The Yes Album on vuonna 1968 perustetun Yesin kolmas studiolevy.
The Yes Album on selkeä harppaus kahden ensimmäisen albumin proge-vaikutteisesta rockista kohti progressiivisen rockin syvää päätyä. Yes on kuitenkin tässä vaiheessa vasta suurin piirtein altaan puolivälissä. Sillä vaikka kappaleet ovat pidempiä kuin edellisillä levyillä ovat ne yhä rakenteiltaan suht konventionaalisia. Etenkin kolme levyn pitkää, noin kymmenen minuuttista, kappaletta ”Yours Is No Disgrace”, ”Starship Troopers” ja ”Perpetual Change” antavat esimakua kolossaalisesta suunnasta johon yhtye oli pikku hiljaa suuntaamassa. Pääosin nuo edellä mainitutkin kappaleet ovat kuitenkin rakenteiltaan ”vain” laajennettuja rokki-biisejä. Toki sovituksellisesti erittäin näppäriä sellaisia ja sisälten monenlaista instrumentaalista pyrotekniikkaa.
The Yes Albumilla cover-biisit jäävät lopultakin kokonaan pois Yesin studiolevyiltä (livenä niitä kuultiin yhä satunnaisesti). Kappaleet ovat pääosin vokalisti Jon Andersonin ja basisti Chris Squiren nimiin merkittyjä, mutta uusi tulokas kitaristi Steve Howe saa myös muutaman merkinnän ja aloitusraita Yours Is No Disgrace” on kirjattu koko yhtyeen nimiin. On myös kiinnostavaa huomata että vaikka vokalisti Anderson ei soita mitään instrumenttia levyllä (satunnaisia perkussioita lukuunottamatta) on hän kuitenkin levyn pääsäveltäjänä antanut auliisti tilaa pitkillekin instrumentaaliosioille. Toki Jon Andersonin säveltäminen etenkin tässä vaiheessa tarkoitti lähinä yksinkertaisten ideoiden heittelyä joita bändin taitavat muusikot sitten jalostivat eteenpäin.
Levy starttaa komeasti 10-minuuttisella ”Yours Is No Disgracella” iskevän fanfaarimaisen aloituksen kera ja Steve Howe pääsee heti näyttämään kiihkeällä sähkökitaroinnillaan mikä on hän miehiään. Suurimman vaikutuksen kappaleessa tekee kuitenkin Chris Squiren komeat bassolinjat jotka kannattelevat monessa kohtaa musiikkia ja ovat itsessään kuin erillisiä minisävellyksiä. Squire ei todellakaan tyydy vain ryhtmisoittajaksi vaan suorastaan johtaa musiikkia bassokitarallaan ”Yours Is No Disgracessa”. Squiren soitto kautta levyn on huimaa ja The Yes Album lieneekin levy jossa miehen soitto on selkeiten pintaan miksattu.
Levyn toinen raita ”Clap” päästää uuden tulokkaan valokeilaan antaen Howelle oman vauhdikkaan soolo-osuutensa. Howen yksin akustisella kitaralla livenä soittama ”Clap” on rempseän virtuoosimainen ja vahvasti kantrihenkinen, jopa hieman hillybillymäinen, kitarabiisi. Itse olen sitä mieltä että tämän tyyppiset soolonumerot eivät oikein kuulu bändilevyille, mutta sinänsä Clap on viihdyttävä ja hyvin soitettu kitarasävellys. ”Clap” on omistettu Howen tuolloin vastasyntyneelle pojalle Dylanille josta tuli myöhemmin taitava jazz-rumpali ja lopulta myös Yesin väliaikainen kiertuerumpali.
Peter Banksin tilalle pestatun Steve Howen kitara saa muutenkin oikeutetun runsaasti tilaa The Yes Albumilla. Howen kitarointi levyllä on erittäin energistä, monipuolista ja jatkuvasti kekseliästä. Howe ammentaa vaikutteita todella laajalla skaalalla niin klassisesta, jazzista ja jopa kantrista. Tulevilla levyillä Howe joutui jakamaan soolotilaa tasaisemmin vikkeläsormisen Rick Wakemanin kanssa, mutta The Yes Albumilla bändin alkuperäinen urkuri Tony Kaye on taipuvaisempi jättämään tilaa Howelle ja tyytyy itse enemmänkin komppaamaan maukkaasti taustalla.
”Starship Troopers” koostuu kolmen eri säveltäjän luomasta osasesta joilla ei ole juurikaan tekemistä toistensa kanssa, mutta yllättäen kokonaisuus on kuitenkin toimiva. Ensimmäinen osa ”Life Seeker” on Andersonin käsialaa, toinen ”Disillusion” Squiren ja viimeinen ”Würm” Steve Howen. ”Würmin” juuret löytyvät itseasiassa Howen aiemman bändin Bodastin ajoilta jonka riveissä hän oli käyttänyt samoja sointuja kappaleessa ”Nether Street”. Kappale lähtee heti ensimmäisessä osassa liitämään majesteettisesti ja Jon Anderson laulaa kappaleessa todella hyvin. Squiren ”Disillusion” ei mielenkiintoisesti sisällä bassolinjoja ollenkaan vaan on nopea väliosa jossa kuullaan harmoniavokaaleja (Squire keskeisessä roolissa) ja nopeaa akustisen kitaran näppäilyä Howelta. Howen ”Würm” kasvaa hieman boleroimaisesti ja sisältää lopussa kiihkeää kitarasooloilua Squiren ja Brufordin kiristäessä taustalla intensiteettiä hienovaraisen tasaisesti. Livenä kyseinen lopetus kasvoi usein suorastaan eeppiseksi kitara/koskettimet -iloitteluksi Rick Wakemanin saavuttua bändiin.
Neljännestä kappaleesta ”I’ve Seen All Good People” tuli ennen pitkää suuri livesuosikki ja toisaalta osalle Yes-faneista myös pieni muotoinen riesa. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Levyversio on varsin miellyttävä, mutta livenä kappale muuttui hieman rasittavaksi renkutukseksi. Etenkin kun alun perin kahteen osaan jaetun kappaleen ensimmäinen osa ”Your Move” yleensä jätettiin soittamatta. Tuo ensimmäinen osa ”Your Move” on ihastuttava akustinen kappale jossa kuullaan Yesin levyllä hyvin harvinaisesti myös vierailevaa soittajaa eli Gnidrolog -yhtyeen Colin Coldringia nokkahuilua puhaltelemassa. ”Your Move ”siirtyy upealla nostatuksella The Beatlesin sanomaa ”give peace chance” muistellen pidempään ”All Good People” -osioon. ”All Good People” rokkaa rouheasti ja toimii kuten todettua studioversiossa ihan mukavasti, mutta livenä kappaleella oli tapana välillä venyä hieman puisevaksi yleisön juopuneen sektorin laulatttamiseksi.
”All Good Peoplesta” siirrytään levyn usein unohdettuun helmeen eli ”A Ventureen”. ”A Venture on kepeästi eteenpäin pompahteleva kaunis kappale jossa Kaye pääsee soittamaan pianoa urkujen ohella. Jon Andersonin intohimoinen laulusuoritus kuuluu levyn parhaimmistoon. Myös Kayen piano-osuudet ovat kaikessa simppeliydessään täydellisen toimivia. Harmillisesti kappale päätetään feidaukseen Steve Howe aloittaessa kiinnostavan kuuloisen kitarasoolon syvällä miksauksen uumenissa. Outo ratkaisu.
Levy päättyy jatkuvasta muutoksesta iloitsevalla yhdeksänminuuttisella ”Perpetual Changella” joka ainakin tematiikkansa puolesta sopisi hyvinkin alati muutosten kourissa, niin hyvässä kuin pahassa, tempolleen Yesin teemakappaleeksi. ”Perpetual Change” on hyvin orkestraalinen biisi (ilman että mukana on sinfoniaorkesteria kuten Yesin edellisellä levyllä) ja osoittaa selkeiten suuntaa johon bändi oli menossa. Yes käyttää ”Perpetual Changella” tehokkaasti hyväkseen kontrasteja vuorottelemalla rauhallisempia laulettuja osioita rokkaavien instrumentaalijaksojen kanssa ja tekee tämän välillä uskomattoman jouhevasti ja välillä taasa tarkoituksellisen ja tehokkaan yllätyksellisesti. Kappaleen orkestraaliseen logiikaan tuo kiinnostavaa lisävärinää Steve Howen kantri-vaikutteet jotka kuuluvat hänen riehakkaassa soitossaan useampaankin otteeseeen.
The Yes Album sai ilmestyessään myönteiset arviot ja oli Yesin ensimmäinen todellinen menestyslevy. Albumi nousi Briteissä peräti albumilistan neljänneksi ja USA:ssakin top neljäänkymmeneen. Yesin tulevaisuus Atlantic levy-yhtiön leivissä oli ollut vaakalaudalla kahden ensimmäisen levyn heikon menestyksen jälkeen, mutta lopulta yli miljoona kappaletta myynyt The Yes Album pelasti yhtyeen ja antoi yhtyeelle täyden taiteellisen vapauden jatkossakin. Tätä vapautta yhtye tulisi käyttämään seuraavina vuosina hyväkseen todella hedelmällisesti.
Parhaat biisit: ”Yours is No Disgrace”, ”Starship Trooper”, ”A Venture”, ”Perpetual Change”
Arvosana: *****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Tutustu myös muihin vuoden 1971 huippulevyihin: Sijat 11-25
Kappaleet
A-puoli
- ”Yours Is No Disgrace” ( Jon Anderson, Chris Squire, Steve Howe, Tony Kaye, Bill Bruford) 9:41
- ”Clap” (Steve Howe) 3:17
- ”Starship Trooper” (Anderson, Howe, Squire) 9:29
B-puoli
- ”I’ve Seen All Good People” (Anderson, Squire) 6:56
- ”A Venture” (Anderson) 3:21
- ”Perpetual Change” (Anderson, Squire) 8:59
Bändi:
Jon Anderson: laulu, perkussiot Steve Howe: sähkökitarat, akustiset kitarat, vachalia, taustalaulu Chris Squire: basso, taustalaulu Tony Kaye: piano, urut, Moog Bill Bruford: rummut, perkussiot
Vierailijat:
Colin Goldring: nokkahuilu
Tuotanto: Yes & Eddie Offord
Levy-yhtiö: Atlantic
Muut levyarviot löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa