Gentle Giantin toinen studioalbumi Acquiring the Taste esittelee jo täysin kypsyneen yhtyeen. Eponyymin ensimmäisen levyn (1970) pieni hapuilu on poissa ja tilalla on itsevarma taidokas yhtye ja mestarillisesti hioutunut albumikokonaisuus.
Acquiring the Tastella Royal Academy Of Musicista valmistunut kosketinsoittaja Kerry Minnear sai entistä enemmän tilaa säveltäjänä ja sovittajana. Tämä näkyy levyllä entistä monimutkaisempina kappaleina, mutta toisaalta myös sujuvampina siirtyminä ideoista toiseen. Minnerille rakkaan renesanssi-musiikin vaikutteet kuuluvat myös useassa kohtaa levyä. Bändin seniori ja epävirallinen johtohahmo vokalisti/puhallinsoittaja Phil Shulman suorastaan kannusti Minnearia tekemään yhä monimutkaisempaa ja monimutkaisempaa musiikkia. Tässä piili myös yhtyeen koleman Shulman-veljeksen paradoksi: he halusivat menestyä musiikillaan ja tienata kunnolla rahaa, mutta samaan aikaan tiesivät ettei se tulisi onnistumaan sellaisella musiikilla jota he todella tahtoivat tehdä.
Gentle Giantin musiikin muuttuessa yhä hienostuneemmaksi myös sanoitukset seurasivat perässä. Levyn kappaleet ovat täynnä viittauksia ja vaikutteita korkeakulttuurisesta kirjallisuudesta. ”Plain Truthissa” kuuluu Albert Camusin nihilismi, ”The Wreck” otti vaikutteita Lord Byronin ”Don Juanista” ja ”Pantagruel’s Nativityn” sanoitukset ovat suoraan velkaa Francois Rabeleisin 1500-luvun jättiläis-aiheisille satiireille. Kun nämä kirjalliset vaikutteet yhdistää yhtyeen kompleksiseen musiikkiin ei olekaan ihme että Gentle Giantin maine oli hyvin antirockmainen ja älykkömäinen. Eli monelle rock-fanille Gentle Giantin kuulosti varsin luotaantyöntävältä konseptilta jo ennen kuin he olivat kuulleet nuottikaan yhtyeen musiikkia.
Acquiring the Taste on täynnä herkullisia musiikillisia hetkiä joista tässä kirjoituksessa mainittakoon vain muutama.
Yksi kohokohdista on veikeällä syntetisaattori-soundilla alkava ”Pantagruel’s Nativityn” jossa kuullaan upeita moniäänisiä lauluharmonioita joista muodostui eräänlainen Gentle Giantin tavaramerkki. Kappaleessa kuullaan myös komeaa vibraphonin soittoa Minnearilta josta siirrytään Gary Greenin purevaan sähkökitarointiin. Shulmanin trumpetti soi loppupuolella voittoisan fanfaarimaisesti. Minnearin säveltämä kuusiminuuttinen ”Pantagruel’s Nativity” on oikea ideoiden runsaudensarvi ja jotenkin ihmeellisesti lukuisat eriosiot onnistuvat muodostamaan koherentin kokonaisuuden.
Erittäin epärockmainen ”Edge of Twilightissa” vie musiikkia tonanalisuuden rajoille ja sisältää upean patarumpuosuuden jota Minnear koristelee näppärästi vielä xylophonilla.
Kolmas kappale ”The House, the Street, the Room” tuo mukaan hieman aggressiivisempaa sointia, mutta ei hellitä monimutkaisuuden suhteen: kappale alkaa erittäin mutkikkaalla riffillä jonka joku on laskenut sisältävän peräti 26 nuottia.
Vinkeästi 7/8 tahtilajissa kuin eteenpäin luimisteleva ”Black Cat” on myös yksi levyn kohokohdista. Pehmeästi tanssahteleva vibraphoni luo kappaleeseen ihastuttavan, ja hyvin epärockmaisen, tunnelman ja kamarimusiikkimainen väliosa stereokuvalla leikittelyineen on huikean viihdyttävä.
