Punk? Mikä Punk? Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1977 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.
- Pink Floyd: Animals (UK) *****
- John Greaves & Peter Blegvad: Kew. Rhone. *****
- Jethro Tull: Songs From the Wood (UK) *****
- David Bowie: Low (UK) *****
- Yes: Going for the One (UK) ****½
- Hugh Hopper: Hopper Tunity Box (UK) ****½
- Island: Pictures (SU) ****½
- Peter Hammill: Over (UK) ****½
- Univers Zéro: s/t (BE) ****½
- Genesis: Seconds Out (UK) ****½
Katso vuoden 1977 parhaat levyt sijoilla 11-20 täältä
Katso vuoden 1977 parhaat levyt sijoilla 21-30 täältä
1. Pink Floyd: Animals
Animals on vuonna 1965 perustetun Pink Floydin kahdeksas studioalbumi.
Animalsilla Roger Waters nousee lopullisesti yhtyeen eittämättömäksi taiteelliseksi johtohahmoksi. Lopputuloksena syntynyt Animals on tinkimättömän synkkä mustan huumorin sävyttämä sekoitus yhteiskuntakritiikkiä ja puhdasta misantropiaa.
Pink Floydin edellinen levy Wish You Were Here (1975) oli ollut haastava projekti, mutta lopputuloksena syntynyt levy oli upea ja monipuolinen kokonaisuus. Basisti/vokalisti Roger Waters oli noussut tuolla levyllä entistä selkeämmin yhtyeen taiteelliseksi johtajaksi ja tämä asetelma vain vahvistuu Animalsilla. Wish You Were Herellä yhtye oli vielä jossain määrin demokraattinen rakennelma, mutta Animalsilla Waters hallitsi jos lähes diktaattorimaisin ottein. Yhtä kappaletta lukuunottamatta kaikki Animalsin musiikki ja sanoitukset ovatkin yksinään Watersin käsialaa…
*****
2. John Greaves & Peter Blegvad : Kew. Rhone.
Kew. Rhone. on John Greavesin ja Peter Blegvadin ensimmäinen yhteinen levy.
Basisti/säveltäjä John Greaves ja lauluntekijä Peter Blegvad kohtasivat 1974 kun Blegvadin yhtye Slapp Happy teki Henry Cow’n avustuksella levyn Desperate Straights. Greaves ja Blegvad tulivat heti hienosti juttuun keskenään ja sävelsivät tuolle levylle yhdessä mainion ja kimurantin taidepop-kappaleen “Bad Alchemy”. Desperate Straightsin jälkeen Slapp Happy sulautettiin Henry Cow’hun ja tämä yhdistetty kokoonpano teki levyn In Praise Of Learning (1975). Tuon albumin jälkeen bändin rivit alkoivat kuitenkin rakoilemaan. Slapp Happyn kosketinsoittaja Anthony Moore jätti bändin ja pian tämän jälkeen Peter Blegvad sai potkut koska Henry Cow’n musiikki oli yksinkertaisesti liian monimutkaista hänen soittotaidoilleen. Vain Slapp Happyn vokalisti Dagmar Krause jäi siis pysyvästi Henry Cow’n jäseneksi…
*****
3. Jethro Tull: Songs From The Wood
Songs From The Wood on vuonna 1968 perustetun Jethro Tullin 10. studioalbumi.
Parin hieman laimeamman (Minstrel In The Gallery ja erityisesti Too Old to Rock ’n’ Roll: Too Young to Die! ) jälkeen Ian Anderson alamaisineen onnistui tekemään yhden parhaista levyistään. Songs From The Wood on täydellinen yhdistelmä folkkia ja rokkia. Sanoitusten polttoaineena toimii Brittien hurmaavat myytit luonnosta (niin luonnollisesta kuin maagisesta) ja metsänhaltijat ja muut otukset laitetaan tanssimaan taidokkaasti epäsäännöllisissä tahtilajeissa tarttuvia melodioita unohtamatta. Jos Robin Hood ja hänen iloiset miehensä Sherwoodin metsästä päättäisivät tehdä proge-levyn ihmettelisin kovasti jos ei kuulostaisi suurin piirtein Songs From The Woodilta…
*****
4. David Bowie: Low
Low on David Bowien 11. studioalbumi.
