Loppuvuodesta 1969 King Crimson oli Yhdysvaltojen kiertueella. Frippillä oli visio yhtyeen musiikin suunnasta ja se oli ankaraa ja synkkää. Ian McDonald ja Michael Giles kaipasivat kevyempää ja romanttisempaa, joten he päättivät lähteä yhtyeestä. Frippille King Crimsonin kohtalo oli tärkeä. Hän oli nähnyt mihin yhtye pystyi ja hän oli tuntenut magian. Hän tarjoutui itse lähtemään bändistä, jos toiset jatkaisivat. McDonaldin mielestä King Crimson oli enemmän Frippin kuin hänen yhtye. Tämä on aika painava lausahdus, kun otetaan huomioon, että Ian McDonald sävelsi suurimman osan yhtyeen debyyttilevystä.
Pian tämän musertavan uutisen jälkeen Greg Lake ilmoitti haluavansa lähteä. Hänestä ei tuntunut oikealta jatkaa King Crimsonissa ilman McDonaldia. Lisäksi Keith Emerson oli pyytänyt häntä perustamaan kanssaan uuden bändin.
Alkuperäinen kokoonpano soitti buukatut keikat ja kiertue päättyi joulukuun puolivälissä.
Niinpä jäljellä olivat enää Robert Fripp ja Peter Sinfield. Sanoittaja ja kitaristi eivät riitä bändiksi. Fripp toimi nopeasti. Hän palkkasi sessiomuusikoiksi vanhat yhtyetoverinsa Gilesin veljekset rumpuihin ja bassoon, jazzpianisti Keith Tippettin ja Circus-yhtyeen puhallinsoittajan Mel Collinsin. Vain laulaja puuttui. Frippille ehdotettiin laulajaksi silloin vielä tuntematonta kaveria nimeltä Elton John. Studiovaraus peruttiin, kun Fripp kuuli Eltonin laulua miehen tuoreelta ensilevyltä ja totesi, ettei hänen tyylinsä sopisi King Crimsoniin.
Fripp kääntyi Greg Laken puoleen. Lake suostui laulamaan tulevalla levyllä sillä ehdolla, että saisi palkaksi King Crimsonin PA-kaluston. Samoihin aikoihin Fripp kuitenkin palkkasi bändin tulevia keikkoja silmällä pitäen laulajaksi vanhan koulukaverinsa Gordon Haskelin.
Tammikuussa uusi kasaan kursittu orkesteri oli studiossa äänittämässä singleä ”Cat Food / Groon”. Paria kuukautta myöhemmin Fripp, Tippet, Lake, Peter ja Michael Giles olivat BBC:n Top of the Pops tv-ohjelmassa teeskentelemässä soittavansa ja laulavansa ”Cat Food”-singleä. Tämä on ainoa King Crimsonin tv-esiintyminen Briteissä ennen 80-lukua.
Peace – A Beginning
Kaikuun hukutettu Greg Lake laulaa lastenlaulunomaista melodiaa hiljaa. Vähitellen hänen äänensä fokusoituu ja kaiku hiljenee. Kappaleen vaikutus on sama, joka saavutettiin ”Schizoid Manin” alussa olevalla hiljaisella suhinalla: kuuntelija kääntää ääntä kovemmalle. Se on King Crimsonin kohdalla yleensä virhe.
Pictures of a City
including 42nd at Treadmill
Kappale rävähtää raskaasti liikkeelle. Alun jälkeen päädytään erikoiseen keinahtelevaan bluesjazziin, jonka sävelvalinnat ovat lähempänä Itä-Eurooppalaista kuin afroamerikkalaista kulttuuria.
Greg Lake laulaa vakuuttavasti ja tutulla intensiteetillä Sinfieldin kylmää urbaania maisemaa kuvailevat, mielestäni hieman naivit sanat. Siinä missä Sinfield onnistui upeasti ”Schizoid Manin” lyriikassa saamaan asiansa hyvin vähillä sanoilla ilmaistua, tässä hän lankeaa käyttämään koomisia sanapareja, jotka sointuvat hyvin yhteen. ”Spice ice dance chance/ Sickly Grin/ Pasteboard time slot/ Sweat and spin” kuulostaa aika naurettavalta, jos vertailukohdaksi otetaan ”Blood rack, barbed wire/ Politician’s funeral pyre/ Innocents raped with napalm fire..”
Sitten on vuorossa ”42nd at Treadmill”. Frippin nousevat kahden kielen venytykset johtavat hektiseen instrumentaaliosioon, joka palauttaa välittömästi mieleen ”Schizoid Manin” revittelyt. Mutta yllättäen bändi tekeekin täyskäännöksen ja päädytään hiljaiseen leijumiseen, joka toimii erittäin hienosti keskellä suurkaupungin liikennekaaosta muistuttavaa musiikkia. Leijailua ei kestä kovin kauan.
Greg Lake palaa laulamaan viimeisen säkeistön, joka päättyy sanoihin ”Lost in Hell” ja kappale loppuu vapaaseen kaaokseen, aivan kuten ”Schizoid Man”.
Alkuperäinen kokoonpano soitti tätä kappaletta keikoilla nimellä ”A Man, a City”. Tämä studioluomus on hiotumpi ja hallitumpi, mutta kannattaa kuunnella millainen biisi oli vuonna 1969 esimerkiksi Epitaph-livekokoelmalta.
Cadence and Cascade
Levyn ensimmäinen puolisko seuraa hyvin tarkasti edellisen levyn formaattia: Alun raivokkuuden jälkeen tulee suvanto, eli levyn folkahtava balladi. Frippin kaunis akustisella kitaralla soitettu riffi johdattaa meidät Gordon Haskelin ensimmäiseen esiintymiseen King Crimsonin levyllä. Kaikki soittavat hyvin herkästi ja hillitysti.
Olen aina pitänyt tästä kappaleesta ja Sinfieldille täytyy tässä kohtaa nostaa hattua, sillä hän onnistui kirjoittamaan hienon tekstin muusikon ja kahden bändärin ”kohtaamisesta”. En tiedä Sinfieldin yksityiselämästä mitään, mutta edelliselle levylle hän kirjoitti rakkauslaulun vaimolleen. Tässä hän kirjoittaa bändäreistä, eikä viimeistä kertaa. Tulipahan vaan mieleen.
Mel Collins osoittaa tyylitajunsa kappaleen huilusoolossa. Lyyristä, kaunista ja samalla hyvin omaperäistä.
In the Wake of Poseidon
including Libra’s Theme
Ja sitten onkin ison Mellotron-epookin aika. Tällä kertaa Mellotronia soittaa Fripp. Sävellys on hieno, eeppinen, moniosainen ja tunteisiin vetoava, aivan kuten edellisen levyn kappaleet ”Epitaph” ja ”The Court of the Crimson King”. Itse asiassa sävellys kuulostaa edellä mainittujen yhdistelmältä. Kuulostaa siltä, että Fripp on halunnut todistaa pystyvänsä samaan kuin Ian McDonald. Ja pystyihän hän. Valitettavasti kappale kaikessa hienoudessaan tuntuu vanhan toistolta.
Vaikutelma vanhan toistosta ei kuitenkaan ole teoksen suurin ongelma. Vaikka Lake laulaa hienosti, kuulostaa siltä, ettei hän saa riittävää tunnelatausta sanoihinsa muutamaa riviä lukuun ottamatta. Tästä syytän Sinfieldin sekavaa lyriikkaa. Jos biisin sanoituksen ymmärtäminen vaatii levyn kannen tutkimista ja Jungin arkkityyppien tuntemusta, ollaan aika syvällä mytologisessa suossa. Sinfield yrittää luoda samanlaista kuvaelmaa, jonka hän onnistuneesti loi ”The Court of the Crimson Kingissä”, mutta tällä kertaa teksti jää hämmentäväksi hahmoluetteloksi.
Fripp onnistui rakentamaan hienon sävellyksen opeilla, joita hän kartutti King Crimsonin ensimmäisen vuoden aikana. Myöhemmin hän onnistui luomaan persoonallisempia Mellotron-epookkeja.
Peace – A Theme
Alun melodia palaa äärimmäisen kauniisti sovitettuna akustiselle kitaralle. Fripp on kertonut, että hänellä ei ollut rytmitajua eikä nuottikorvaa, kun hän aloitti kitaransoiton opiskelun. Ei uskoisi, kun tätä esitystä kuuntelee.
Cat Food
King Crimsonin ensimmäinen kappale, jossa selkeästi on huumoria! The Beatlesin ”Come Togetheristä” lainattu bassokuvio ajaa humoristista kuvausta arkipäivän kulutusjuhlasta. Keith Tippett päästetään tekemään sitä, mitä Keith Tippett parhaiten pianon takan tekee.
Kappale syntyi McDonaldin, Frippin ja Sinfieldin yhteistyönä alkuperäisen kokoonpanon keikkojen lomassa. Fripp ilmeisesti tykästyi biisiin niin, että päätti ottaa sen levylle. The Beatles yhteyttä ei sovi unohtaa. Muistaakseni Fripp sanoi jossain haastattelussa, että visio siitä mitä hän halusi musiikilla tehdä tuli, kun hän kuuli The Beatlesin ”A Day in a Lifen” lopun ja Jimi Hendrixin soittoa.
The Devil’s Triangle
including a) Merday Morn b) Hand of Sceiron c) Garden of Worm
King Crimson soitti sovitustaan Gustav Holstin ”Mars”-sävellyksestä keikoillaan 1969. Kun tuli aika levyttää kappale, Holstin perikunta ei antanut oikeuksia julkaista sovitusta. Niinpä Fripp muutti sävellystä ja loi ”The Devil’s Trianglen”. Suurin muutos, jonka hän kappaleen pääosaan teki, oli rytmin muuttaminen.
Hiljaisuudesta hitaasti nouseva mellotron enteilee jotain eeppistä. Rummut ja basso yhtyvät hitaasti kasvavaan pahaenteiseen tunnelmaan. Yhtäkkiä Holstilta ryöstetty melodia vinksauttaa tunnelman todella pahaenteiseksi. Rytmi vahvistuu. Patarummut alkavat soittaa kontrapunktia. Yhtäkkiä nouseva nuotti pysäyttää kaiken. Tyhjästä kuuluu sumutorvea muistuttava Mellotronilla soitettu nuotti. Siihen yhtyy toinen. Musiikki jatkuu voimakkaampana ja pelottavampana. Virvelin iskut kuuluvat nyt tuplattuna. Tippett iskee riitaisia sointuja pianolla ja kaaos kasvaa. Kuulostaa siltä, kuin itse Perkele olisi nousemassa helvetistä.
Yhtäkkiä koko kaaos haihtuu tuulen mukana. Jäljelle jää vain kellon (metronomin) tikitys…
Sumutorvet huutavat ja helvetti pääsee valloilleen. Tempo on kaksinkertainen ja hyökkäys on pitelemätön. Sitten basso alkaa karata ja muut soittimet seuraavat dementoituneeseen kaaokseen, jossa kuuluu Mellotronin outoja valmisnauhoituksia, Court of the Crimson Kingin kuoro-osa ja yleistä kaaosta. Loppuun Fripp soitta pienen akustisen melodian.
Peace – An End
Greg Laken ääni tulee hyvin intiiminä laulamaan muutaman rivin, sitten Frippin akustinen ja stemmalaulu saapuu Laken tueksi. Loppu mennään Laken ja Frippin voimin ja heidät haudataan kaikuun.
In the Wake of Poseidonia usein syytetään siitä, että se on liian samankaltainen edeltäjäänsä verrattuna. Jos mietitään sitä, minkälaisissa olosuhteissa Fripp ja Sinfield lähtivät levyä tekemään, on hämmästyttävää, että he eivät tehneet siitä vieläkin samanlaisempaa tai vaihtoehtoisesti täysin debyytistä poikkeavaa levyä. Levyin alkupuoli seuraa rakenteelta edeltäjäänsä, mutta mielestäni Fripp onnistui tekemään levystä yhtenäisemmän kokonaisuuden.
Minun mielestäni levyn suurimmat ongelmat ovat Sinfieldin sanoituksissa. King Crimsonin tilanne jäsenten suhteen oli hankala, joten Sinfield kiinnostui syntetisaattoreista (bändäreiden lisäksi) ja alkoi opiskella niitä paikkaamaan puuttuvaa vakituista muusikkoa, joka soittaisi tärkeät Mellotron-osuudet.
Vaikka levyssä on paljon samaa kuin edeltäjässään, se tarjoaa jotain uutta ”The Devils Trianglella” ja ”Cat Foodilla”, puhumattakaan ”Cat Food” singlen B-puolesta. Siellä asustaa Frippin lähes atonaalinen ”Groon”. Singlen kappaleet ovat vanhimmat King Crimsonin studioäänitykset, jotka saavat minut nauramaan ääneen. Toinen huumorillaan ja toinen sekopäisyydellään. ”Groon” näyttää viitteitä siitä, mihin Fripp oli bändiä viemässä.
In the Wake of Poseidon on lähes tasavertainen edeltäjänsä kanssa. In the Court of the Crimson King on parempi lyriikaltaan ja siinä seikassa, että se oli uraauurtava teos. Poseidonilla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin olla kakkonen.
Teksti: JARI SCHRODERUS
Keskustele levystä Facebook-ryhmässä.
Pienemmät Purot 