Ainoastaan levyn päättävä aggressiivinen rokkibiisi ”Plain Truth” ei oikein tunnu istuvan kokonaisuuteen kaikessa suoraviivaisuudessaan. Lukuisat tahtilajin vaihdokset sentään tuovat kappaleeseen rytmistä kiinnostavuutta. Ei ”Plain Truth” missään nimessä huono kappale ole, mutta tässä porukassa vaan eittämättä vähiten kiinnostava. Kappale onkin ylijäämäkamaa ensimmäisen levyn sessioiden ajalta.
Tuottaja Tony Visconti teki myös hyvää työtä levyn parissa. Acquiring the Taste kuulostaa todella hyvältä. Stereokuvaa on hyödynnetty luovasti, mutta ei liikaan kikkailuun sortuen. Soundit yleisesti ovat napakan erottelevat, mutta silti lämpimät.
Acquiring the Tastella Gentle Giant saavutti täydellisen yhdistelmän riehakasta rokkausta, yksityiskohtaista kompleksisuutta ja äärimmäisen rikkaita sovituksia (levyllä kuullaan kymmeniä eri instrumentteja). Ja kaiken tämän yhtye tekee onnistuen kuulostamaan täysin luontevalta ja jopa lämpimältä. Gentle Giant kuulostaa Acquiring the Tastella äärimmäisen taitavalta (ja välillä lähes ärsyttävän nokkelalta!), mutta silti inhimilliseltä. Tämä inhimillisyys ja lämpö hieman karisi vuosien mittaan yhtyeen levyiltä ja itse pidänkin Acquiring the Tastea yhtyeen onnistuneimpana albumina Octopusin (1972) ohella.
Valitettavasti levyn taiteellinen onnistuminen ei näkynyt mitenkään yhtyeen suosiossa vaan Gentle Giant sai edelleen jatkaa keikoilla useimmiten lämppäribändin epäkiitollisessa roolissa. Jos yhtyeellä kävi hyvä tuuri pääbändinä oli Jethro Tull jonka fanit suhtautuivat avoimeisesti myös Gentle Giantiin. Huonoina päivinä illan tähtinä saattoi oli Black Sabbath jonka puupäiset fanit lähinnä syytivät solvauksia lämppärin hienostuneen musiikin hämmentäminä.
Parhaat biisit: ”Pantagruel’s Nativity”, ”Edge Of Twilight”, ”Black Cat”
Arvosana: *****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
A-puoli
1. ”Pantagruel’s Nativity” 6:53
2. ”Edge of Twilight” 3:51
3. ”The House, the Street, the Room” 6:05
4. ”Acquiring the Taste” 1:39
B-puoli
1. ”Wreck” Derek Shulman 4:39
2. ”The Moon Is Down” 4:49
3. ”Black Cat” 3:54
4. ”Plain Truth” 7:36
Bändi:
Derek Shulman: vokaalit, altosaksofoni, sopraanosaksofoni, klavikordi, lehmänkello Gary Green: 12 kielinen akustinen kitara, sähkökitara, steel kitara, mandoliini, basso, tamburiini, aasin leukakuu Kerry Minnear: MiniMoog, Hammond organ, piano, klavinetti, sähköpiano, Thomas Organ, klavikordi, Mellotron, RMI 368 Electra-Piano and cembalo, celesta, kellopeli marimba, vibraphone, patarumpu, sello, marakassit, vokaalit Ray Shulman: basso, akustinen kitara, viulu, sähköviulu, tamburiini, taustavokaalit, kallot, urkujen bassopedaalit Phil Shulman: klarinetti, trumpetti, altto – ja tenorisaksofoni, piano, rytmikapulut, marakassit, vokaalit Martin Smith: rummut, tamburiini, gong
Tuottaja: Tony Visconti
Levy-yhtiö: Vertigo
Pienemmät Purot 
Vastaa