Low on tuottaja Tony Viscontin ja yleisvisionääri Brian Enon kanssa tehdyn ”Berliini”-trilogian ensimmäinen osa.
Bowien Station To Stationilla (1976) alkaneet flirttailut krautrockin suuntaan puhkesivat Low’lla täyteen kukkaan. Bowie oli erittäin innostunut krautrock-yhtyeistä kuten Can, Kraftwerk, Cluster, Faust ja Neu! Tietynlaisen motoristisen mekaanisuuden ohella Low jopa tuntuu lainaavan rakenteensa viimeksi mainitun yhtyeen levystä Neu! ’75 (1975). Tuolla levyllä Neu! jakoi musiikkinsa melodisempaan ja konventionaalisempaan a-puoliskoon ja kokeellisempaan b-puoleen. Bowien Low seuraa selkeästi tätä jaottelua…
****
5. Yes: Going For The One
Going For The One on Yesin kahdeksas studioalbumi.
Kosketinsoittaja Rick Wakeman jätti Yesin Tales From Topographic Oceansin (1973) jälkeen vuonna pettyneenä yhteen musiikilliseen linjaan. Pöhköjen konseptialbumiensa pariin karannut Wakeman korvattiin sveitsiläisellä virtuoosilla Patrick Morazilla joka toi yhtyeen sointiin uutta särmää ja jazz-rock -vaikutteita.
Morazin kanssa syntynyt Relayer (1974) on yksi Yesin hienoimmista levyistä ja sitä seurasi paitsi kaikkien jäsenten soololevyjen varsin onnistunut sarja niin myös yhtyeen tähän asti menestynein Pohjois-Amerikan kiertue vuonna 1976. Tuona aikana Moraz osoitti että soittotaidoista hänellä ei ollut puutetta. Kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa.
****½
6. Hugh Hopper: Hopper Tunity Box
Hopper Tunity Box on ex-Soft Machine bassovirtuoosi Hugh Hopperin (1945-2009) toinen studiolevy. Tämän ja ensimmäisen albumin 1984 välissä äänitettiin tosin myös levy Monster Band, mutta se julkaistiin jälkijättöisesti vasta vuonna 1979.
Hopper Tunity Box on kiehtova yhdistelmä jazzrockia ja avantgardea. Levyn huikea muusikkokaarti koostuu brittiläisen jazzin/jazz-rockin kermasta ja mukana on mm. kosketinsoittaja Dave Stewart, puhallinsoittajat Gary Windo, Elton Dean ja Mark Charig sekä rumpali Mike Travis. Koko porukkaa pistäää parastaan Hopperin monimutkaisia biisejä tulkitessaan. Muusikot eivät soittaneet levyllä yhdessä vaan jokainen soitti osansa erikseen ja onkin yllättävää että levy kuulostaa silti hyvin koherentilta ja orgaaniselta. Hopper Tunity Box yhdistelee tehokkaasti jumittavia riffejä, kauniita melodioita, kokeellisia nauhaefektejä ja freejazzmaista puhallintuuttailua. Keskeisessä roolissa lähes koko ajan on tietenkin myös Hopperin todella massiivisesti ja tuhdisti soiva fuzz-efektoitu bassokitara joka on useimmiten vielä päällekkäin äänitetty moneen kertaan. Nimikappaleessa on päällekkäin peräti kuusi bassoraitaa.
Levyn paras kappale on monimutkainen ja vauhdikas ”Gnat Prong” joka on sävelletty kokosävelasteikkoa hyödyntäen. Rumpali Mike Travis tekee erityisen suuren vaikutuksen kappaleessa soitollaan kuten myös Dave Stewartin urkutyöskentelyllään. Aivan huikea biisi.
Nasevasti rokkaava ja funk-sävyjä omaava ”Grumble” on myös mahtava kappale. ”Grumble” hyödyntää myös tehokkaasti aina kiinnnostavasti soittavaa Windoa jonka kolme päällekkkäin äänitettyä saksofonia riffittelevät keskenään muikeasti. Frank Roberts soittaa kappaleessa upean sähköpianosoolon.
