levyä voi kutsua avantgarde-popiksi niin The Dreamingia.

The Dreaming oli ilmestyessään kaupallinen floppi ja myi selvästi vähemmin kuin yksikään aiempi Kate Bushin levy. Tämä harmitti EMI:ä etenkin kun levyä oli työstetty Lontoon hienoimmissa studioissa lähes pari vuotta suurella rahalla. Kuten tiedämme myyntiluvut tai suuret rahalliset voitot eivät ole ikinä hyvä mittari taiteen kestävyyden, innovatiivisuuden tai ylipäätänsä laadun suhteen. Minusta Kate Bushin kokeellisin ja rohkein levy The Dreaming on hänen uransa kirkkain hetki. Mestarillinen ja ainutlaatuinen The Dreaming on täydellinen avantgarden ja popin liitto.

Parhaat biisit: ”Sat In Your Lap”, ”There Goes A Tenner”, ”The Dreaming”, ”Night Of The Swallow”, ”All The Love”, ”Get Out Of My House”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

”Sat in Your Lap” 3:29
”There Goes a Tenner” 3:24
”Pull Out the Pin” 5:26
”Suspended in Gaffa” 3:54
”Leave It Open” 3:20
”The Dreaming” 4:41
”Night of the Swallow” 5:22
”All the Love” 4:29
”Houdini” 3:48
”Get Out of My House” 5:25

Muusikot

Kate Bush: vokaalit, piano, Fairlight CMI (1, 2, 5–10), Yamaha CS-80 (2), jouset (4) Paddy Bush: kepit (1), mandoliini ja jouset (4), bullroarer (6), taustavokaalit (1, 6, 10) Geoff Downes: Fairlight CMI trumpetti (1) Jimmy Bain: bassokitara (1, 5, 10) Del Palmer: bassokitara (2, 4, 8), nauhaton basso ja 8 kielinen basso (7) Preston Heyman: rummut (1, 3, 5, 10), kepit (1) Stuart Elliott: rummut (2, 4, 6–9), sticks (4), percussion (8) Dave Lawson: Synclavier (2, 4) Brian Bath: sähkökitara (3) Danny Thompson: kontrabasso (3) Ian Bairnson: akustinen kitara (5), taustavokaalit (1) Alan Murphy: sähkökitara (5, 10) Rolf Harris: digeridoo (6) Liam O’Flynn: tinapilli ja irlantilainen säkkipilli (7) Seán Keane: viulu (7) Dónal Lunny: bouzouki (7) Eberhard Weber: kontrabasso (9) Gary Hurst: taustavokaalit (1) Stewart Arnold: taustavokaalit (1) David Gilmour: taustavokaalit (3) Percy Edwards: eläinäänet (6) Richard Thornton: vokaalit (8) Gordon Farrell: ”Houdini” (9) Paul Hardiman: ”Eeyore” (10)