Levyarvio: Robert Wyatt – Rock Bottom (1974)

Rock Bottom on Canterbury-legenda Robert Wyattin (s.1945) upein levy. Tällä väittämällä en kuitenkaan halua vähätellä Wyattin muuta tuotantoa joka pääosin on hyvin laadukasta. Rock Bottomilla hän kuitenkin saavutti jotain todella maagista.

Robert Wyatt ura käynnistyi kunnolla 60-luvun lopulla laulavana rumpalina uraa-uurtavassa psykedeliaa ja jazzia yhdistelevässä avangardistisessa Soft Machinessa jonka jäsenenä hän levytti neljä merkittävää albumia. Ollessaan vielä bändin jäsen hän äänitti vuonna 1970 ensimmäisen soololevynsä, erittäin kokeellisen, The End Of An Earin. Noin vuotta myöhemmin Wyatt erosi (tai erotettiin, näkemykset tästä hieman vaihtelevat) riitaisissa merkeissä Soft Machinesta ja perusti oman progebändinsä Matching Molen. Se ehti tehdä kaksi studioalbumia ennen tapahtumaa joka käänsi lopullisesti Wyattin elämän suunnan.

Rock Bottom syntyi varsin traagisten tapahtumien jälkimainingeissa. Robert Wyatt osallistui kesäkuussa vuonna 1973 Gongista tutun Gilly Smythin syntymäpäiväjuhlille. Wyattin osalta juhlat sujuivat varsin kosteissa merkeissä, ja jossain vaiheessa iltaa juhlahumussa koheltaessaan hän tippui ikkunasta ja paiskautui neljä kerrosta alempana odottavaan kovaan katuun (rock bottom…?). Wyattin selkäranka murtui, ja hän halvaantui lopullisesti vyötäröstä alaspäin. Sittemmin Wyatt on pitänyt onnettomuutta jopa pelastuksenaan, sillä hän pitää varmana, että ylettömäksi käynyt alkoholin kanssa läträäminen olisi muuten tappanut hänet muutamassa vuodessa.

Wyatt joka oli tähän mennessä tunnettu enemmän rumpalin taitojensa kuin minkään muun johdosta oli pakotettu suuntamaan luovuutensa uusille. Rumpalin ura rock-bändeissä olisi auttamatta Wyattille taakse jäänyttä elämää. Jo sairaalassa toipuessaan Wyatt päätti panostaa entistä enemmän nimenomaan lauletun musiikin säveltämiseen. Suurin osa Rock Bottomin kappaleista oli sävelletty jo ennen onnettomuutta Matching Molen kolmatta albumia varten, mutta onnettomuuden jälkeen Wyatt päätti hyödyntää materiaalin sooloprojektia varten ja tämän prosessin seurauksena kappaleista tuli aivan erilaisia mitä Matching Molen kanssa toteutettuna olisivat olleet.

Vain puolisen vuotta onnettomuuden jälkeen äänitetyllä Rock Bottomilla on todella omaperäinen tunnelma ja sen musiikkia on suht mahdotonta verrata mihinkään toiseen albumiin. Ainakaan sitä edeltäneesen. Levyn vaikutteisiin törmää aina siellä täällä vielä tänäkin päivänä. Ihmettelisin esimerkiksi kovasti jos moni Radioheadin kappale ei olisi tälle levylle velkaa.

Rock Bottomin musiikki on vähäeleistä, ekspresionistista ja hitaasti poreilevaa johon on helppo upottautua. Ikään kuin kuulija virtaisi hitaasti hieman sameavetisessä joessa kohdaten kaikenlaista outoa matkan varrella. Musiikin kelluvaa tai leijailevaa tunnelmaa korostaa myös se että levyllä ei kuulla juurikaan perinteistä rumpalointia vaan rumpusettiä käytetään enemmänkin perkussiomaisesti. Wyatttin onnettomuuden jälkeen oli varmaan luontevaa ja ehkä jopa terapeuttista ottaa pieni irtiotto tuosta instrumentista. Kummallisuudestaan ja melankolisuudestaan, joka lähentelee hetkittäin synkkyyttä, huolimatta Rock Bottom säilyttää Canterbury-skenelle hyvin tyypillisen maanläheisen ja lämpimän tunnelman. Rock Bottomilla ei ole mitään mahtailevaa, kimaltelevaa tai pöyhkeää vaan se tuntuu jotenkin todella paljaan inhimilliseltä.

Rock Bottomilla on myös hieno soittajakaarti. Wyatt sai levylle monta vanhaa bändikaveriaan kuten Mike Oldfieldin (Wyatt ja Oldfield soittivat vähän aikaa yhdessä Kevin Ayersin yhtyeessä), Hugh Hopperin (Soft Machine,Gilgamesh), Richard Sinclairin (Caravan) ja uusia tuttavuuksia kuten Fred Frithin (Henry Cow) ja skotlantilaisen runoilijan Ivor Cutlerin.

Rock Bottom ei ole mikään eeppisten soolosuoritusten levy, vaan pääosassa ovat nimenomaan Wyattin hienot ja omintakeiset sävellykset, mutta erityismaininnan ansaitsee kuitenkin eteläafrikkalaissyntyisen Mongezi Fezan maanisen viiltävä trumpetinsoitto kappaleissa ”Little Red Riding Hood Hit the Road” ja Gary Windon hullu tenorisaksofonin tuuttailu ”Alifessa” sekä Oldfieldin hieno, tuskaisen tunteikas ja monta päällekkäistä kitararaitaa sisältävä sooloilu levyn viimeisessä biisissä ”Little Red Robin Hood Hit the Road”. Oldfieldin soolon jälkeen seuraava dronemainen osuus, jonka päälle Ivor Cutler lausuu monotonisesti outoa monologia, on myös jotain todella maagista.

Wyatt itse laulaa vuoroin koskettavan herkästi, mikä ei ole yllättävää huomioiden hänen tuolloisen elämäntilanteensa, vuoroin hersyvän humoristisesti. Sanoitusten tyyli vaihtelee suht suoraviivaisista henkilökohtaisuuksista (mm. Wyattin ja hänen vaimonsa Alfreda Bengen suhteeseen liittyen) hyvinkin outoihin säkeisiin, joiden tarkoitusta voi vain arvailla. Jatkuvasti kiinnostavia sanoitukset joka tapauksessa ovat. Toki myös sen Wyattin uniikin laulutyylin ansiosta.

But I can’t understand the different you in the morning
When it’s time to play at being human for a while, please smile
You’ll be different in the Spring, I know
You’re a seasonal beast like the starfish that drift in with the tide, with the tide
So until your blood runs to meet the next full moon
You’re madness fits in nicely with my own, with my own
Your lunacy fits neatly with my own, my very own

Rock Bottomin utuisen omalaatuisesta ja onnistuneesta tuotannosta vastaa Pink Floydin rumpalina paremmin tunnettu Nick Mason joka onkin kertonut levyn olevan hänen uransa yksi kirkkaimmista kohokohdista.

Rock Bottom ilmestyi heinäkuussa 1974, ja syyskuussa sitä juhlistettiin erikoiskonsertilla Drury Lane -teatterissa, jossa kaikki levyn tekoon osallistuneet muusikot soittivat läpi koko levyn ja muita Wyattin aiempaan uraan liittyviä kappaleita. Konsertti oli menestys, ja se on yhä ainoa Robert Wyattin konsertti sooloartistina. Konsertista julkaistiin lopulta vuonna 2005 hieno, vaikkakin soundeiltaan vaihtelevan laatuinen livelevy nimellä Theatre Royal Drury Lane 8th September 1974. Rock Bottom menestyi kohtuullisen hyvin siihen nähden, miten erikoinen levy se on, ja sai osakseen paljon myönteistä huomiota. Sittemmin levyn maine on vuosien saatossa vain kasvanut, eikä ole kovinkaan harvinaista nähdä hyvinkin erityyppisten muusikoiden ylistävän levyä. Näihin ylistyksiin on helppo yhtyä. Rock Bottom on mestariteos, ja henkilökohtaisesti lasken albumin aivan omien suosikkieni kirkkaimpaan kärkeen. Rakastan tätä levyä.

Parhaat biisit: ”Sea Song”, ”Little Red Riding Hood Hit the Road”, ”Alifie” ja ”Little Red Robin Hood Hit the Road”

Arvosana: *****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Kappaleet:

1. ”Sea Song”
2. ”A Last Straw”
3. ”Little Red Riding Hood Hit the Road”
4. ”Alifib”
5. ”Alife”
6. ”Little Red Robin Hood Hit the Road”

Kokonaiskesto: 39:34

Muusikot:

Robert Wyatt: laulu, koskettimet, perkussio, slide-kitara (2); Mike Oldfield: sähkökitara (6); Gary Windo: bassoklarinetti, tenorisaksofoni (5); Ivor Cutler: ääni (3 and 6), baritoni concertina, harmoni (6); Alfreda Benge: ääni (5); Mongezi Feza: trumpetit (3); Fred Frith – alttoviulu (6); Hugh Hopper: basso (2, 4 and 5); Richard Sinclair: basso (1, 3 and 6); Laurie Allan: rummut (2 and 6)

Nick Mason: tuotanto; Steve Cox & Dick Palmer: äänitys