Kolmas kappale joka ansaitsee erityismaininnan on ”Miniluv” joka kuultiin erilaisena versiona jo Hopperin ensimmäisellä levyllä nimeltä 1984 (1983). Gary Windon raju saksofonin soitto kappaleessa jälleen huikeaa kuultavaa. Ja mikäs Windolla on liitäessä saksofonillaan kun Hopperin paksusti fuzz-efektin säröyttämä basso murisee taustalla häntä kannatellen.
Levyn melodisinta ja kauneinta osastoa edustaa The Lonely Sea And The Sky jossa Elton Dean pääsee loistamaan saksofonissa. Hopper itse kutsuu biisiä ”yksinkertaiseksi neo-Coltrane-sävelmäksi”.
Mukana on myös cover-versio Ornette Colemanin sävellyksestä ”Lonely Woman”. Muuten kaikki levyn kappaleet ovat Hopperin käsialaa.
Hopper Tunity Box on äärimmäisen omaperäinen ja avantgardistinen näkemys jazz-rockista. Levyn musiikki on ihastuttavan kokeellista, paikoin varsin monimutkaista, usein myös varsin aggressiivista, mutta silti se sisältää myös todella kauniita hyräiltävän melodisia hetkiä. Se on kaiken aikaa yllättävän helposti kuunneltavaa. Hopper Tunity Box on myös Hugh Hopperin paras ja tasavahvin sooloalbumikokonaisuus.
(Nerd fact: levy on äänitetty Jon Andersonin tuohon aikaan omistamassa studiossa. Ja levyn onkin tuottanut Mike Dunne joka ylläpiti studiota Andersonin puolesta ja on on äänittänyt Yesille mm. Close To The Edge -levyn.)
Parhaat biisit: ”Miniluv”, ”Gnat Prong”, ”Grumble”
****½
Vuoden 1976 parhaat levyt löydät täältä
7. Island: Pictures
Pictures on Sveitsissä vuonna 1975 perustetun Islandin ensimmäinen ja ainoa studioalbumi.
Island on klassisesti koulutetun kosketinsoittaja Peter Schererin johtama kvartetti. Bändiin kuului Picturesin aikaan vokalisti, rumpali ja monipuolisesti erillaisia puhaltimia soittava puhallinsoittaja. Ja kun Scherer vielä hoiti yhtyeen matalat taajuudet bassopedaaleilla on yhteys vastaavanlaisella kokoonpanolla soittaneeseen Van Der Graaf Generatoriin ilmeinen.
Myös yhtyeen musiikki kuulostaa hieman Van der Graaf Generatorilta mutta Picturesin musiikki on huomattavasti kompleksisempaa. Puhaltimien käyttö on hienostuneempaa ja enemmän klassisen musiikin suuntaan viittaavaa, kuin VdGG:llä. Sointi onkin hieman kamarimusiikkimainen mikä yhdistää sitä myös nupullaan olleeseen avant-progen -koulukuntaan…
****
8. Peter Hammill: Over
Over on Peter Hammillin kuudes soololalbumi.
Over on Peter Hammillin henkilökohtaisin soololevy. Hän riisuu tunteensa tällä levyllä täysin paljaiksi. Siinä missä Hammillin sanoitukset olivat usein aiemmin käsitelleet eksistentiaalista tuskaa yleiselllä tasolla tai puinut ihmiskunnan kohtaloa kosmisessa mittakaavassa sukeltaa Over syvälle Hammillin omiin ristiriitaisiin tunteisiin jotka seurasivat erosta hänen pitkäaikaisesta tyttöystävästään. Hammillille selvisi että tyttöystävä petti häntä Hammillin hyvän ystävän kanssa ja Over käsittelee raastavasti tilanteesta seurannutta eroa ja sen herättäneitä vahvoja tunteita. Hammill huojuu vihan, itsesäälin ja itseinhon välillä pitkin levyä ja saavuttaen lopussa jonkinlaisen hyväksynnän ja mahdollisuuden uuteen alkuun. Hammill ei sorru sanoituksissa mustavalkoiseen ”naiset ovat petollisia” -tematiikkaan joka on rokkareille usein tyypillistä vaan ymmärtää että petos jonka kohteeksi hän joutui oli pitkälti hänen oman käytöksensä ja laimienlyöntiensä seurausta.
Todella rujon ja messevän kitarariffin varassa kulkeva ”Crying Wolf” aloittaa levyn tehokkaasti. Hammill on kutsunut riffiä uransa parhaaksi enkä välttämättä ole eri mieltä.
Levyn progeinta antia edustaa kahdeksan minuuttinen polveileva ”Time Heals” jossa taustatukea antaa Van der Graaf Generatorista tuttu rytmiryhmä Nic Potter (basisti) ja Guy Evans (rummut). Kappaleessa tiukasti julistava Hammill yrittää uskotella itselleen vanhan kliseen ”aikaa parantaa” olevan totta, mutta hänen äänestään paistava epätoivo tekee kuulijalle selväksi että asia ei välttämättä ole ihan niin yksinkertainen. Evansin rummut kopisevat kappaleessa vähän oudon kuuloisesti, mutta muuten biisi on todella vaikuttava.
Paljaimmillaan levy on kappaleessa ”Alice (Letting Go)” jossa Hammillin läheltä mikitetyt vokaalit kertovat itsesäälissä vellovaa tarinaa vain rämisevä akustinen kitara rinnallaan. Sanoituksissa Hammill yrittää käsittää ja hyväksyä juuri käynnissä olevaa eroa. Huonolla menestyksellä.
”This Side Of The Looking Glass” poikkeaa muusta levystä orkestroidun musiikinsa ansiosta. Dramaattisesti ja täyteläisesti soiva orkesteri on vaarassa muuttaa touhun aavistuksen korniksi, mutta Michael Brandin sovitus pysyy hyvän maun puolella ja kiinnostavasti mukaan ollaan maltettu olla sotkematta lainkaan rock-instrumentteja. Kyseessä on siis ”rock-levylle” harvinainen sovitus jossa vokalisti laulaa pelkkä sinfoniaorkesteri taustallaan.
”Betrayed” on suosikkini koko levyltä. Siinä Hammill purkaa synkimpiä tunteitaan ja suorastaan sylkee ulos vihaisia sanoja pettäjänsä suuntaan todeten että millään ei ole enää mitään väliä ja maailma on itseasiassa täysin paska paikka. Kasassa on ainekset noloon teini-angsti -pläjäykseen, mutta Hammill on onneksi riittävän taitava kirjoittaja JA tulkitsija jotta hän onnistuu mielestäni välttämään tuon ansan liehuvin lipuin. Vaikuttavaa taustatukea kappaleessa antaa Graham Smithin todella viiltävästi soiva viulu. Ei ihme että Hammill pestasi hänet pian Over-sessioiden jälkeen uuden Van der Graaf -kokoonpanon jäseneksi.
Over ei oikeastaan sisällä heikkoja hetkiä vaan levyn pelkistetty intensiteetti pitää kuulijan tiukasti otteessaan lopppuun asti. Viimeinen kappale ”Lost And Found” tarjoaa valon pilkahduksen kaiken ahdistuksen jälkeen. Levyn protagonisti alkaa päästä tuskastaan yli ja on valmis aloittamaan uuden elämän.
Over on todella vaikuttava emotionaalinen vuoristorata. Tosin kyseessä on vuoristorata jonka tunneliosuudet ovat huomattavasti tavallista pidempiä. Over on paras ”erolevy” jonka olen ikinä kuullut.
Parhaat biisit: ”Crying Wolf”, ”Time Heals”, ”Betrayed”, ”Lost And Found”
****½
9. Univers Zero: s/t
Univers Zero on saman nimisen belgialaisen yhtyeen debyyttialbumi. Levy tunnetaan myös nimellä 1313.
Rumpali/säveltäjä Daniel Denis aloitti uransa Soft Machine – ja zeuhl-vaikutteista progressiivista rockia soittaneessa Arkhamissa. Denis ja Arkhamin urkuri Jean-Luc Manderlier saivat kutsun liittyä ranskalaiseen Magmaan, mutta Denisin aika yhtyeessä jäi vain muutamaan keikkaan sillä hän koki olevansa alikäytetty hänen tehtäväkseen jäädessä lähinnä tuurata rumpali Christian Vanderia silloin kun Magmaa johtava Vander tahtoi laulaa.
Denis palasi Belgiaan ja liittyi jazz-rockia soittavaan Necronomiconiin. Pikku hiljaa Denis otti yhtyeen haltuunsa ja musiikillinen suunta muuttui radikaalisti jazz-vaikutteiden jäädessä pois. Yhtyeen nimeksi vaihdettiin Univers Zero ja Amerikkalaisten vaikutteiden sijasta uudistunut bändi alkoi ammentamaan Eurooppalaisista perinteistä ja etenkin 1900-luvun alkupuolen taidemusiikista. Yhtyeen tärkempiä esikuvia olivat Igor Stravinskyn, Bela Bartokin ja Krzysztof Pendereckin kaltaiset innovatiivista ja haastavaa musiikkia luoneet säveltäjät.
****½
Vuoden 1975 parhaat levyt löydät täältä
10. Genesis: Seconds Out
Seconds Out on vuonna 1967 perustetun Genesiksen toinen livealbumi.
Genesiksen ensimmäinen livelevy, vuoden 1973 Genesis Live, oli vaatimattomasti vain yhden vinyylin mittainen, mutta Seconds Outilla Genesis hyppäsi mukaan tupla-vinyyli -huumaan. Ja mikäs hypätessä olihan yhtyeellä jo keikka-repertuaarissaan mittava määrä laadukasta materiaalia. Bändi oli myös tasaisesti kasvattanut suosiotaan vuosien varrella joten kysyntääkin kunnon livejulkaisulle löytyi (Seconds Out nousi suoraan Britti-listan neljänneksi vaikka joidenkin raporttien mukana punk oli jo tuhonnut tässä vaiheessa progressiivisen rockin…).
Suosion kasvun ohella paljon muutakin Genesikseen liittyen oli muuttunut sitten edellisen live-albumin. Yhtyeen värikäs keulahahmo Peter Gabriel oli hypännyt Genesis-koneistosta pari vuotta sitten mikä oli johtanut rumpali Phil Collinsin vokalistiksi ryhtymiseen. Tällä oli merkittäviä seuraamuksia bändin livekokoonpanon suhteen. Studiolevyillä Collins kyllä hoiti edelleen vokaalien sijaksi myös rumpaloinnin, mutta livenä tämä ei tullut kyseeseen. Toki maailmassa on rumpali/vokalisteja (esim. Remu…) jotka hoitavat keikoilla molemmat hommat samaan aikaan, mutta Genesis -musiikki on sen verran monimutkaista että lopputulos tässä tapauksessa tuskin olisi ollut laatuvaatimuksistaan tarkan yhtyeen mieleen.
Niinpä vuoden 1976 A Trick Of The Tail -kiertueelle bändi pestasi Collinsin tueksi toiseksi rumpaliksi Yesistä ja King Crimsonista tutun virtuoosin Bill Brufordin. Bruford hoiti rummut Collinsin laulaessa (hän hoitaa homman hetkittäin hieman nuhaisesti, mutta pääosin kuitenkin todella hyvin), mutta instrumentaaliosuuksien aika Collins hyppäsi myös rumpujen taakse jolloin yleisöt pääsivät nauttimaan kahden A-luokan proge-rumpalin yhteissoitosta. Valitettavasti Seconds Outilla Brufordin ja Collinsin yhteistyötä kuullaan vain yhden kappaleen verran (”Cinema Show”) sillä 1977 Bruford kieltäytyi kutsusta seuraavan kiertueen koittaessa kaivaten takaisin oman musiikkinsa pariin. Brufordin tilalle pestattiin mm. Frank Zappan ja Weather Reportin kanssa soittanut Chester Thompson. Taitava rumpali hänkin ja Thompsonista tulikin pysyvä ja kuuliainen (Bruford oli välillä närkästyttänyt bändiä ottaessaan liikaa vapauksia osuuksissaan) Collinsin tuuraaja vuosikymmenien ajaksi. Instrumentaaliosuuksien tuplarumpalointi on jykevää kuultavaa sillä niissä Thompson pitkälti tuplaa Collinsin soittamia osuuksia. Ei ehkä kaikken luovin tapa käyttää kahta rumpalia, mutta lopputulos kuulostaa kuitenkin omalla tavallaan hienolta.
Lue myös: Bill Brufordin haastattelu
Brufordin soittamaa ”Cinema Showta” lukuunottamatta kaikki muut Seconds Outin kappaleet ovat äänitetty kolmena iltana Pariisissa yhtyeen vuoden 1977 ”Wind And Wuthering” -kiertueella. 95 minuuttinen albumi sisältää kappaleita kaikilta Genesiksen levyiltä kahta ensimmäistä lukuunottamatta. A Trick Of The Tail on edustettuna peräti neljän kappaleen voimin. Tosin minuuteissa mitattuna Foxtrot (1972) vie voiton sillä bändi esittää myös erinomaisen täyspitkän 24 minuuttisen version tuon levyn eeppisestä ”Supper’s Readysta”. Jotkut pitävät Seconds Outin versiota jopa alkuperäistä parempana. Itse en menisi niin pitkälle sillä ei tämä versio aivan tavoita alkuperäisen kummallista magiaa, mutta kunnioitettava tulkinta kyseessä kuitenkin on. Ja toisaalta ymmärrän Seconds Outin versiota preferoivia sillä kyllähän Genesiksen muusikot olivat tässä vaiheessa soittotaitojensa huipulla ja soitossa on ihan uudenlaista auktoriteettia 72-vuoden meininkiin verrattuna.
Itselleni Seconds Outin kohokohta on ”Cinema Show” josta bändi soittaa todella huikean version pidennetyllä instrumentaaliosuudella jossa Collins ja Bruford paukuttavat rumpuja yhdessä niin maan perkeleesti. On todella ilahduttavaa kuulla Brufordin terävästi soivaa tavaramerkkimäistä rumpusoundia Genesis-yhteydessä. Levyn päättyy myös komeasti: ”Dance On Volcano” yhdistyy saumattomasti ”Los Endosiin” (levy A Trick Of The Tail alkaa ja päättyy näihin kappaleisiin) ja tämä parivaljakko päihittää kevyesti albumiversionsa. Kyseiset kappaleet vauhdikkaine instrumentaaliosuuksineen ovat kuin tehtyjä nimenomaan livekeikalle. ”Dance On Volcanossa” kuullaan myös lyhyt rumpuduetto ilman muuta yhtyettä Colllinsilta ja Thompsonilta ja kerrankin joutuu sanomaan rumpusoolosta (okei duetosta) että se olisi saanut olla hieman pidempi!
Seconds Out -nimi juontaa juurensa siihen että kitaristi Steve Hackett oli lähtenyt bändistä hieman ennen levyn julkaisua. Toinen ulkona… eli viittaus siihen että Hackett poistui takavasemmalle Peter Gabrielin vanavedessä. Mutta entäpäs Anthony Phillips ja bändin pari ensimmäistä rumpalia? Miksei heitä lasketa? No oli miten oli Hackettin lähtö vaikutti ilmeisesti miksauspäätöksiin siinä määrin että hänen kitaraansa ei paljoa levyllä kuulla. Tai se siis on miksattu enimmäkseen lähes kuulumattomiin. Hieman kyseenlaista, mutta toisaalta ei levyä juuri tunnu vahingoittavan ja kyllä niissä Hacketin todellisissa avainhetkissä (kuten ”Firth Of The Fifth”) kitara toki nostetaan sen ansaitsemalle paikalle.
Seconds Out on komea paketti jonka kohdalla jään kaipaamaan lähinnä kahta asiaa: Brufordin soittamia versioita olisi ollut mukava kuulla enemmän ja olisin mielelläni ottanut levylle muutaman kappaleen enemmän Wind And Wutheringilta (nyt mukana on vain tylsä ”Afterglow”) sillä tuon levyn kylmät ja kolkot soundit pilaavat paljon ja olisi ollut mukava kuulla niistä tulkintoja Seconds Outin ylivoimaisella soundimaailmalla.
Seconds Out on paitsi jäähyväiset Steve Hackettille niin samalla myös lopun alku Genesikselle proge-bändinä. Seconds Out on täynnä hienosti soitettu progressiivista rockia eikä yhtyeen settilistoille ollut vielä hiipinyt laskelmoitu pop-musiikki. Seconds Out on yksi 70-luvun hienoimmista livealbumeista.
Parhaat biisit: ”Robbery Assault & Battery”, ”Firth Of The Fifth”, ”Supper’s Ready”, ”Cinema Show”, ”Los Endos”
****½
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti