Levyarvio: Slapp Happy / Henry Cow – Desperate Straights (1975)

Desperate Straights on Slapp Happyn kolmas studiolevy ja ensimmäinen jonka yhtye teki yhdessä avantproge-bändi Henry Cown kanssa.

”We’ll take the piss out of pop”
– Peter Blegvad

Slapp Happyn perusti Hampurissa vuonna 1972 kolmesta eri maasta kotoisin oleva kolmikko. Yhtyeen käynnisti muutaman avantgarde-levyn tehnyt englantllainen säveltäjä Anthony Moore joka kutsui amerikkalaisen, mutta  Englannissa jo pitkään asuneen kitaristi Peter Blegvadin (Moore ja Blegvad olivat soittaneet yhdessä bändeissä jo koulupoikina Englannissa) luokseen Hampuriin. Ajatuksena oli tehdä vitsillä muutama pop-kappale ja lyödä samalla rahoiksi. Koska helppoahan tuo popin teko on eikös niin? 

Parivaljakko aloitti projektin krautrock-yhtye Faust taustabändinään, mutta homma ei oikein tuntunut ottavan tulta alleen ennen kuin kaksikko ymmärsi pyytää Mooren saksalaista tyttöystävää (ja tulevaa vaimoa), lähinnä folk-bändeissä aiemmin laulanutta, Dagmar Krausea vokalistiksi. Tässä vaiheessa projekti muuttui oikeaksi bändiksi ja kunnianhimoisemmaksi projektiksi. Slapp Happy ei kuitenkaan koskaan kadottanut yhtyeeseen sisäänrakennettua leikkisää ja hieman piruilevaa asennetta.

”We were snobs about pop music, Anthony was more interested making modern classical music… We loved pop, but we were torn about it, we thought that pop was dumb.”
– Peter Blegvad

Slapp Happyn kolmikkoa oli aina kiehtonut ja toisaalta huvittanut popin tietty banaalius ja musiikillinen alkeellisuus ja näiden jännitteiden varasssa bändi on rakentanut kiinnostavan omanlaisen näkemyksensä pop-musiikista. Nykypäivän näkökulmasta Slapp Happyn musiikkia voisi kutsua taidepopiksi tai art rockiksi, mutta 70-luvulla se oli kai vain outoa poppia. Bändi itse kutsui tuotoksiaan ”naiiiviksi rockiksi”.


Lue lisää Henry Cown synnystä täällä


Slapp Happyn ja Henry Cown tiet kohtasivat alun perin Faustin kiertueen kautta. Faust ja Henry Cow tekivät yhdessä kiertueen vuonna 1973 ja Blegvad joka toimi Faustin basistina ystävystyi tuolloin Henry Cown jäsenten kanssa. Kun Slapp Happy siirtyi Faustin vanavedessä Henry Cown levy-yhtiön Virginin listalle ja muutti Englantiin pysyvästi laajempi yhteistyö mahdollistui.

Slapp Happyn väki oli erittäin innostuneita kokeilemaan yhteistyötä Henry Cown kanssa koska koko kolmikko ihaili yhtyeen musiikkia. Henry Cown jäsenet taasen olivat periaatteessa pitäneet Slapp Happyn edellisistä levyistä, mutta tuominneet ne hieman liian tavanomaiseksi popiksi. Moore ja Blegvad päättivät säveltää seuraaavaksi haastavampaa materiaalia, osittain näyttääkseen Henry Cowlle, ja osittain ihan vain siksi että heillä oli nyt Henry Cown tulivoima käytössään.

”I was in awe of Henry Cow. I thought they were fantastic band. So the idea that they might want to collaborate with us, I just found very interesting.”
-Peter Blegvad

Henry Cown jäsenissä yhteistyö Slapp Happyn kanssa herätti monenlaisia tunteita. Suurin osa jäsenistä piti sitä kiinnostavana haasteena työskenellä pop-musiikin parissa. Etenkin John Greaves oli yhteistyöstä suorastaan innoissaan. Frith ei erityisemmin pitänyt Blegvadin sanoituksista (”Too pataphysical and all that crap.”, mutta häntä kiehtoi yhteistyö etenkin Dagmar Krausen kanssa ja hän haaveili jo tässä vaiheessa vokalistin pestaamisesta myös Henry Cown riveihin.. Vaikeimpana yhteistyön koki Tim Hodkinson joka hyvin vakavamielisenä avangarde jazzin ja modernin taidemusiikin ystävänä ei tuntenut minkäälaista yhteyttä pop-musiikkiin. Hänellä toisaalta ei ollut myöskään soittajana levyllä juurikaan tehtävää sillä Anthony Moore hoiti jo pianistin roolin. Hodgkinson keskittyikin soittamaan Desperate Straightsilla klarinettia ja vetäytyi hieman taka-alalle keskittyen lähinnä säveltämään uutta repertuaaria Henry Cowlle.

”The intellectual level of those people was pretty high. For Chris to match wits… with Anthony and Peter, it was pretty high level of communication.”
– John Greaves

Kuten edellisillä Slapp Happyn levyillä myös Desperate Straightsin kappeleita voi luonnehtia nyrjähtäneiksi pop-lauluiksi. Levyn biisit ovat enimmäkseen Mooren ja Blegvadin (Krausella yksi krediitti) säveltämia ja Henry Cown sovittamia. Henry Cow tuo mukanaan kappaleisiin erityisesti tuttua rytmistä kompleksisuuttaan tahtilajivaihdosten ja polyrytmien myötä mutta yhtä monimutkaiseksi rytmejä ei  sentään viedä kuin Henry Cown omilla levyillä.

slapphappy_henrycow
Anthony Moore, Chris Cutler, Tim Hodgkinson, Dagmar Krause, Peter Blegvad, John Greaves ja Fred Frith

Instrumentaatio Desperate Straightsilla on enimmäkseen akustista, sähköbassoa sekä satunnaista sähkökitaraa ja sähköpianoa lukuunottamatta. Frith soittaa levyllä enimmäkseen viulua kitaran sijasta, Hodgkinson pysyttelee klarinetissa. Slapp Happyn ja Henry Cown jäsenten lisäksi levyllä vierailee pari Henry Cown entistä jäsentä eli Geoff Leigh huiluissa ja Lindsay Cooper oboessa ja fagotissa. Levyllä kuullaan myös Eggistä tuttu Mont Cambell käyrätorvessa, mm. Robert Wyattin levyillä soittanut jazz-mies Mongezi Feza trumpetissa ja King Crimsonin levyillä soittanut Nick Evans pasuunassa ja Gongin Pierre Moerlen soittaa maukkaasti kellopeliä ja ksylofonia kappaleessa ”Europe”. Skaala instrumenttien suhteen on siis suuri, mutta yleinen sointi on kuitenkin suht pieni, enemmän kamarimainen, kuin orkestraalinen sillä koko porukan tehoja ei käytetä missään vaiheessa yhtäaikaa. Kamarimusiikkimaisuutta vahvistaa myös se seikka että Cutler ei soita perinteistä rumpusettiä läheskään kaikissa kappaleissa ja silloinkin kun soittaa niin ei kovinkaan päällekäyvästi tai rockmaisesti.

Instrumentaation ja ehkä jopa sävellysten, sijasta Desperate Straightsin todellinen tähti on kuitenkin Dagmar Krause joka puhkeaa kukkaansa juuri tällä levyllä. Aiemmilla Slapp Happyn levyillä Dagmar Krausen vokaalit kuulostivat tavanomaisemmilta, mutta Desperate Straightsillä hänet päästetään kunnolla irti. Krausen ärhäkällä sopraanolla lauletut vokaalit  kuulostavat cabaree-tyylisiltä, mutta niissä on myös annos klassisen laulun tyyliä. Krause onkin teknisesti hyvin taitava laulaja varioi ääntään upeasti kappaleiden vaatimusten mukaisesti käyttäen välilllä rintaääntä ja välillä pää-ääntä ja vaihdellen niiden välillä jouhevasti. Samalla Krausen äänessä on kuitenkin myös karismaattista särmää ja säröä joka tosin sekin lienee hyvin harkitusti käytetty tehokeino. Kappaleesta riippuen hän kuulostaa hyvinkin erilaiselta, mutta silti aina Dagmar Krauselta. Itselleni Dagmar Krause on ehdottomasti merkittävin naispuolinen vokalisti progressiivisessa rockissa. Hän on ainutlaatuinen yhdistelmä, tunnetta, tekniikkaa ja teatraalista draamaa.

Blegvadin sävellykset ovat rakenteiltaan yleensä hieman lähempänä normaalia pop-musiikkia ja Mooren astetta kokeellisempia. Blegvadin näppärä ”Strayed” voisi melkein jopa olla The Beatlesin kappale jostain The Beatles -albumin (1968) ajoilta. Peter Blegvad laulaa ”Strayedin” itse ja hoitaa homman hienosti. Blegvad ei ole Krausen kaltainen virtuoosivokalisti, mutta hänellä on karismaattinen ja miellyttävä lauluääni. ”Strayed” on oikeastaan myös ainoa levyn kappaleista jolla olisi voinut kuvitella olevan jonkinlaista hittipotentiaalia.

Henry Cown basisti John Greaves on säveltänyt levyn yhden parhaimmista kappaleista eli ”Bad Alchemyn”. Tämä on myös ainoa kappale joka aikanaan pääsi myös Henry Cown konserttirepertuaariin. Kolmiminuuttinen ”Bad Alchemy” keinuu vastustamattomasti läpi jatkuvasti vaihtuvien eri tahtilajien (ainakin 4/4, 2/4, 3/4, 3/8, 2/8, 5/8, 12/8, 10/8) labyrintin kuulostaen samaan aikaan ristiriitaisesti kiehtovan monimutkaiselta, mutta toisaalta myös koukuttavan helposti lähestyttävänä. 

Enemmistö levyn sanoituksista on Blegvadin käsialaa ja ”Bad Alchemyn” hermafrodiitti-myyttiä ja alkemiaa sekoittelevat sanoitukset aloittivatkin hänen ja Greavesin erittäin hedelmällisen yhteistyön joka jatkui Desperate Straightsin jälkeen vuoden 1977 mestarillisella Kew. Rhone. -levyllä ja on senkin jälkeen jatkunut satunnaisesti monien eri projektien myötä tähän päivään saakka.

Kuten kaksi ensimmäistä Henry Cown levyä myös Desperate Straights äänitettiin Virginin Manor studiolla, tällä kertaa myös Tubular Bellsin äänittäneen Simon Heyworthin johdolla. Noiden levyjen lailla Desperate Straightsin soundi on luonnollinen ja kuiva eikä juuri mitään studioefektejä tunnu olevan käytössä. Aivan yhtä hyvältä Desperate Straights ei kuulosta kuin vaikkapa Unrest vaan soundi on ajoittain hieman nuhruinen ja siitä puuttuu Henry Cown levyille tyypillistä terävyyttä. Osittain ehkä tarkoituksellakin sillä levy tavoittelee jonkinlaista nostalgista efektiä ja Blegvadin mukaan koko levyn pyrkimys oli kuvata ”eleganttia rappeutumista”. Tämän tunnelman tavoittaa erityisen hienosti Mooren säveltämä instrumentaalinen nimibiisi ”Desperate Straights” huokuu häilyvää sodanaikaisen Berliinin tanssisalien tunnelmaa.

Levyn päättää kummallinen ja minimalistinen Cutlerin ja Mooren nimiin merkitty avantgarde-instrumentaali ”Caucasian Lullaby”. Katkonaisesti soivan pianon ja klarinetin varaan pääosin rakennettu vailla selkeää rytmistä pulssia ole yli kahdeksan minuuttinen kappale on omalla tavallaan suht kiinnostava, mutta ei oikein sovi levyn nyrjähtäneiden pop-kappaleiden joukkoon. ”Caucasian Lullaby” tuntuu rehellisesti sanottuna täytteeltä jolla saada kasaan albumi-mittaan riittävä määrä musiikkia. Slapp Happyn mainiot kappaleet nimittäin ovat täynnä upeita ideoita ja Henry Cown avulla suorastaan pursuilevat musiikillista informaatiota, mutta koska kappaleet ovat kestoltaan niin napakoita olisi levy jäänyt hyvin lyhyeksi ilman ”Caucasian Lullabyta”. Alunperin levyn piti päättyä tiiviiseen ralliin nimeltä ”War” mutta se säästettiin Henry Cown ja Slapp Happyn seuraavalle yhteiselle levylle In Praise Of Learningille. Tämä pariminuuttinen kappale ei tosin olisi juuri auttanut levyn kestoon liittyvissä haasteissa (Slapp Happyn alkuperäinen, mm. John Peelin radio-ohjelmassa soittama, versio on tosin hieman pidempi).

Osa Desperate Straightsin kappaleista on jopa turhauttavan lyhyitä ja vaikka tämä tavallaan tuo varmasti levyyn lisää omaa äkkiväärää charmia, mutta en usko että kokonaisuus olisi vahingoittunut jos muutamia kappaleita olisi venyttänyt minuutin tai jopa pari pidemmäksi.

Desperate Straights on suorastaan hämmentävän tehokas kahden eri yhtyeen fuusio. Levyllä yhdistyy lähes saumattomasti Slapp Happyn kummallinen neo-kabaree-kohtaa-popin -estetiikka ja Henry Cown äärimmäinen virtuositeetti ja sen mahdollistama syvä musikaalisuus. Yhtyeet olivat itsekin yhteistyöhön sen verran tyytyväisiä että Henry Cow ja Slapp Happy päätettiin yhdistää pysyvästi. Molemmat leirit pitivät ajatusta yhdistymisestä täysin absurdina, mutta juuri siksi toteuttamisen arvoisena! 

Jatkoa yhteiselle projektille seurasi vain muutamaa kuukautta myöhemmin In Praise Of Learning -levyn muodossa joka kuitenkin lopulta merkittiin vain Henry Cown nimiin. Pitkällä tähtäimellä kahden bändin liitos ei kuitenkaan kestänyt, mutta siitä lisää In Praise Of Learningin arvostelussa.

Desperate Straights on hyvin omintakainen näkemys taidepopista ja levylle on vaikea löytyää vertailukohtia. Jonkinlaisena sisarleyynä voidaan pitää Greavesin ja Blegvadin vuoden 1977 Kew. Rhone. -levyä joka tosin on huomattavasti enemmän jazzin suuntaan kallellaan. Cutlerin, Frithin ja Krausen 70-luvun lopullta perustamaa Art Bearsia voi hyvällä tahdolla pitää myös jonkinmoisena Slapp Happyn perinnön jatkajana. Itse Slapp Happy palasi studioon vasta vuonna 1998 hienon Ça va -levyn myötä.

Parhaat biisit: ”Some Questions About Hats”, ”Bad Alchemy”, ”Europa”, ”Riding Tigers”, ”Excerpt From The Messiah”, ”Strayed”, ”A Worm Is at Work”

Arvosana: ****½

Huom. Tekstissä käytetyt sitaatit ovat peräisin Benjamin Piekutin kirjasta Henry Cow: The World Is Problem (2019)
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lisää kirjoituksia vuoden 1975 musiikista täältä >

Kappaleet:

A-puoli
1. ”Some Questions About Hats” Moore, Blegvad 1:49
2. ”The Owl” Moore 2:14
3. ”A Worm Is at Work” Moore, Blegvad 1:52
4. ”Bad Alchemy” Greaves, Blegvad 3:06
5. ”Europa” Moore, Blegvad 2:48
6. ”Desperate Straights” Moore 4:14
7. ”Riding Tigers” Blegvad 1:43
B-puoli
8. ”Apes in Capes” Moore 2:14
9. ”Strayed” Blegvad 1:53
10. ”Giants” Moore, Blegvad 1:57
11. ”Excerpt from The Messiah” Handel, sovittanut. Blegvad 1:48
12. ”In the Sickbay” Krause, Blegvad 2:08
13. ”Caucasian Lullaby” Cutler, Moore 8:20

Slapp Happy:

Dagmar Krause: laulu, Wurlitzer (”In the Sickbay”) Peter Blegvad: kitara, laulu
Anthony Moore: piano

Henry Cow:

Tim Hodgkinson: klarinetti, piano (”Caucasian Lullaby”) Fred Frith: kitara, viulu John Greaves: bassokitara, piano (”Bad Alchemy”) Chris Cutler: rummut, perkussiot

Muut muusikot:

Geoff Leigh: huilu Pierre Moerlen: perkussiot (”Europa”) Mont Campbell: Käyrätorvi Mongezi Feza: trumpet Nick Evans: pasuuna Lindsay Cooper: fagotti, oboe

Tuotanto: Slapp Happy, Henry Cow ja Simon Heyworth

Levy-yhtiö: Virgin

 


 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: